'Reima'-hahmon arkisto

2 / 3

18.8.220: Reima

28.04.14 | Sade Kondelin | Mars

“Sauna on lämmin.”

Tuntuu uskomattomalta kuulla Desirèén sanovan se ääneen. Nauran ilosta ja hämmennyksestä. Sauna, täällä! Minun saunani – ei, meidän saunamme. “Eiköhän sitten mennä.”

Astumme sisään löylyhuoneeseen, sillä se se tosiaan on, vaikka lämpöä tuottaa S-1 -moduulin ylläpitojärjestelmän muunnettu varalämmitin tulen sijaan, ja vaikka lauteet ovat tummanharmaata polymeerilevyä eivätkä harmaantuvaa puuta. Tila on kuitenkin lämmin, hämärä, hiljainen – sauna, joka tekee kodista kodin.

 

Desi järkyttyi ensin, kun ilman muuta oletin, että menemme saunaan alasti. Hän kyllä tiesi, tietenkin, että niin on tapana, oli itsekin saunonut mieluiten ilman nihkeää uimapukua tai hien itseensä imevää pyyhettä ympärillään. Tämä uusi todellisuus ja kaikki kokemamme sai hänet kuitenkin epäilemään motiivejani: “Susta viimeks oisin aatellu et oot joku pervo, tirkistelevä pervo!” Hän rauhoittui kuitenkin nopeasti, malttoi kuunnella näkemystäni. (Tämä yllätti minut – en ole tottunut siihen, että toinen ihminen kokee läsnäoloni rauhoittavaksi.)

“Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä.” Vaikken ole aina kokenut saunaa niin tärkeäksi kuin nyt, tiesin olevani oikeassa. Sauna on maailmallinen ja pyhä yhtäaikaisesti, hikinen ja rauhallinen sisäinen tila ulkomaailman hikistä ja kiireistä tasapainottamaan. Desi nyökkäsi sanoilleni, mutta en ollut varma, oliko hän täysin vakuuttunut.

Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä. Kuva: Seppo Säämäki

Nyt, istuttuamme hetken hiljaisuudessa, kaiken kokemamme kulussa voipuneet ruumiimme lämmöstä pehmeten, tiedän että hän ymmärtää. En enää ajattele lapsuuteni saunaa, en isän henkeä, joka on vainonnut minua. Minulla on uusi sauna, jonka jaan uusien läheisteni kanssa.

Nakkaan kiukaalle hiilijäätä, se höyrystyy hetkessä terävästi sähähtäen, melkein karjahtaen. “Jättiläiset heräävät hitaasti,” huomaan jälleen ajattelevani, vaikken tiedä miksi. On kuin planeetta järähtäisi, kuin syvältä marsinkamaran uumenista kantautuisi ääntä ja liikettä, vaikka sisällä saunassamme onkin tyyntä.

 

“Hyvät löylyt,” totean tyytyväisenä ja katson Desirèétä silmiin.

 

17.8.220: Reima

18.03.14 | Sade Kondelin | Mars

Täällä on hiljaista.

Naurahdan ajatukselleni. Ainahan täällä on hiljaista. Aivoni elävät vieläkin tottumustaan Maahan ja sen menoon: meren pauhuun, hälytysajoneuvojen ujellukseen, sunnuntaiaamuiseen vasarointiin kolmea kerrosta alempana.

Kestää ehkä vielä aikaa, että totun marsilaisuuteen. Mutta yksi asia on jo muuttunut, tajuan nostaessani punaisen aikojen ja voimien sileäksi kuluttaman kiven muiden keräämieni joukkoon. (Kiuasta varten; käytän aikaa kivien ihmettelyyn. Se tekee oloni merkillisen tyytyväiseksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Mietin, missä toiset mahtavat olla. Heitä ei ole toviin näkynyt. En kuitenkaan ole huolissani – meillä on kaikilla omat toimemme täällä, enkä viitsi arvostella muita heidän kiireestään. Yhden turha on toisen tärkeä.)

En tiedä, tapahtuiko muutos näkökulmassani sekunti sitten vai vähitellen, laskeutumisesta alkaen. Varmaa kuitenkin on, etten enää ajattele Maata “luontona” ja Marsia “avaruutena”, mennyttä elollisena ja tulevaa jonain muuna. Mars on elossa, hyvinkin, voimallisesti, vaikka sen elämä on kovin toisenlaista.

Planeetan pinta allani on jykevä ja passiivinen. Se ei kuitenkaan ole kylmä tai välinpitämätön, vaan tuntuu pikemminkin hymyilevän raukeana, uteliaana. Jättiläiset havahtuvat hitaasti.

Minä ja Mars, me totumme kyllä toisiimme.

2.8.220: Reima

13.01.14 | Sade Kondelin | Mars

Rakennan saunaa tyhjään laskeutumismoduuliin. Siitä on kauan, kun viimeksi hitsasin. Se rauhoittaa mieltä. Tarkasti, tarkasti metallinpalat kiinni toisiinsa. Saumat hehkuvat marsinpunaista ennen kuin jäähtyvät harmauteen.

Lauteet kuumenemattomasta polymeerilevystä. Puuta täällä ei ole, ei tuulta rantakoivikossa. Ehkä onkin hyvä niin. Niin moni asia on täällä toisin.

Kaipaan kyllä kuuman vesihöyryn rikastamaa puun ja savun ja puhtaan hien tuoksua. Sitä tunnetta, kun tuijottaa samean pienen ikkunan lävitse laskevan, nousevan kesäyön auringon punaa ja hengittää löylyä. Noina hetkinä kaikki tuntui olevan kohdallaan tästä ikuisuuteen, maailma valmis ja hyvä. Ne hetket olivat lyhyet, lyhyemmät vielä kuin lyhyt lapsuuteni. Ennen kuin isä alkoi juoda.

Sauna, juhannus ja viina. Suomen suven ydin. En väitä, ettei itsellenikin olisi maistunut – sitä oppi nopeasti kestämään muiden humalaa paremmin, kun otti vähän huikkaa. Ja pitkään oli tietysti helppo kuvitella, että osaa itse paremmin, ettei se minulla menisi yli. Mutta miten olisi voinut olla menemättä? Miehet oppivat miehiksi isiltään.

Tähän uuteen saunaani, tähän uuteen maailmaani en tee tilaa viinalle. Tai sittenkin…

Täällä ei tosiaan ole puuta. Jollain minun on saunani lämmitettävä.

Päätös on tehty: viina palvelkoon löylyn henkeä ihmisen hengen samentamisen sijaan!

8.7.220: Reima

26.11.13 | Sade Kondelin | Mars

Desirèé sen löysi.

Seison tyhjässä laskeutumiskapselissa. Kapselissa S-1, niin sen metallisessa kyljessä lukee. Olisi pitänyt ymmärtää meidän lukumme, S-2, tarkoittavan välttämättä, että emme ole ensimmäiset.

Kuka tai ketkä tänne saapuivat ennen meitä? Missä he ovat nyt? Hengitän tympeää tankki-ilmaa ja tuijotan kapselin sisäseiniä, sen hämäryyttä. Muut ovat jääneet ulos – mitä lie ihmettelemään. Mieleni on hämmennyksestäni huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, merkillisen tyyni. Kapseli sulkee minut sisäänsä ja ulkopuolelleen kaiken muun. Seinät ympärilläni ovat hiljaa eivätkä vaadi mitään. Aivan kuin olisin…

Niin tietenkin. Oivalluksen syntyessä nauran ääneen. Kapseli on tyhjä, tarpeeton, turvallinen. Tarjoaa tilan ja tulevaisuuden. Tähän hämäryyteen rakennan saunani, uuden kotimme sydämen.

Kiirehdin ulos täynnä tarkoitusta. Kapselin ympäristössä lojuu siellä täällä käyttökelpoista rakennusmateriaalia, osa hylättyjä koneenosia ja pakkausmateriaaleja, osa varmaankin kapselin matkustajien mukanaan tuomia käyttämättä jääneitä varusteita. Kuljen ympäriinsä katse maassa ja kokoan kapselin oven lähelle kekoa kaikesta käyttökelpoisesta. Jokin välähtää valoisana näkökenttäni rajalla erottuen Marsin pitkän päivän tympeän tuttavallisesta pölynpunaisesta valosta. Nostan katseeni odottaen näkeväni romumetallia tai ehkä jonkin erikoisen mineraalimuodostelman.

Silmäni avautuvat lautasiksi, sellaisiksi kermanvaaleiksi rumiksi kahvitasseiksi, joita isä oli äidiltään perinyt ja paiskoi kesäöiden hämärässä kuistin kaiteeseen kiukkuaan purkaakseen. En ollut osannut odottaa – vaikka ehkä olisi pitänyt – edessäni avautuvaa näkyä.

Tuijottaessani himmeää valoa sykähtelevää, arvatenkin tuntemattomia S-1-matkalaisia varten Planeetalle laskettua aeroponista kasvihuonetta, tulen ajatelleeksi Jumalan mahdollisuutta.

16.5.220: Reima

09.09.13 | Sade Kondelin | Mars

Täällä on kylmä. Ihan hiton kylmä… Onkohan isä jättänyt taas oven vahingossa raolleen?

Kohisee. Kuin öiset aallot, jotka osuvat rantakallioon mökillä. Makaan selälläni silmät kiinni ja kuuntelen aaltoja. Mutta miksi on niin kylmä? Päätäkin särkee. Muistan viimeisen krapulani ennen lähtöä, se saa kylmän hien kohoamaan niskaan ja kasvoilleni.

Lähtöä. Laskeutuminen. Olenko siis vielä elossa? Avaan silmäni ja koitan tarkentaa katsettani maailmaan, joka huojuu ja tärisee ympärilläni.

Punaista kivisoraa. Pöly sumentaa kypäräni lasin. Sora rahisee, kolisee, raapii selkääni vasten. Liikun. Miksi liikun? Yläpuolellani punaisten pölypilvien takana häämöttää kylmä avaruus. Yritän keskittyä hetkeen, hahmottaa tilanteeni yksityiskohdat. Liikun. Ei, minua liikutetaan. Nilkkani ympärillä tuntuu ote. Seuraan kehoani katseellani. Jalkojeni edessä näen likaisenharmaan, vain etäisesti ihmistä muistuttavan hahmon metallisen selän. Silmiä siristäen voin erottaa siinä liiankin tutut kirjaimet: PTOMAS.

Päässäni kohisee. Robotti raahaa minua määrätietoisesti jonnekin. Olen siis tullut perille. Marsiin. Selvisivätköhän toiset hengissä? Selviänkö minä hengissä? Koitan rentoutua, odottaa mitä tuleman pitää, mutta rääkätty kehoni pettää minut. Tärisen kylmästä, voin pahoin. Kelmeä kirkas valo häikäisee silmiäni.

Hikoilen, mutta on kylmä. Aurinkokin on täällä kolkko ja vieras, ei se lämmitä. Olisinpa mökillä, oman aurinkoni kesäisessä paisteessa.

Pääsisipä saunaan.

5.5.2023: Reima

03.06.13 | Riku Ahlsten | Matka

Katsoin viimeisen kerran ulos oleskelumoduulin ikkunasta juuri ennen kuin kömmin tähän ahtaaseen hautakammioomme. Marsin ruosteenruskea pinta katsoi takaisin. Se näytti surulliselta – anteeksipyytävältä. Pelkään, että kuolemme kaikki. Vain minä olen enää tajuissani. En osaa sanoa, hengittävätkö muut enää. Hengitettävää ei juurikaan ole. Voin huonosti. Kipu päässäni, lihaksissani ja luissani on hirvittävä. En myöskään voi seurata laskeutumisen etenemistä mistään, sillä laskeutumismoduuli riisuttiin tyhjäksi kaikesta mahdollisesta irtaimistosta, jotta me kaikki viisi mahtuisimme sisään.

Mars lähestyy

Haluaisin sanoa vielä jotain ennen kuin vaivun tajuttomuuteen, josta en ehkä koskaan enää herää. On vain niin vaikea tavoittaa ajatuksia tuskan takaa. Olen muuttunut tällä matkalla paljon. Ehkä onkin määrä käydä niin, että kaikki päättyy tähän. Tiedän niin kovin monen ihmisen Maassa ajattelevan, että liittymiseni tähän retkikuntaan ja lähtöni Marsiin oli jälleen vain yksi tapa paeta kaikkea: elämää, ongelmia, vastuuta, vakiintumista. Älkää ajatelko niin! En minä paennut! Ensimmäistä kertaa elämässäni todella kohtasin sen kaiken, mikä minua niin monta kertaa on kuvottanut ja kammoksuttanut. Minä tun

……….

Reiman viimeisen blogimerkinnän katkettua kesken lauseen lähetykset Skíðblaðnir-2:lta loppuvat.

Marsin nettipäiväkirjojen ensimmäinen kausi päättyy.

21.4.2023: Pöytäkirja

06.05.13 | Kaikki | Matka 
– – – #// Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript begins. – – –

Nataša: Hiljaisuutta, pyydän! Tässä tilanteessa ehdotan virallista kokouskäytäntöä.
Markov: Desirèé, älä syö kyn– öh, siis: kannatan.
Desirèé: (Vääntää naamaa.) ”Ölö söö könsiö”, mäy mäy mäy.
Markov: Ehdotan Desirèétä pöytäkirjantarkastajaksi.
Reima: Desirèétä? Olkoon. Kannatetaan.
Nataša: Markov toimikoon sihteerinä.
Markov: Pfff… Painoin jo nauhoita-nappia. Homma hoidossa.
Reima: Entäs minä?
Markov: Reima on puheenjohtaja-ainesta.
Reima: Kannatetaan!
Markov: Tyylitöntä kannattaa itseään.
Reima: (Jupisee.) Tyylitöntä pukeutua hawaiji-paitaan tällaisessa tilanteessa…
Nataša: Kannatan Reimaa puheenjohtajaksi ja pyydän ensimmäistä puheenvuoroa.
Desirèé: Harvoinpa tuo muuten on itseään kyennytkään kannattelemaan…
Reima: (Hakkaa nyrkillä pöytää.) Järjestystä saliin! Aloitetaan kokous!
Markov: (Mutisee.) Se on Sotšin olympialaisten kisapaita, keräilykappale, senkin sivistymätön metsäläisjuoppo.
Reima: Puheenvuoro on Natašalla. (Markoville.) Minä johdan puhetta.
Nataša: Kiitos, puheenjohtaja! Meillä on nyt edessämme isoimpana ongelmana aluksen elossapitojärjestelmän romahtaminen, ja sen mukaan nyt on toimittava. Markov ei ilmeisesti ole vielä saanut PTOMASilta toimintaohjeita?
Markov: Ei ole kuulunut vielä mitään. Hirveän liikkumattomalta näyttää salamatkustajamme. Onko joku tarkistanut hänen pulssinsa viime aikoina?

Desirèé viittaa.

Reima: (Desirèélle.) Käytävän päähän ja vasemmalle.
Desirèé: (Vihaisesti.) Eiku puheenvuoro!
Reima: Ai, anteeksi. Desirèé, ole hyvä.
Desirèé: Ton urpon pyssy pitäs toimittaa hiivattiin. Ehdotan että heitetään avaruuteen se.
Nataša: Puheenjohtaja!
Markov: (Kuvan ulkopuolelta.) Kyllä tämä näyttää vielä hengittävän.
Desirèé: Ehkä asian voisi korjata…
Reima: Järjestystä! Natašalla on puheenvuoro!
Nataša: Epäilemättä kaikki olemme sitä mieltä, että helpoimmalla olisimme päässeet, jos Jürgen olisi kuollut saamaansa sähköiskuun, mutta nyt kun tilanne on tämä, meidän on mietittävä myös omaa turvallisuuttamme. Minä voin säilyttää aseen.
Markov: (Kuvan ulkopuolelta.) En kyllä lähtenyt asuttamaan uutta planeettaa voidakseni ruveta murhaamaan ihmisiä.
Reima: Nataša. Osaatko kertoa meille, kun kerran tunnet tuon saksalaisgangsterin, mitä hän oikein tekee aluksella.
Nataša: Olen pohtinut asiaa, mutta kattavaa vastausta en osaa antaa. Mikä tahansa syy tuntuu järjettömältä jopa Jürgenin egomaanisen luonteen mittapuulla.
Desirèé: (Osin itsekseen.) Elokuvissa tuollaset aina herää vedellä.
Markov: (Desirèélle.) Vain elokuvissa ihmiset selviävät moisista tälleistä hengissä, yleensä.
Nataša: Ainoa vähänkään järjellinen selitys on, ettei hän voinut hyväksyä minun valintaani hänen sijastaan.
Reima: Vai niin. Palataanpa resursseihimme. Markov, ylläpitojärjestelmän mukaan tilanteemme ei taida olla kovin toiveikas?
Markov: Laukaus rikkoi suodattimen. Hiilidioksidin määrä ilmassa kasvaa nyt koko ajan. Selviämismahdollisuudet ovat pienet, heitettiin sitten ihmisiä ilmalukosta tai ei.
Nataša: Voimme ehkä rakentaa jonkinlaisen hätäsuodattimen, mutta sekin on epävarma ratkaisu. Jürgen on kuitenkin kuluttanut matkan aikana kaiken yli tarpeen mitoitetun hapen.

Nataša: Hiljaisuutta, pyydän! Tässä tilanteessa ehdotan virallista kokouskäytäntöä.

Saapuvan viestin merkkiääni kuuluu yhteistilassa.

Markov: (Kuvan ulkopuolelta.) Tämä on aika… lyhyt.
Reima: Anna kuulua! Mitä siinä sanotaan?
Markov: ”Hankkiutukaa eroon.”
Nataša: Mitä!
Markov: Kysyin, että mitä teemme salamatkustajalle.
Desirèé: Jos PTOMAS sanoo tolleen, sen on pakko olla paska ratkasu. (Irvistää.)
Reima: Hänhän elää vielä!
Nataša: Emme me voi…

Nurkasta kuuluu raivokasta yskimistä.

Jürgen: Ette todellakaan voi! Säälin teitä, jos aiotte edes yrittää.
Markov: (Pirullisesti virnistäen.) Äänestimme juuri sinut ilmalukkoon.
Desirèé: MISSÄ SE PYSSY! PIILOON SE!

Nataša osoittaa asetta, joka leijuu kohti nurkkaa.

Desirèé: Ota paukut pois varmuudeks kans.
Reima: Rauhoittukaa! Přiklgruber on tiukasti sidottu!
Nataša: (Huutaa Jürgenille.) Nyt kerrot mitä SINÄ nasyro vsravsya tällä aluksella teet!
Jürgen: Enpä usko, että olette äänestäneet yhtään mitään. Tuskin olen kovinkaan väärässä, jos uumoilen, että ilmalukkopäätös on tullut aivan muualta. PTOMAS?
Markov: Maasta todellakin annettiin melko luova ratkaisu päällimmäiseen ongelmaamme, sinuun.
Reima: Eikä mikään huono ratkaisu. Sinä ammuskelit hiilidioksidisuodattimemme tuhannen palasiksi ja nyt tukehdumme kaikki!
Markov: … ja halusit heitellä meitä ulos aluksesta.
Nataša: LOPETTAKAA! ZAMKNESEH!
Markov: Lopeta itse tuo huutaminen, noita!
Reima: (Hakkaa nyrkkiä pöytään.) Järjestystä nyt ja vähemmän venäjää!
Markov: Pošjol na hui!
Reima: PERKELE!

Nataša ponkaisee liikkeelle, nappaa nurkassa leijuvan aseen ja osoittaa hetken Markovia saaden kaikki hiljenemään. Markov nostaa kädet pystyyn ja leijuu seinää vasten. Nataša kääntää aseen hitaasti Jürgeniin.

Desirèé: HEI! Nyt loppu! Toi ei oo mikään LELU.

Desirèé lyö Natašaa ja lennähtää itse taaksepäin.

Reima: Turpa kiinni nyt! Sakemannilla on asiaa!
Jürgen: Jos nyt hetken rauhoittuisitte, niin voisin kertoa teille jotain, mikä saattaa järkyttää kaikkein herkimpiä. (Katsoo Desirèétä, sitten Natašaa.)

Markov nyyhkäisee.

Desirèé: (Mutisee.) Äitis oli herkkä ku sut hylkäs.
Jürgen: Teidät ohjeistettiin poistamaan minut alukselta. Varsin kamalaa, eikö?
Desirèé: Ei.
Jürgen: Entäpä, jos PTOMAS olisikin pyytänyt poistamaan alukselta vaikkapa hänet? (Osoittaa Desirèétä.) Tai hänet? (Osoittaa Markovia.)
Markov: Mutta mehän olemme matkalla asuttamaan…
Jürgen: Katso ympärillesi! Ei kukaan Maassa halua katsella, kun neljä idioottia kasvattaa perunoita! Sen sijaan tyhjiössä kiehuva veri ja purskahtelevat silmämunat – sitä halutaan, sitä kaivataan ja siitä maksetaan!
Markov: Ei! Lopeta!

Markov potkaisee itsensä seinustalta liitoon ja leijuu huoneesta.

Jürgen: Luuletteko te, että mikään täällä tapahtuu sattumalta? Kuolema ja kärsimys ovat kallisarvoisia tuotteita. Te kaikki olette uhreja tässä käsikirjoituksessa! Kaikki!
Desirèé: (Liukuu kohti defibrillaattoria.) Vanha konsti on parempi…
Nataša: Des, EIII! Älä tee sitä!
Jürgen: (Nauraa.)

Nauru katkeaa korvia vihlovaan laukauksen jälkikaikuun.

– – – Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript ends. \\# – – –

17.4.2023: Reima

03.05.13 | Riku Ahlsten | Matka

Säteilysuojan luukun avautuminen kesti pienen ikuisuuden ja kuulosti tuhatkertaisesti vahvistetulta ja hidastetulta oluttölkin aukaisulta. Olin samanaikaisesti sekä kireän jännittynyt, että toiveikkaan janoinen; sydän hakkasi ja suu napsui.

Nataša oli ollut oikeassa. Tajutessaan, kuka uhrimme olisi, Přiklgruber alkoi kakistella ja kiemurrella, eikä selvästikään tiennyt, mitä tekisi. Emme tienneet mekään, kunnes Desirèé yllätti omatoimisuudellaan. Hän oli vaivihkaa leijaillut tarvike- ja varaosahyllykön päälle, josta ponkaisi yhtäkkiä kohti Přiklgruberia juuri lataamansa hätädefibrillaattori käsissään, löi sen pädit P-gruberin korville kuin kuulokkeet ja painoi laukaisinta. Přikl-miehen ilme oli näkemisen arvoinen, mutta hän ehti ampua yhden laukauksen ennen kuin vaipui tajuttomuuteen. Ammus sujahti parinkymmenen sentin päästä Markovin pään ohi ja rampautti hengitysilmansuodatusjärjestelmän datakeskuksen. Ei hyvä.

Desirèé löi defibrillaattorin pädit Jürgenin korville ja painoi laukaisinta.

Sidoimme Přiklgruberin ylimääräisillä irtaimiston kiinnitysliinoilla ohjainkeskuksen tuoliin kiinni.

Alus on jälleen meidän.

11.3.2023: Reima

11.04.13 | Riku Ahlsten | Matka

Vajaa kaksi kuukautta Marsiin. Voisi yhtä hyvin olla kaksi vuotta, niin toivottoman pitkältä ajalta se tuntuu. Olen entistäkin ahdistuneempi, enkä taida olla ainoa.

Desirèé ja Markov pelasivat eilen illalla jotain käsittämätöntä kananmunaviestiä – he kuljettivat kananmunaa suussaan edestakaisin ja toisen piti suullaan ottaa kananmuna toisen suusta käsillä auttamatta. Ptomasin lähettämät viikkotehtävät ovat olleet älyttömyydessään samaa tasoa alusta alkaen. Joka tapauksessa, M yritti kovasti pitää riemua yllä. D taas vaikutti lähinnä vaivautuneelta. Kun sitten tuli taas Markovin vuoro hamuta huulillaan muna Desirèén suusta, se rasahtikin rikki. Raakaa kananmunaa levisi joka paikkaan.

Kun tuli Markovin vuoro hamuta huulillaan muna Desirèén suusta, se rasahtikin rikki.

En voinut sille mitään, mutta nauroin kuin heikkopäinen! Natasa pillastui täysin. Hän huusi, kuinka järjetöntä on tuhlata arvokkaita ruokavaroja tilanteessa, jossa kaikki on kortilla. Hän on tietenkin täysin oikeassa. Desirèé huusi puolestaan takaisin, ettei olisi halunnut osallistua koko typerään kananmunaviestiin, ja ettei halua tehdä idiottimaisia viikkotehtäviä enää koskaan. Hän pyyhki munan suupielestään ja vetäytyi makuuhyttiinsä – vaikuttaen suoraan sanottuna aika… seesteiseltä. Ajattelin melkein mennä juttelemaan hänen kanssaan. En kuitenkaan mennyt.

Markov istuskeli hänkin loppuillan ihmeen hiljaa, eikä tehnyt mitään. Tunnelma täällä on nyt entistä odottavampi – jos ei nyt suorastaan jännittynyt, niin mietteliäs ainakin.

En haluaisi myöntää sitä itselleni, mutta minulla on koti-ikävä. Vaikka ei niin voi olla. Minun kotini odottaa Marsissa.

22.1.2023: Reima

18.03.13 | Riku Ahlsten | Matka

Minulla on hirveä olo. En haluaisi lähteä makuupussistani minnekään, mutta minun on pakko. Joudun käymään käymäläeriössä jatkuvasti. Kouristelen kuin kaatumatautinen. Ja painottomuudessa oksentaminen… sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun! Onneksi vatsalaukkuni on jo suurimmaksi osaksi tyhjä.

Painottomuus pahensi Reiman pahoinvointia.

Niin, tosiaan, menetimme painovoimamme! Natasha ja Markov ovat yrittäneet selittää, mitä tapahtui, mutta en ymmärrä puoliakaan. Natashaa en oikein pysty edes kuuntelemaan, en katsomaan. Tekee liian kipeää. Ja Markov taas – no, joskus tuntuu kuin hänessä olisi monta ihmistä sisällä ja kaikki huutaisivat yhteen ääneen. Jotain kuitenkin osui alukseen, vaijeri katkesi ja täällä sitä nyt kellutaan.

Olen yrittänyt muistaa, mitä uutenavuotena tapahtui, mutta kaikki on yhä hämärää. Löikö Markov minua? Sitä on vaikea uskoa. Yhtä vaikea kuin, että Desirèé olisi lyönyt. Kasvoni olivat viikon sinipunaiset ja turvoksissa. Ei Desi sellaiseen pysty. Kuka sitten? Natasha? Eikö riitä, että kaipaan, ikävoin, rakastan ja vihaan häntä joka päivä – täytyykö minun alkaa myös pelätä? Vai löinkö itseäni? Ruhjoinko typerän naamani juovuspäissäni, koska en kaiken muun maailmankaikkeuden lisäksi tule toimeen edes itseni kanssa?

Markov otti eilen puheeksi PTOMAS:in kanssa tekemämme sopimuksen. Olemme kuulemma melkoisesti jäljessä sopimuksemme edellyttämistä viikkotehtävätallenteiden toimittamisista Maahan. No, minä en aio heidän pelleilyihinsä enää ryhtyä, se on varma! Saamme kiittää onneamme, että olemme yhä hengissä ja silti pitäisi leikkiä piilosta ja kaiken maailman roolileikkejä katsojien iloksi – ei perkele ei!

Oli miten oli, minua hieman ihmetyttää tapa, jolla Markov asiasta puhui. Missä oli kaikki se into ja riemu ja vouhotus, joka siinä hemmetin venäläiskekkulissa on tähän asti niin riipinyt ja rasittanut? Hän oli niin kovin mietteliäs, että melkein kysyin, mikä häntä vaivaa. Desi katseli häntä myös, eikä vaikuttanut kovin iloiselta hänkään. Jotain täällä säilykepurkissa on hapantunut ja pahoin pelkään, että se alkaa ennen pitkää haista.

Mars lähestyy. Kurssin korjauksen on onnistuttava kerralla.

Minä kömmin nyt takaisin makuupussiini ja jätän Natashan ja Markovin kiistelemään keskenään radankorjauslaskelmista. Olen aivan liian väsynyt ja pahoinvoiva ottaakseni osaa venäjänkieliseen tiedekeskusteluun.

Saisinpa nukuttua. Huomenna saamme taas ruokaa.