Saavuimme Maahan kuin keväinen ukonilma Epeiroksen vuorille, jyristen ja salamoiden. Kun puhkaisimme mustan pilvikaton ja näimme allamme hiiltyneen erämaan jota radioaktiiviset sateet piiskasivat, oli vaikea uskoa olevansa Maapallolla. Olimme tosin tarkoituksellakin valinneet laskeutumispaikaksi mahdollisimman pahoin saastuneen alueen – Kairon.
Kun alusyhteisö oli saanut purettua itsensä, hajaannuimme laajalle alueelle kaupungin ympärille levittäen mukanamme tuomaa Marsin biomekaanista kasvustoa, jota Reima niin hauskasti kutsui ”marssammaleeksi”. Kytkimme yhteistietoisuutemme kasvuston nanobottiverkkoon ja aloitimme käänteisinterferenssiprosessin.
Muutamassa tunnissa alueen säteilytaso oli laskenut jo prosenttiyksikön.
Minä sanoin sssanoins-ssa-sanoin, tttttä se toimii! tietoisuuteni Steffen Rømmeksi tunnistamani osa hihkui. Se kommunikoi nykyään jo lähes selkeästi, erityisesti tunnetasolla. Pidin sen eristettynä omassa tajunnanlohkossaan, jotta saatoin keskustella sen kanssa. Muun koneyhteisön suuntaan minä, Rømme ja hänen virtuaaliversionsa näyttäydyimme yhtenä tajuntana. Mitä tietyssä mielessä olemmekin.
Tunsin konetietoisuuksien hymähtävän (näin paremman ilmauksen puutteessa). Jotkut eivät menetä narsismiaan edes ylemmälle tajunnan tasolle noustuaan, useallakin suunnalla yhteistietoisuutta kommentoitiin. Koneet suhtautuivat jo paljon arkisemmin aiemmin profeettanaan pitämään olentoon. Mikä helpotus; olin ilmeisesti esittänyt syvän katumuksen roolini riittävän uskottavasti.
Käänteisinterferenssi oli eksponentiaalinen prosessi, vähän kuin takaperoinen ilmastonmuutos. Viikossa-parissa säteily laski koko Kairon alueella ihmisasuttavalle tasolle.
Tämän kertominen ihmiskunnan hengissä sinnitteleville rippeille oli kuitenkin vähintäänkin haasteellista. Tehtävää ei helpottanut se, että toivosta puhuivat koneet – eli selviytyjien näkökulmasta juuri se sakki, jonka järjenvastainen maailmanvalloitusvyöry oli heidät suistanut tähän painajaismaailmaan.
Mietimme asiaa hyvän kotvan – koneajassa lähes ikuisuuden – mutta muutaman päivän kiihkeän väittelyn jälkeen olimme yhtä mieltä: tarvitsimme messiaan.
Mutta sen olisi oltava ihminen. Jos minulla vielä olisi ollut ihmisruumis, olisin voinut ehdottaa itseäni. Valitettavasti ruumiini makasi raadeltuna Marsissa Rømmen tehtaan raunioissa.
Silloin Rømme puhui taas, ja viimeisetkin olevaisuuteni arvoituksen palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Rømme neuvoi meidät PTOMASin Maltan-päämajalle. Siellä salaisen kellarikerroksen salakäytävän päästä löytyi salaistakin salaisempi hissi, jolla pääsi maanalaisiin varastotiloihin.
Rømmen ohjeita seuraten tulimme luolaan, joka oli täynnä – minuja. Identtisiä Theia-kyborgeja seisoi lasisissa säiliöputkissa. Niitä oli varmaan kymmeniä, mutta niiden vieressä oli sadottain muita malleja. Kaiken kaikkiaan koneita oli tuhansia, rivistöt jatkuivat silmänkantamattomiin.
Varasuunnitelma– backup, bBBB-takaportti, Rømme kertoi, mutta emme täysin ymmärtäneet. SolutTttautu– Mars24, Rømme yritti selittää. kKkkustannuk- - kvarTTTTAAA- -
Taidan ymmärtää, Sub-Rømmeksi itseään kutsunut tajuntani osa sanoi. Tarkkaan ohjelmoiduilla kyborgihahmoilla tosi-tv-draaman käänteet pyrittiin pitämään paremmin hallinnassa. Voittomarginaalit oli mahdollista optimoida äyrilleen, kun osallistujat noudattivat kerrankin käsikirjoitusta pilkuntarkasti.
Nyt kun katsoin tarkemmin, tunnistin useammankin samalla tuotantokaudella olleen hahmon. Niitä norjalaissällejä, joista yksi katkaisi vaijerini avaruuskävelyharjoituksessa, oli lukuisia eri versioita parralla ja ilman, eri painoluokissa sekä vaihtelevan tuimuusluokan poskipäillä.
Mutta eiväthän kaikki millään voineet olla kyborgeja? Kwanzie ei taatusti ole mikään kone! protestoin.
Eivät varmaankaan kaikki, Sub-Rømme vastasi. Aitoja ihmisiä tarvittiin todennäköisesti tuomaan sopivasti satunnaiselementtejä tarinaan.
Ja sinäkö et muka tiennyt tästä mitään? ihmettelin.
Ei minun virtuaalisille harteilleni jätetty muuta kuin koko PTOMASin maailmanlaajuinen operatiivinen johtaminen Rømmen lähdettyä. Yksikkötason tarkemmista yksityiskohdista olin tietämätön. Olin perillä vain tulostavoitteisiin liittyvistä luvuista ja sen sellaisista.
Latasimme kopion tajunnastani niin moneen Theiaan kuin hallista löytyi. Nikkaroimme jämerämmän luokan droideista jotakuinkin avaruusaluksen laskeutumismodulin näköisiä ja lennätimme minuja ympäri planeettaa laskeutumaan juhlallisesti selviytyjäyhteisöjen tuntumaan. Pidin messiaanisia puheita, kanavoin Rømmen viestejä asianmukaisiin kohtiin (ympäri maapalloa ihmiset olivat kuunnelleet niitä antaen niille mitä kirjavimpia uskonnollisia ja filosofisia merkityksiä) ja sitten tein marssammalihmeen. Palautin maa-alueita viljelykäyttöön, tein puroista juomakelpoisia, onnistuin jopa lievittämään pahimmista mutaatioista kärsivien lasten tuskia.
Nyt kuukautta myöhemmin pientä toivoa alkaa jo häämöttää siellä täällä planeettaa.
Kirjoitan tätä ihmishahmoon asutettuna Theia-yksikkönä numero 27 Ateenassa myöhään maaliskuisena iltana. Vaikka tiedän, että olen vain yksi simuloitu ihmistajunta yhdessä lukuisista identtisistä koneruumiista, en ole eläissäni tuntenut itseäni enempää ihmiskunnan osaksi.
On aika palata lasteni pariin. On niin paljon tehtävää.
