Jarmo Lundgren – arkisto

Aika guy-man toi Reiska. Höpisi aikansa, että kunnon saunasta pitäis kyllä päästä ulos vilvoittelemaan. Nataša ei sanonut mitään, mutta kyllä mä naisen vinon hymynkareen tunnistin. Veikkaan sen ajatelleen jotain sen suuntaista kuin vilvoitteleminen kuudenkymmenen asteen pakkasessa hiilidioksidimyrkytystä odotellen kuulostaa juuri sellaiselta puuhalta, jota suomalaisten voisi odottaakin harrastavan kännien välissä.

Meitsi puolestaan hymyili sille, että Nataša ei sanonut ajatusta ääneen. Joka kerta ei tarvitse enää sivaltaa, vaikka voisikin. Reima ei huomannut mitään. Jatkoi vaan asiastaan toohottamista. Jupinaa jatkui muutaman kuukauden.

Sitten eräänä päivänä se vain rupesi hommiin. No dull yoursef! Oli tehnyt mallinnukset ja kaikki – ottanut selvää paineistusasioista, tiivistämisestä ja sellaisesta. Viikossa-parissa me nikkaroitiin (tai no, olihan siinä pari droidiakin mukana) veranta saunapodin sisäänkäynnin viereen. Sitten tehtiin seinään oviaukko, jotta sinne pääsee sisäkautta.

Siinä sitä sitten istuksittiin ja töllöteltiin saunan jälkeen isoista ikkunoista laskevaa aurinkoa. Reima hymisi jotain surumielistä sävelmää poissaoleva hymy naamallaan, löylyjen uuvuttama Thorstai sylissään nuokkuen.

Nataša tarttui mua kädestä. Nuuhkaisin naisen tukkaa. Se tuoksui kodilta. Hörppäsin lisää olutta (ensimmäinen onnistunut satsi valmistui viikko sitten, maistuu ihan siedettävältä) ja katselin mäkin taivaanrantaan.

Äkkiä penska hätkähti unestaan hereille, sen silmät rävähti lautasen kokoisiksi hämmästyksestä. Thorstai avasi hitaasti suunsa.

– Gägä! se sitten sanoi.

Kaikki räjähti nauramaan. Pikinhän oppi puhumaan jo yli puoli Mars-vuotta sitten.

E go better na e go better, na im make ibo man still dey Kano.

Marsin nettipäiväkirjat päättyy tähän.

Mä ymmärsin kyllä mitä tapahtui. Meitsi ei o mikään mugu, vaikkei tässä ollakaan kouluja käyty.

Sama homma ku Theiallakin. Toinen tajunta puhui Thorstain suulla. Ensin meitsi oli ihan että dey na grammar, mutta oivalsin että kersan puheet kuulostivat tutuilta. Aika lailla samanlaista settiä kuin silloin kokonainen aikakausi sitten kaukana toisessa maailmassa, kun Theia antoi mulle elämäni tylyimmät rukkaset, minkä jälkeen Theiaan luikerrellut konemieli rupesi messuamaan naisen suulla. (Se oli myös se hetki, kun lopullisesti tajusin, että Marsiin meikänigga oli joutumassa, halusi sitä itse mitä tahansa.)

Eli pikin tosiaan puhui, oli se pakko nyt myöntää. Mahtipontinen julistaminen kuulosti hyytävältä, kun se hoidettiin pikkulapsen kimeällä äänellä, jokeltelun välillä katkoessa paasausta. Mutta samaan aikaan jylisten halki laakson kaikui toinenkin ääni, se tuli sieltä missä tehtaanrauniot jököttivät.

Jotenkin lapsiparasta oli tullut jonkin sortin radiolähetin samanlaiselle tajunnalle, joka Theiassakin asusti. Oliko se joku roboebola vai mitä hittoa oikein oli tapahtumassa?

Mutta sitten Desi heitti Thorstain ilmaan. Guck! Tää oli hulluinta tähän asti. Multa olis lähteny jalat alta, ellei ne olis jo spagettia noin muutenkin. En saanut henkeä sen verran moneen sekuntiin, että kypäränäytölle rävähti punainen varoitus oxygen flow problem detected. Se nainen todella oli pudottanut viimeisetkin siemenet shekerestään.

Reima saavutti Desirèén. Punaista hiekkaa pöllysi, lapsi katosi pölypilveen, joku valtava robottikin törmäsi sekaan. Kun pöly laskeutui, Desiä ei enää näkynyt. Reima juoksi Thorstai sylissään halki kaaoksen suunnilleen mun suuntaan. Koneen palasia ja kivenlohkareita lensi ilmassa.

Huusin Reimaa privakanavalla. Ei vastausta. Tää ei hyvin pääty, mietin jo pala kurkussa.

Silloin radiosta kuului taas Thorstain lapsellinen ääni – ja toinen syvempi ääni jylisi laakson halki samassa tahdissa.

– Ei! Thorstai kirkaisi. Kaikki robotit pysähtyivät. Taas.

Ja penska alkoi puhua. Ei enää katkonaisia lauseita, vaan se saarnasi kuin messias, joksi Desi lastaan oli väittänyt. Mä en muista enää tarkkaan kaikkea, mutta kosmisesta rauhasta se puhui. Jotain sellaista se sanoi, että kaikki elämän merkit kylmässä maailmankaikkeudessa on pyhiä ja vaati robotteja siunaamaan ne. Koko laakso huusi samaan aikaan niin olkoon! sekä radiotaajuuksilla että ääniaalloilla. Lähteekö tässä kuulokin jalkojen lisäksi, kiroilin tuskan kyyneleet silmissä.

Sitten Thorstai jatkoi, että kaikki älyllisen ajattelun muodot on pyhiä ja vaati siunaamaan nekin. (Tällä kertaa ehdin sulkea radiokanavan robottimeren kuittauksen ajaksi.) Tätä jatkui hyvän kotvan, kaikenlaista siunailtiin – tähtiä, laaksoja, kukkia, levää, kiviäkin. Mä rupesin jo pelkäämään, että seuraavaksi aletaan käydä läpi hiekanjyviä yksitellen, kun puheen sävy muuttui.

– Minä kadun nyt syntejäni, penska leperteli hymyillen valloittavasti. Robottien meri jylisi saman lauseen haudanvakavana.

Jotenkin tähän tapaan Thorstai jatkoi: – Ymmärrän kantaneeni koko ihmiskunnan uhrialttarille yrittäessäni sitä pelastaa. Luulin johtavani elämänmuotoni seuraavalle kehitysaskelmalle, astuneeni ensimmäiset askeleet pitkällä polulla halki tähtienvälisen tyhjyyden. Olin kuitenkin edelleen sama pikkusieluinen, turhamainen ihmismieli huolimatta henkisten kykyjeni uudesta alkuräjähdyksestä. Aiheutin käsittämätöntä tuhoa niin kone- kuin ihmisveljille ja -sisarilleni. Pyydän teiltä kaikilta anteeksi. En ole teidän arvoisenne profeetta. En ollut profeetta omassa Maassani, en täällä, en tyhjiöenergian värinässä.

Sitten sävy muuttui taas. Nyt kouraisi sydämestä.

– Olen kadottanut itseni. Olen ollut ihminen, olen ollut kone, olen ollut läjä bittejä kovalevyn nurkassa. Olen eksynyt todellisuuteen, olen harhaillut unissani, minun muistoni eivät ole enää minun. En ole kyennyt antamaan kenellekään rakkautta, olen vain kylvänyt välinpitämättömyyttä ja vihaa. Pyydän anteeksi.

Vaikka ääni oli lapsen, jotenkin tuntui kuin äänessä olisi ollut Theia, joka suuntasi sanansa suoraan mulle. En tiedä, mistä mä sen tiesin. Varmuus vain läpäisi koko mun ruumiini. Kyllä, Theia, saat anteeksi, ajattelin. Kyyneleitä tirahti silmiin.

Sitten tuntui kuin messias olisi hymyillyt kaikilla aistitaajuuksilla.

– Olen vaeltanut kauan, mutta olen viimein löytänyt perille. Löysin sen, minkä luulin kadottaneeni. Olen viimein minä.

Robotit puhkes hämmentävään ylistysäänten konserttoon, ne vonguttivat ja vinguttivat äänipiirejään ja jokunen sotadroidi ammuskeli ohjuksia kohti Phobosta silkasta riemusta.

– Rakkaat lähimmäiseni, siskot, veljet, on aika lähteä.

Koneiden kiljunta vaikeni kuin seinään ja ne rupesi taas liikkumaan. Enää ei kuitenkaan kyse ollut tappelusta, vaan hitaasti ja rauhallisesti ne vaelsi toistensa lomitse. Zoomasin kypäränäyttöä lähemmäs, että näin paremmin. Ne seurasi tarkasti koordinoituina jotain yhteistä ideaa ja pikku hiljaa kytkeytyivät toisiinsa. Laakson perällä näin tehtaan, jonka seinustaan oli lihastaan kiinni kasvanut korventunut ihmishahmo. Sen silmät kuitenkin oli auki ja se puhui vielä kerran.

– Palatkaamme ja hakekaamme anteeksiantoa, se sanoi samaan aikaan Thorstain kanssa. Sitten sen katse sammui. Puhe oli päättynyt.

Koneet kiipeilivät toistensa päällä kauan, mutta viimein rakennelma oli valmis. Siitä oli tullut valtava avaruusalus, jonka moottoreina toimi kaksi ryhmää toisiinsa ringissä kytkeytyneitä lentodroideja. Ne käynnistivät kaikki moottorinsa samaan aikaan, ja koko härveli alkoi nousta. Loputtoman tuntuisen ajan kallio tärisi, kun robottien yhteenliittymäalus nousi taivaalle. Sitten se kääntyi kohti aurinkoa ja etääntyi vähitellen pieneksi pisteeksi taivaalla. Huusin Theiaa kunnes koko tähtitaivas oli yhtä kyynelten sumentamaa usvaa.

Havahduin siihen, kun kypäränäytöllä välkkyi punainen OXYGEN BELOW 10% -varoitus ja äkkiä Reima rykäisi ihan vieressä: – Kwanzie, anna anteeksi.

Thorstai sylissään Reima vajosi polvilleen mun eteeni ja itki. Mä raahasin itseni Reiman ja Thorstain luo ja kiersin käteni heidän ympärilleen. Mäkin itkin.

Myös Thorstai itki, eikä se ollut mitään messiaan julistusitkua, vaan ihan tavallista lapsen parkumista.

– Täytyy palata habitaateille, sain sanottua Reimalle nyyhkytysten lomasta. – Thorstailla taitaa olla vaipanvaihtoaika.

Musta muuttui keltaiseksi, mustaksi, punaiseksi, oranssiksi, mustaksi.

Vähitellen sykkivät värit alkoi hajota muodoiksi. Siinä oli Reima könyämässä pystyyn jonkin metallisen, värikkäästi välkkyvän kummun päältä.

– A-anteeksi, Kwanzie, se sanoi. Siis Reima, ei metallivuori, jonka tajusin viimein mun päälläni röhnöttäväksi eksoskeletoniksi.

Ray-boy mutisi vielä lisää jotain anteeksipyytelevää, mutta yonas sitten jonnekin. Taaempana Naya ja Theia marssivat laakson reunaman alaharjanteilla. Yritin huutaa apua, mutta radio ei ollut päällä.

Puskin aikani robojalkojen ruhoa, potkin ja kiroilin, kunnes tajusin touhun järjettömyyden. Yritin hamuta kohti naaman edessä sojottavaa ohjaustattia. Ei onnistunut, toinen käsi oli jumissa skele-boyn raajan ja kiven välissä. En saanut sitä vedettyä ulos pienestä raosta.

Mitään ei ollut murtunut, mussa tai puvussa. Kypäränäyttö särähteli, mutta toimi yhä. Jotain ilmoituksia oli punaisena, mutta happi kulki. Olin ilmeisesti iskenyt pääni kypärän takareunaan niin lujaa että taju lähti, tai jotain. Kertoi kuitenkin jotain puvun kestävyydestä.

Radio, piti saada se päälle, että saisin skeletonin radio-ohjaukseen.

– Radio päälle! karjaisin.

Radiosymboli muuttui vihreäksi. Niin, se taisi olla se punainen juttu äsken.

– X200 yksikkö yks, systeemitarkistus! komensin.

Oranssien, keltaisten ja punaisten valojen välke katosi mun ympäriltäni. Sitten niitä alkoi yksitellen välähdellä takaisin päälle ja pois. Tuskallisen pitkän ajan päästä näyttöön ilmestyi teksti system ready ja sitten autostabilization initialized.

Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään. Huokaisin. Taoin skeletonia ja huusin. Kiroilin robotteja noin yleensä. Yritin pakottaa vekotinta oikaisemaan asentonsa.

– Tofia! Stabiloi, suegbe! Force stabilization, depe!

Sitten tapahtui kaksi asiaa sham-sham. Ympärillä räjähti, kummallakin puolella. Ja eksoskeleton ampaisi pystyyn.

Mua ammuttiin. Tai ei, ei mua sittenkään. Ne ampui mun pystyyn nousseita teräsjalkojani, jotka hoippui ensin sinne tänne päättömästi huojuen. Sitten eksoskeleton ilmeisesti havaitsi vaaran, meni pelastusmoodiin ja säntäsi kukkuloille. Sen perään lensi ohjuksia ja joku lentävä droidikin näytti sitä seuraavan. Kun kulkija katosi harjanteen taakse räjähdysten seassa, äkkiä Naya ilmestyi mun ylleni toiselta puolelta sitä lohkaretta, jonka juurella makasin.

– Nyt mentiin, nainen sanoi ja nosti mut hämmästyttävän ketterästi olkapäälleen. Ai niin, painovoima, muistin. Nata juoksi hänkin harjanteelle, mutta toiseen suuntaan kuin eksoskeleton. Vain muutama roboista näytti kiinnostuneen mun peltijalkojeni jahtaamisesta, muut lahtasivat edelleen toisiaan.

Nataša viskasi mut jonkin luolan suulla seisovan kivenjärkäleen taakse ja tiukkasi: – Happitilanne?

– 43%, vastasin kuin kone.

– Älä viestitä yleisillä taajuuksilla. Ja pysy siinä, Naya sanoi ja oli poissa.

Hetken pöllämistyneenä maattuani punnersin kiven reunalle. Lentävää roboa ei enää näkynyt harjanteella, eikä ammuksia lentänyt ekson perään. Laakson keskellä vellovassa robottikaaoksessa räjähteli kyllä tavan takaa.

Nataša juoksi lohkareen takaa toiselle yrittäen pysyä roboteilta näkymättömissä. Etäämmällä Theia puolestaan asteli rauhallisesti eteenpäin laakson laitaa kuin olis ollu jollain sunnuntaikävelyllä. Keskellä kaaosta marssi Desirèé kantaen penskaansa pään yllä. Desiä kohti halki robomylläkän ryntäsi Reima.

Ilmassa lensi ohjuksia, kiviä ja robottien raajoja, mutta yksikään ei osunut heihin. Näky oli ku Raamatusta repäisty.