Matkaa on taitettu nyt kuutisen viikkoa ja tunnelma suljetulla osastollamme alkaa olla lääkitystä vaille valmis. Voi kunpa pääsisin pistäytymään Ala-Baarissa! Ihan yhdellä vain. Jospa avaisin oven ja livahtaisin pikaisille..? Nopeasti, hiljaa, hips hips vain hipsuttelisin… Eikä kukaan huomaisi mitään.
Minua väsyttää. En saa nukuttua. Des valvoskelee jatkuvasti ja reuhuaa pitkin alusta harva se yö. Asiat pyörivät mielessäni ja mieli on levoton kuin ketunpoika keväällä.
Unenpuute on alkanut jo vaikuttaa. Näen näkyjä. Pari viikkoa sitten Rauno-setä istui viestikeskuksen personaalipäätteellä, tuhisi ja murisi ja sitten katosi. Ruma-Rauno. Erittäin ruma – ja erittäin kuollut. Ehkä se oli kutsu: ”Tule Reima tänne, tule! Helppoa on, ei tarvitse hengittää.”
Avaruus näyttää aivan käsittämättömän mustalta ja käsittämättömän tyhjältä. Voiko tällaista tyhjyyttä olla? En oikein usko. Uimme öljyssä. Paksun, pimeän energian seassa kuin tervaiset, turhanpäiväiset päätäit.
Natasha – rakas Nasu – riistäytyi tänään raiteiltaan. Minä vähän aavistelinkin, että jotain petollista tuon tumman pedon pinnan alla on. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Erehdyin kai katsomaan vähän liian hartaasti hänen jumalaisia muotojaan. Hän repi paitansa pois, poltti rintaliivinsä ja riehui kuin psykoosissa. Desi sai puhuttua häneltä polttoleikkurin pois. Irvokas esitys. Natasha räyhäsi suu vaahdossa minuuttikaupalla keskellä oleskelumoduulia. Kauniit rintansa hän oli sotkenut mustalla maalilla. Vatsaan oli kirjoitettu isolla femen tai feman. Tuotantoyhtiö sai täyslaidallisen: Ptomasin parittajat, norjalaiset sovinistipaskat, hyväksikäyttäjät, rahanahneet raiskaajat, ties mitä! Minua hän katsoi kuin lattialle oksennettua paiseista pedofiiliä. Ja sylki. Markov oli täysin suunniltaan. Ei tiennyt, mitä olisi tehnyt tai sanonut. Des itki. Minua kuvotti. Luottamukseni ja kiintymykseni kaunein kohde mylvi keskellä lattiaa kuin saatanan riivaamana ja sylki minua suoraan päin naamaa vihan vääristämin kasvoin!
Minua väsyttää.
