PERKELE! Viina lähti lentoon ja leijui pois!
'Reima'-hahmon arkisto
3 / 3
Olen tuijottanut aluksen seinää niin kauan, että se alkaa näyttää aivan kelmeältä iholta. Minusta tuntuu, että se ei ole kovin vahvatekoinen. Voisin hyvin hakea varustekaapista momenttiavaimen ja hakata kuoreen reiän, josta kaikki mätä valuisi yhtenä ryöppynä avaruuteen. Kukaan ei ehtisi estää. Mahtaisiko kukaan edes haluta estää?
Nyt on joulu. Olo on oudon kotoinen – ei tämä juurikaan poikkea lapsuuteni jouluista. Äitini oli hyvin sairas ihminen, eikä isästäni oikein ollut joulua laittamaan. Usein olimme sairaalassa äidin luona. Silloin harvoin, kun hän oli kotona, saatoimme jonkinlaista joulua viettääkin, mutta harvinaista se oli. Kerran isä toi kotiin joulukuusentapaisenkin, mutta emme löytäneet koristeita mistään. Ei niitä kai ollut. Leikkasin mainoslehtisistä joulukoristeiden kuvia ja ripustelin niitä oksille. Äidin itkun muistan myös. Hän itki paljon. Isä ei sitä kestänyt ja joi.
Tulostin aamulla kuvan joulukuusesta moduulimme seinälle. Olisin halunnut toivottaa Natashalle hyvää joulua, mutten uskalla enää puhua hänelle. Pelkään hänen reaktioitaan, hänen vihamielisyyttään. En voi ymmärtää, miksi hän käänsi selkänsä meille – minulle. Voisinpa vain ottaa hänet syliini, selittää kaiken hyväksi jälleen. Voisinpa sanoa jotakin. Voisinpa tehdä jotakin. En vain voi.
Palaan jatkuvasti ajatukseen, että lähden täältä. Tuntuu, etten voi enää jäädä. On vaikeaa nähdä hänen kasvonsa, kuulla äänensä, tuntea hänen olemuksensa ja läsnäolonsa. Tästä on tullut hänen aluksensa. Minä en enää kuulu tänne. Kuuluvatko Markov tai Des? En tiedä.
Matkaa on taitettu nyt kuutisen viikkoa ja tunnelma suljetulla osastollamme alkaa olla lääkitystä vaille valmis. Voi kunpa pääsisin pistäytymään Ala-Baarissa! Ihan yhdellä vain. Jospa avaisin oven ja livahtaisin pikaisille..? Nopeasti, hiljaa, hips hips vain hipsuttelisin… Eikä kukaan huomaisi mitään.
Minua väsyttää. En saa nukuttua. Des valvoskelee jatkuvasti ja reuhuaa pitkin alusta harva se yö. Asiat pyörivät mielessäni ja mieli on levoton kuin ketunpoika keväällä.
Unenpuute on alkanut jo vaikuttaa. Näen näkyjä. Pari viikkoa sitten Rauno-setä istui viestikeskuksen personaalipäätteellä, tuhisi ja murisi ja sitten katosi. Ruma-Rauno. Erittäin ruma – ja erittäin kuollut. Ehkä se oli kutsu: ”Tule Reima tänne, tule! Helppoa on, ei tarvitse hengittää.”
Avaruus näyttää aivan käsittämättömän mustalta ja käsittämättömän tyhjältä. Voiko tällaista tyhjyyttä olla? En oikein usko. Uimme öljyssä. Paksun, pimeän energian seassa kuin tervaiset, turhanpäiväiset päätäit.
Natasha – rakas Nasu – riistäytyi tänään raiteiltaan. Minä vähän aavistelinkin, että jotain petollista tuon tumman pedon pinnan alla on. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Erehdyin kai katsomaan vähän liian hartaasti hänen jumalaisia muotojaan. Hän repi paitansa pois, poltti rintaliivinsä ja riehui kuin psykoosissa. Desi sai puhuttua häneltä polttoleikkurin pois. Irvokas esitys. Natasha räyhäsi suu vaahdossa minuuttikaupalla keskellä oleskelumoduulia. Kauniit rintansa hän oli sotkenut mustalla maalilla. Vatsaan oli kirjoitettu isolla femen tai feman. Tuotantoyhtiö sai täyslaidallisen: Ptomasin parittajat, norjalaiset sovinistipaskat, hyväksikäyttäjät, rahanahneet raiskaajat, ties mitä! Minua hän katsoi kuin lattialle oksennettua paiseista pedofiiliä. Ja sylki. Markov oli täysin suunniltaan. Ei tiennyt, mitä olisi tehnyt tai sanonut. Des itki. Minua kuvotti. Luottamukseni ja kiintymykseni kaunein kohde mylvi keskellä lattiaa kuin saatanan riivaamana ja sylki minua suoraan päin naamaa vihan vääristämin kasvoin!
Minua väsyttää.
Täällä on kuuma. Ihan hiton kuuma! Eikä tilaa ole kuin nimeksi. Alus on paljon ahtaampi kuin olisin osannut arvatakaan. Kiristelee jo nyt, mutta täytyy yrittää pysyä tyynenä.
Matkalla kuitenkin ollaan! Hyvästi Maa! Terve Mars! Ehkäpä astun vielä kaiken päätteeksi ensimmäisenä Marsin pinnalle. Siinä olisi Tarvaisen Antsalla ja Raution runkkarilla ja koko Ala-Baarin luuseriporukalla ihmettelemistä! Eiväthän ne vetelehtijät tahtoneet uskoa edes sitä, että olin ilmoittautunut hakijaksi Mars24-ohjelmaan saati sitten, että pääsisin haastatteluihin, tai että tulisin valituksi! Vaan niinpä vain tulin! Siellä te nyt sitten kökötätte jalat tiukasti maan pinnalla. Naurakaa ihan niin paljon kuin vain jaksatte, jos vielä naurattaa! Minä menen Marsiin!
Minä, Markov, Desiree ja Natasha. Neljä ihmistä maailman huipulla. Ihmiskunnan aateliset. Aurinkokunnan kuumimmat! Minä ja Natasha…
Pitkä reissu tästä tulee, eikä pelkästään ajallisesti. Jos Markov on klovnien kuningas, Desiree on taatusti hänen kuningattarensa. Kun heitä kahta katsoo, voisi uskoakin, että tämä koko hanke – maailman mittavain voimainponnistus – todella onkin vain pahainen viihdeohjelmaformaatti. Sitä minä en kuitenkaan usko. Jotain suurempaa tässä on. Täytyy olla! Senhän todistaa jo pelkästään minun ja Natashan mukanaolo. Minä en ainakaan ole mikään pelle! Ja Natasha… hän on suurenmoinen nainen! Hänen timantinkovassa ylpeydessään on jotain ehdottoman välttämätöntä ja aitoa – jonkinlaista herkkää omahyväisyyttä. Yhdessä me teemme vielä historiaa, joka on historiallisempaa kuin kaikki tähänastinen historia yhteensä. Minä ja Natasha tulimme valituksi tälle lennolle varmasti aivan yhtä harkitusta syystä kuin Markov ja Desireekin. Niin että odottakaahan vain Tarvainen, Rautio ja muut pikku poloiset, odottakaahan vain.
Historia on vana, jonka ajassa seilaavat suurmiehet jälkeensä jättävät.