Olen tuijottanut aluksen seinää niin kauan, että se alkaa näyttää aivan kelmeältä iholta. Minusta tuntuu, että se ei ole kovin vahvatekoinen. Voisin hyvin hakea varustekaapista momenttiavaimen ja hakata kuoreen reiän, josta kaikki mätä valuisi yhtenä ryöppynä avaruuteen. Kukaan ei ehtisi estää. Mahtaisiko kukaan edes haluta estää?
Nyt on joulu. Olo on oudon kotoinen – ei tämä juurikaan poikkea lapsuuteni jouluista. Äitini oli hyvin sairas ihminen, eikä isästäni oikein ollut joulua laittamaan. Usein olimme sairaalassa äidin luona. Silloin harvoin, kun hän oli kotona, saatoimme jonkinlaista joulua viettääkin, mutta harvinaista se oli. Kerran isä toi kotiin joulukuusentapaisenkin, mutta emme löytäneet koristeita mistään. Ei niitä kai ollut. Leikkasin mainoslehtisistä joulukoristeiden kuvia ja ripustelin niitä oksille. Äidin itkun muistan myös. Hän itki paljon. Isä ei sitä kestänyt ja joi.
Tulostin aamulla kuvan joulukuusesta moduulimme seinälle. Olisin halunnut toivottaa Natashalle hyvää joulua, mutten uskalla enää puhua hänelle. Pelkään hänen reaktioitaan, hänen vihamielisyyttään. En voi ymmärtää, miksi hän käänsi selkänsä meille – minulle. Voisinpa vain ottaa hänet syliini, selittää kaiken hyväksi jälleen. Voisinpa sanoa jotakin. Voisinpa tehdä jotakin. En vain voi.
Palaan jatkuvasti ajatukseen, että lähden täältä. Tuntuu, etten voi enää jäädä. On vaikeaa nähdä hänen kasvonsa, kuulla äänensä, tuntea hänen olemuksensa ja läsnäolonsa. Tästä on tullut hänen aluksensa. Minä en enää kuulu tänne. Kuuluvatko Markov tai Des? En tiedä.
