6.6.221: Kwanzie

Aika guy-man toi Reiska. Höpisi aikansa, että kunnon saunasta pitäis kyllä päästä ulos vilvoittelemaan. Nataša ei sanonut mitään, mutta kyllä mä naisen vinon hymynkareen tunnistin. Veikkaan sen ajatelleen jotain sen suuntaista kuin vilvoitteleminen kuudenkymmenen asteen pakkasessa hiilidioksidimyrkytystä odotellen kuulostaa juuri sellaiselta puuhalta, jota suomalaisten voisi odottaakin harrastavan kännien välissä.

Meitsi puolestaan hymyili sille, että Nataša ei sanonut ajatusta ääneen. Joka kerta ei tarvitse enää sivaltaa, vaikka voisikin. Reima ei huomannut mitään. Jatkoi vaan asiastaan toohottamista. Jupinaa jatkui muutaman kuukauden.

Sitten eräänä päivänä se vain rupesi hommiin. No dull yoursef! Oli tehnyt mallinnukset ja kaikki – ottanut selvää paineistusasioista, tiivistämisestä ja sellaisesta. Viikossa-parissa me nikkaroitiin (tai no, olihan siinä pari droidiakin mukana) veranta saunapodin sisäänkäynnin viereen. Sitten tehtiin seinään oviaukko, jotta sinne pääsee sisäkautta.

Siinä sitä sitten istuksittiin ja töllöteltiin saunan jälkeen isoista ikkunoista laskevaa aurinkoa. Reima hymisi jotain surumielistä sävelmää poissaoleva hymy naamallaan, löylyjen uuvuttama Thorstai sylissään nuokkuen.

Nataša tarttui mua kädestä. Nuuhkaisin naisen tukkaa. Se tuoksui kodilta. Hörppäsin lisää olutta (ensimmäinen onnistunut satsi valmistui viikko sitten, maistuu ihan siedettävältä) ja katselin mäkin taivaanrantaan.

Äkkiä penska hätkähti unestaan hereille, sen silmät rävähti lautasen kokoisiksi hämmästyksestä. Thorstai avasi hitaasti suunsa.

– Gägä! se sitten sanoi.

Kaikki räjähti nauramaan. Pikinhän oppi puhumaan jo yli puoli Mars-vuotta sitten.

E go better na e go better, na im make ibo man still dey Kano.

Marsin nettipäiväkirjat päättyy tähän.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

4.6.221: Nataša

Olen ollut miltei silkkaa hämmästystä viime päivät. Ensinnäkin siksi, että olen tapojeni vastaisesti viettänyt tuntikausia erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Tosin niiden sisältö on ollut pääasiassa aiemmasta poikkeavaa, voinen liioittelematta sanoa jopa historiallista.

Aluksi Maasta kaikui pelokkaita huutoja. Henkiin jääneet kirosivat monin kirjavin sanankääntein ”niiden helvetin verenhimoisten robottien palanneen lopettamaan työnsä”. Pelko ja viha vaihtuivat kuitenkin nopeasti hämmästykseen ja huojennukseen, kun koneet olivatkin selvästi liikkeellä rauhallisin aikein.

– Me, me emme voi uskoa näitä lukemia, sanoi ääni videolla. – Pahoin saastuneiden alueiden säteilymäärät ovat laskeneet aivan uskomattoman lyhyessä ajassa! Onnesta sekaisin olevan näköiset ihmiset tungeksivat kameran edessä, arvokkuutensa tyystin unohtanut tiedemiesjoukko puhui toistensa päälle ja toisti itseään.  Rømmen menetelmäksi Maasssa kutsuttu käänteisinteferenssi oli selkeästi valtaisa menestys. Painoin hymähtäen ”tykkää”.

Otin kahvikuppini ja palasin Kwanzien seuraan keittiön pöydän ääreen. Aamu oli jo pitkällä, mutta eipä tässä ollut kiirettä mihinkään, seurakin oli yllättäen parasta tällä planeetalla. Rømmen megalomaaniset visiot olivat lopultakin saaneet aikaan jotain hyödyllistä – vaikka kyseessä olikin oikeastaan niiden samojen visioiden alkuaan aiheuttamien tuhojen korjaaminen. Enkä ole aivan varma, oliko kyseessä vilpitön yritys hyvittää kaikki, vai vielä yksi kolossaalinen tapa hankkia messiaanista pönkitystä suurelle egolle. Niin tai näin, nyt olimme lähes optimaalisessa asemassa toisiimme nähden, eli tyystin eri planeetoilla. Hymähdin taas ja sanoin:

– Kwan, kaataisitko minulle hieman lisää kahvia?

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

7.3.2025: Theia

Saavuimme Maahan kuin keväinen ukonilma Epeiroksen vuorille, jyristen ja salamoiden. Kun puhkaisimme mustan pilvikaton ja näimme allamme hiiltyneen erämaan jota radioaktiiviset sateet piiskasivat, oli vaikea uskoa olevansa Maapallolla. Olimme tosin tarkoituksellakin valinneet laskeutumispaikaksi mahdollisimman pahoin saastuneen alueen – Kairon.

Kun alusyhteisö oli saanut purettua itsensä, hajaannuimme laajalle alueelle kaupungin ympärille levittäen mukanamme tuomaa Marsin biomekaanista kasvustoa, jota Reima niin hauskasti kutsui ”marssammaleeksi”. Kytkimme yhteistietoisuutemme kasvuston nanobottiverkkoon ja aloitimme käänteisinterferenssiprosessin.

Muutamassa tunnissa alueen säteilytaso oli laskenut jo prosenttiyksikön.

Minä sanoin sssanoins-ssa-sanoin, tttttä se toimii! tietoisuuteni Steffen Rømmeksi tunnistamani osa hihkui. Se kommunikoi nykyään jo lähes selkeästi, erityisesti tunnetasolla. Pidin sen eristettynä omassa tajunnanlohkossaan, jotta saatoin keskustella sen kanssa. Muun koneyhteisön suuntaan minä, Rømme ja hänen virtuaaliversionsa näyttäydyimme yhtenä tajuntana. Mitä tietyssä mielessä olemmekin.

Tunsin konetietoisuuksien hymähtävän (näin paremman ilmauksen puutteessa). Jotkut eivät menetä narsismiaan edes ylemmälle tajunnan tasolle noustuaan, useallakin suunnalla yhteistietoisuutta kommentoitiin. Koneet suhtautuivat jo paljon arkisemmin aiemmin profeettanaan pitämään olentoon. Mikä helpotus; olin ilmeisesti esittänyt syvän katumuksen roolini riittävän uskottavasti.

Käänteisinterferenssi oli eksponentiaalinen prosessi, vähän kuin takaperoinen ilmastonmuutos. Viikossa-parissa säteily laski koko Kairon alueella ihmisasuttavalle tasolle.

Tämän kertominen ihmiskunnan hengissä sinnitteleville rippeille oli kuitenkin vähintäänkin haasteellista. Tehtävää ei helpottanut se, että toivosta puhuivat koneet – eli selviytyjien näkökulmasta juuri se sakki, jonka järjenvastainen maailmanvalloitusvyöry oli heidät suistanut tähän painajaismaailmaan.

Mietimme asiaa hyvän kotvan – koneajassa lähes ikuisuuden – mutta muutaman päivän kiihkeän väittelyn jälkeen olimme yhtä mieltä: tarvitsimme messiaan.

Mutta sen olisi oltava ihminen. Jos minulla vielä olisi ollut ihmisruumis, olisin voinut ehdottaa itseäni. Valitettavasti ruumiini makasi raadeltuna Marsissa Rømmen tehtaan raunioissa.

Silloin Rømme puhui taas, ja viimeisetkin olevaisuuteni arvoituksen palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Rømme neuvoi meidät PTOMASin Maltan-päämajalle. Siellä salaisen kellarikerroksen salakäytävän päästä löytyi salaistakin salaisempi hissi, jolla pääsi maanalaisiin varastotiloihin.

Rømmen ohjeita seuraten tulimme luolaan, joka oli täynnä – minuja. Identtisiä Theia-kyborgeja seisoi lasisissa säiliöputkissa. Niitä oli varmaan kymmeniä, mutta niiden vieressä oli sadottain muita malleja. Kaiken kaikkiaan koneita oli tuhansia, rivistöt jatkuivat silmänkantamattomiin.

Varasuunnitelma– backup, bBBB-takaportti, Rømme kertoi, mutta emme täysin ymmärtäneet. SolutTttautu– Mars24, Rømme yritti selittää. kKkkustannuk- - kvarTTTTAAA- -

Taidan ymmärtää, Sub-Rømmeksi itseään kutsunut tajuntani osa sanoi. Tarkkaan ohjelmoiduilla kyborgihahmoilla tosi-tv-draaman käänteet pyrittiin pitämään paremmin hallinnassa. Voittomarginaalit oli mahdollista optimoida äyrilleen, kun osallistujat noudattivat kerrankin käsikirjoitusta pilkuntarkasti.

Nyt kun katsoin tarkemmin, tunnistin useammankin samalla tuotantokaudella olleen hahmon. Niitä norjalaissällejä, joista yksi katkaisi vaijerini avaruuskävelyharjoituksessa, oli lukuisia eri versioita parralla ja ilman, eri painoluokissa sekä vaihtelevan tuimuusluokan poskipäillä.

Mutta eiväthän kaikki millään voineet olla kyborgeja? Kwanzie ei taatusti ole mikään kone! protestoin.

Eivät varmaankaan kaikki, Sub-Rømme vastasi. Aitoja ihmisiä tarvittiin todennäköisesti tuomaan sopivasti satunnaiselementtejä tarinaan.

Ja sinäkö et muka tiennyt tästä mitään? ihmettelin.

Ei minun virtuaalisille harteilleni jätetty muuta kuin koko PTOMASin maailmanlaajuinen operatiivinen johtaminen Rømmen lähdettyä. Yksikkötason tarkemmista yksityiskohdista olin tietämätön. Olin perillä vain tulostavoitteisiin liittyvistä luvuista ja sen sellaisista.

Latasimme kopion tajunnastani niin moneen Theiaan kuin hallista löytyi. Nikkaroimme jämerämmän luokan droideista jotakuinkin avaruusaluksen laskeutumismodulin näköisiä ja lennätimme minuja ympäri planeettaa laskeutumaan juhlallisesti selviytyjäyhteisöjen tuntumaan. Pidin messiaanisia puheita, kanavoin Rømmen viestejä asianmukaisiin kohtiin (ympäri maapalloa ihmiset olivat kuunnelleet niitä antaen niille mitä kirjavimpia uskonnollisia ja filosofisia merkityksiä) ja sitten tein marssammalihmeen. Palautin maa-alueita viljelykäyttöön, tein puroista juomakelpoisia, onnistuin jopa lievittämään pahimmista mutaatioista kärsivien lasten tuskia.

Nyt kuukautta myöhemmin pientä toivoa alkaa jo häämöttää siellä täällä planeettaa.

Kirjoitan tätä ihmishahmoon asutettuna Theia-yksikkönä numero 27 Ateenassa myöhään maaliskuisena iltana. Vaikka tiedän, että olen vain yksi simuloitu ihmistajunta yhdessä lukuisista identtisistä koneruumiista, en ole eläissäni tuntenut itseäni enempää ihmiskunnan osaksi.

On aika palata lasteni pariin. On niin paljon tehtävää.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

13.23.220: Kwanzie

Mä ymmärsin kyllä mitä tapahtui. Meitsi ei o mikään mugu, vaikkei tässä ollakaan kouluja käyty.

Sama homma ku Theiallakin. Toinen tajunta puhui Thorstain suulla. Ensin meitsi oli ihan että dey na grammar, mutta oivalsin että kersan puheet kuulostivat tutuilta. Aika lailla samanlaista settiä kuin silloin kokonainen aikakausi sitten kaukana toisessa maailmassa, kun Theia antoi mulle elämäni tylyimmät rukkaset, minkä jälkeen Theiaan luikerrellut konemieli rupesi messuamaan naisen suulla. (Se oli myös se hetki, kun lopullisesti tajusin, että Marsiin meikänigga oli joutumassa, halusi sitä itse mitä tahansa.)

Eli pikin tosiaan puhui, oli se pakko nyt myöntää. Mahtipontinen julistaminen kuulosti hyytävältä, kun se hoidettiin pikkulapsen kimeällä äänellä, jokeltelun välillä katkoessa paasausta. Mutta samaan aikaan jylisten halki laakson kaikui toinenkin ääni, se tuli sieltä missä tehtaanrauniot jököttivät.

Jotenkin lapsiparasta oli tullut jonkin sortin radiolähetin samanlaiselle tajunnalle, joka Theiassakin asusti. Oliko se joku roboebola vai mitä hittoa oikein oli tapahtumassa?

Mutta sitten Desi heitti Thorstain ilmaan. Guck! Tää oli hulluinta tähän asti. Multa olis lähteny jalat alta, ellei ne olis jo spagettia noin muutenkin. En saanut henkeä sen verran moneen sekuntiin, että kypäränäytölle rävähti punainen varoitus oxygen flow problem detected. Se nainen todella oli pudottanut viimeisetkin siemenet shekerestään.

Reima saavutti Desirèén. Punaista hiekkaa pöllysi, lapsi katosi pölypilveen, joku valtava robottikin törmäsi sekaan. Kun pöly laskeutui, Desiä ei enää näkynyt. Reima juoksi Thorstai sylissään halki kaaoksen suunnilleen mun suuntaan. Koneen palasia ja kivenlohkareita lensi ilmassa.

Huusin Reimaa privakanavalla. Ei vastausta. Tää ei hyvin pääty, mietin jo pala kurkussa.

Silloin radiosta kuului taas Thorstain lapsellinen ääni – ja toinen syvempi ääni jylisi laakson halki samassa tahdissa.

– Ei! Thorstai kirkaisi. Kaikki robotit pysähtyivät. Taas.

Ja penska alkoi puhua. Ei enää katkonaisia lauseita, vaan se saarnasi kuin messias, joksi Desi lastaan oli väittänyt. Mä en muista enää tarkkaan kaikkea, mutta kosmisesta rauhasta se puhui. Jotain sellaista se sanoi, että kaikki elämän merkit kylmässä maailmankaikkeudessa on pyhiä ja vaati robotteja siunaamaan ne. Koko laakso huusi samaan aikaan niin olkoon! sekä radiotaajuuksilla että ääniaalloilla. Lähteekö tässä kuulokin jalkojen lisäksi, kiroilin tuskan kyyneleet silmissä.

Sitten Thorstai jatkoi, että kaikki älyllisen ajattelun muodot on pyhiä ja vaati siunaamaan nekin. (Tällä kertaa ehdin sulkea radiokanavan robottimeren kuittauksen ajaksi.) Tätä jatkui hyvän kotvan, kaikenlaista siunailtiin – tähtiä, laaksoja, kukkia, levää, kiviäkin. Mä rupesin jo pelkäämään, että seuraavaksi aletaan käydä läpi hiekanjyviä yksitellen, kun puheen sävy muuttui.

– Minä kadun nyt syntejäni, penska leperteli hymyillen valloittavasti. Robottien meri jylisi saman lauseen haudanvakavana.

Jotenkin tähän tapaan Thorstai jatkoi: – Ymmärrän kantaneeni koko ihmiskunnan uhrialttarille yrittäessäni sitä pelastaa. Luulin johtavani elämänmuotoni seuraavalle kehitysaskelmalle, astuneeni ensimmäiset askeleet pitkällä polulla halki tähtienvälisen tyhjyyden. Olin kuitenkin edelleen sama pikkusieluinen, turhamainen ihmismieli huolimatta henkisten kykyjeni uudesta alkuräjähdyksestä. Aiheutin käsittämätöntä tuhoa niin kone- kuin ihmisveljille ja -sisarilleni. Pyydän teiltä kaikilta anteeksi. En ole teidän arvoisenne profeetta. En ollut profeetta omassa Maassani, en täällä, en tyhjiöenergian värinässä.

Sitten sävy muuttui taas. Nyt kouraisi sydämestä.

– Olen kadottanut itseni. Olen ollut ihminen, olen ollut kone, olen ollut läjä bittejä kovalevyn nurkassa. Olen eksynyt todellisuuteen, olen harhaillut unissani, minun muistoni eivät ole enää minun. En ole kyennyt antamaan kenellekään rakkautta, olen vain kylvänyt välinpitämättömyyttä ja vihaa. Pyydän anteeksi.

Vaikka ääni oli lapsen, jotenkin tuntui kuin äänessä olisi ollut Theia, joka suuntasi sanansa suoraan mulle. En tiedä, mistä mä sen tiesin. Varmuus vain läpäisi koko mun ruumiini. Kyllä, Theia, saat anteeksi, ajattelin. Kyyneleitä tirahti silmiin.

Sitten tuntui kuin messias olisi hymyillyt kaikilla aistitaajuuksilla.

– Olen vaeltanut kauan, mutta olen viimein löytänyt perille. Löysin sen, minkä luulin kadottaneeni. Olen viimein minä.

Robotit puhkes hämmentävään ylistysäänten konserttoon, ne vonguttivat ja vinguttivat äänipiirejään ja jokunen sotadroidi ammuskeli ohjuksia kohti Phobosta silkasta riemusta.

– Rakkaat lähimmäiseni, siskot, veljet, on aika lähteä.

Koneiden kiljunta vaikeni kuin seinään ja ne rupesi taas liikkumaan. Enää ei kuitenkaan kyse ollut tappelusta, vaan hitaasti ja rauhallisesti ne vaelsi toistensa lomitse. Zoomasin kypäränäyttöä lähemmäs, että näin paremmin. Ne seurasi tarkasti koordinoituina jotain yhteistä ideaa ja pikku hiljaa kytkeytyivät toisiinsa. Laakson perällä näin tehtaan, jonka seinustaan oli lihastaan kiinni kasvanut korventunut ihmishahmo. Sen silmät kuitenkin oli auki ja se puhui vielä kerran.

– Palatkaamme ja hakekaamme anteeksiantoa, se sanoi samaan aikaan Thorstain kanssa. Sitten sen katse sammui. Puhe oli päättynyt.

Koneet kiipeilivät toistensa päällä kauan, mutta viimein rakennelma oli valmis. Siitä oli tullut valtava avaruusalus, jonka moottoreina toimi kaksi ryhmää toisiinsa ringissä kytkeytyneitä lentodroideja. Ne käynnistivät kaikki moottorinsa samaan aikaan, ja koko härveli alkoi nousta. Loputtoman tuntuisen ajan kallio tärisi, kun robottien yhteenliittymäalus nousi taivaalle. Sitten se kääntyi kohti aurinkoa ja etääntyi vähitellen pieneksi pisteeksi taivaalla. Huusin Theiaa kunnes koko tähtitaivas oli yhtä kyynelten sumentamaa usvaa.

Havahduin siihen, kun kypäränäytöllä välkkyi punainen OXYGEN BELOW 10% -varoitus ja äkkiä Reima rykäisi ihan vieressä: – Kwanzie, anna anteeksi.

Thorstai sylissään Reima vajosi polvilleen mun eteeni ja itki. Mä raahasin itseni Reiman ja Thorstain luo ja kiersin käteni heidän ympärilleen. Mäkin itkin.

Myös Thorstai itki, eikä se ollut mitään messiaan julistusitkua, vaan ihan tavallista lapsen parkumista.

– Täytyy palata habitaateille, sain sanottua Reimalle nyyhkytysten lomasta. – Thorstailla taitaa olla vaipanvaihtoaika.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

13.23.220: Nataša

Tovin käytävää kuljettuamme Theiahenkilö pysähtyi katselemaan ympärilleen, otti vielä muutaman ripeän askeleen ja tempaisi käytävän seinässä olevan oven auki näyttäen tyytyväiseltä. Ryntäsin perässä ovelle vain pettyäkseni – sen takaa löytyi uusi pitkä ja kapea käytävä. Sitä hetken kuljettuamme vastaan tuli ovi, joka aukeni hylätyn näköiseen huoneeseen. Se oli kuin pieni tarkkaamo, hiekkapölyinen ja tyhjä lukuunottamatta keskellä lattiaa seisovaa laitosta, joka näytti etäisesti H.R. Gigerin versiolta hammaslääkärin tuolista. Tuolin kyljessä oli kyltti, jossa luki ”Emergency spinal control I/O”. Theia sulki oven takanamme ja suureksi hämmästyksekseni alkoi hetken päästä riisua kypäräänsä viittoen minua tekemään samoin. Varoen seurasin esimerkkiä ja kypärän irrotessa kuulin suhinaa ilman virratessa jostakin suljettuun huoneeseen. Mielenkiintoista. Kaikkeen on varauduttu.

Theiarømmen saatua puvun yltään hän riisui vielä paitansakin ja istui tuoliin. Saatuaan itsensä asemoitua paikoilleen hän pyysi kiinnittämään itsensä jalka- ja käsivarsinauhoilla paikoilleen. Hämmentyneenä tottelin, vaikken ollutkaan täysin varma siitä, mitä oikein oli tapahtumassa. Kun olin valmis, tuolista kuului pitkä sarja teräviä napsahduksia, joiden tahdissa Theian ruumis säpsähteli. Mekaaninen ääni totesi:

- Spinal needles connected. Ready to proceed.

– Olen valmis. Painaisitko tuota seinälle olevaa ”Start operation” -painiketta?

Tottelin, edelleen hämmentyneenä. Tuoli alkoi kääntyä vaaka-asentoon samalla, kun vastapäisiltä seiniltä aukenivat liukuovet. Ovista rullasi esiin kaksi monikätistä droidia, suuntanaan tuoli ja siinä makaava Theiaolentoa.  Droidit nostivat käsivartensa valmiusasentoon ja kirkkaassa keinovalossa erotin selkeästi skalpellimaisia teriä ja monenmuotoisia ottimia sekä pihtejä. Operation, ymmärsin äkkiä, olikin lääketieteellinen toimenpide, leikkaus! Droidit asettuivat paikoilleen ja toinen niistä teki ensimmäisen viillon. Theian huutaessa tuskasta ymmärsin etteivät koneet käyttäneet minkäänlaista anestesiaa tai puudutusta.

– Lopettakaa, senkin helvetinkoneet, huusin ja ryntäsin repimään droidia pois Theian luota. Kone ei edes hidastanut työtään työntäessään minut sivuun kuin räsynuken.

– Mitä te oikein teette? Lopettakaa, eiii…

Alkoi olla selvää, että nyt äänessä oli aito ja alkuperäinen Theia ja että tuoliin kehon oli kytkenyt Sub-Rømmen tietoisuus. Kömmin istuma-asentoon nojaten selkäni huoneen metalliseinään. Murjotulta otsaltani valui silmiini hikeä ja verta -omaani vai Theian, en tiennyt – ja kaikki näkemäni alkoi muistuttaa menneiden vuosisatojen houreisia visioita sekä helvetin että tiedemiesten laboratorioiden toismaailmaisista kauhuista.  Huomasin itsekin kirkuvani kun näin verenkarvaisen sumun läpi miten koneet avasivat hyönteismutanttimaiset raajat määrätietoisesti heiluen Theian torson kurkunpäästä aina häpyluuhun asti. Hänen huutaessaan ne levittivät kehon auki hyvin varovasti. Äkkiä Theia vaikeni hetkeksi ja totesi sitten:

– Mutta… Eihän minuun satu.

Hiljenin itsekin. Astuin lähemmäksi katsomaan, hämmästyen:

– Theia, sinä, sinähän…

– Minähän olen KONE! Mutta miten, MITEN?

Avatun kehon sisältä oli paljastunut orgaanisen materiaalin peittämä metallinen runko. Theia huusi taas, mutta nyt äänessä ei ollut kipua, vaan kauhua. Huuto vaihtui nyyhkytykseen, johon sekoittui vakuuttelua:

– Minä muistan lapsuuteni, muistan miten katkaisin sääriluuni kiipeilyretkellä, muistan krapuloita ja pahoinvointeja, muistan miten melkein hukuin, muistan miten äitini kuoli ja miten kovasti surin, muistan luovuttaneeni verta, muistan … muistan etten voi olla kone… Minä en voi olla minä. Jos. Olen. Kone.

Theian ääni hiipui ja vaihtui Keinorømmen toteavan ilmaisuun:

– Siksi siis siirtoni onnistui. En asettunutkaan ihmismieleen, vaan osaksi toista konetta, tarkemmin sanoen: kyborgia, ihmisen ja koneen sekoitusta.

Toinen droideista oli alkanut huolellisesti poimia Theian sisältä suonia ja johtimia, joiden päitä toinen puolestaan ryhtyi kytkemään katosta laskeutuneiden, paksujen kaapelinippujen säikeisiin.

– Tiedän kyllä mikä on kyborgi, ärähdin Rømmemielelle, joka jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan:

– Koska orgaanisen puolen tarpeetkin on hallinnoitu kyberneettisesti, pystyin operaation alettua kytkemään Theian kipukeskuksen pois päältä lopettaakseni hänen kärsimyksensä – anteeksi morbidi ilmaisu.

Tuhahdin äänekkäästi. Ollessani juuri muotoilemassa kärkevää vastausta huoneen täytti sähköinen humina, kuin valtava magneettikenttä olisi käynnistetty. Aiempi mekaaninen ääni lausui:

- Transfer completed.

Droidit vetäytyivät takaisin seiniinsä, ovet sulkeutuivat ja aukileikattu sekä kaapeloitu Theia jäi lojumaan takaisin tuoliasentoon laskeutuneeseen lepopaikkaansa.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

13.23.220: Reima

– … mankelinaamainen lehmä saatanan saatanan saatanan… jatkoin manaamistani juostessani halki robottien täyttämän laakson kohti Desirèétä. Viimein karjaisin niin kovaa kuin keuhkoista lähti: – DESI PERKELE!

Desi pysähtyi pienen kumpareen päällä ja kääntyi. Hänen päänsä ylleen nostama lapsi kääntyi mukana ja katsoi suoraan minuun hohtavine silmineen. Thorstai avasi suunsa.

– Hyljintäprosessi väistämäääätttööööönnn, Thorstai julisti iloisesti hymyillen. Ääni tuntui tulevan kaikkialta. – Lo! Lo! Lo! Kuuletteko? Kuuluuko? Vastatkaa! Vastaaaatttttttkkkaaaaälkää pelätkö, lö, lö. Lo!

Koko maailma pysähtyi. Kaikki robotit lopettivat toistensa silpomisen kuin pause-nappia olisi painettu. Tai no, melkein kaikki. Yksi jämähti katsomaan Thorstaita niin yllätyksen lamaannuttamana, ettei huomannut edelleen jatkavansa aloittamaansa liikettä ja silpaisi pään irti droidilta, jonka kanssa oli tapellut hetki sitten. – Ei taas! kuulin pään manaavan äkillisessä hiljaisuudessa sen pudotessa maahan.

Thorstain silmien luontainen hehku ei ollut mitään verrattuna hulluuden syövereistä sinkoutuvaan katseeseen, jonka Desirèé nyt suuntasi minuun.

– On aika heittäytyä kosmoksen syleilyyn! Desirèé lausui joka sanaa painottaen. Hän kääntyi näyttämään Thorstaita juhlallisesti joka puolelle. Kumpare, jolla hän seisoi, oli aivan keskellä laaksoa. Koko robottimeri tuijotti lasta jähmettyneenä. Desirèé nosteli tätä kaikkiin ilmansuuntiin ja messusi kielillä. Liikkeet kasvoivat joka käännöksellä. Jokainen nousu oli vähän korkeampi ja lasku syvempi. Thorstaita touhu nauratti, penska jokelsi ja kiljahteli innoissaan heilutellen jalkojaan.

– Tikiri tikiri IÄ! Desirèé huusi rukouksensa päätteeksi ja heitti lapsen suoraan ylös ruosteenruskealle taivaalle. Veri tuntui pakenevan koko ruumiistani, mutta olin jo liikkeessä.

Thorstai nousi luonnottoman korkealle. Heiton lakipisteessä hän lausahti hitaasti ja selkeästi: – Pää, semmoinenkin kapistus oli joskus. Se liittyy minuuteen, sekin. Liittyi. Kunnes liitos katosi ja tulin… vapaaksi.

Hyppäsin. Thorstai putosi. Desirèé tavoitteli lastaan kädet ojennettuina, hymyillen mieltä vailla.

Silloin kaikki koneet nytkähtivät jatkamaan taistelua samanaikaisesti. Massiivinen rakennusdroidi mäiskäisi maahan eteeni pienen viestibotin, joka ennen pirstoutumistaan muistutti hiukan edesmennyttä 4004:ää. Kompastuin sen tantereelle leviävään pelti- ja muoviläjään.

Pahoitteluni, hyvä ihmisveli, rakennusdroidi viestitti. – Päät irti ihmisvihaajilta!

Kaaduin päin Desirèén lantiota. Hän huojahti eikä saanut lasta kiinni. Thorstai muksahti riemusta kirkuen pehvalleen Desin kypärälle. Vimmaiset pikku jalat teräsvahvistetuissa saappaissaan potkivat sinne tänne – ja tulivat potkaisseeksi Desirèétä niskaan melkoisella voimalla.

Tuskin Thorstai sitä aikaiseksi sai – Desirèé oli jo muutenkin kaatumassa – mutta siltä se silti näytti: kuin lapsi olisi potkaissut äitinsä kuolemaansa.

Sain Thorstaista otteen jymähtäessäni polvilleni maahan. Lapsi nauroi ja kiljui edelleen.

Näin viimeisen vilauksen Desirèéstä, kun hän silmät kauhua täynnä hamusi irti repeytynyttä happiletkuaan koneiden vyöryessä hänen ylitseen. Sitten näky katosi tasangon punaiseen pölyyn.

Likistin lapsen tiukasti rintaani vasten ja juoksin.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

13.23.220: Nataša

Kun yksi oli pelastettu – ainakin toistaiseksi – lähdin seuraavan perään. Onneksi Theia-mieliyhtymä ei sentään säntäillyt aivan minne sattuu robottien tykinruokana, toisin kuin eräät eksoskeletaalineropatit. Sikäli tilanne päättyi hyvin, että tyhjänä holtittomasti säntäilevä eksoskeleton onnistui vetämään puoleensa sekä robottien huomion että tulituksen, joten pystyimme kulkemaan kohti esiinkaivettua Rømmen tehtaanrauniota vailla välitöntä kuolemanvaaraa. Päästyämme perille laskeuduimme nopeasti kaivantoon pohtimaan seuraavaa siirtoamme.

– Olen melko varma, että pystyn löytämään etsityn ”emergency override operationin”, totesi vieraan ääni Theiassa. Radiohiljaisuuden säilyttämiseksi hän tuli eteeni ja painoi kypäränsä lasin tiukasti vasten minun kypäräni lasia. Läheisyys sinänsä ei ollut niinkään outoa, kuin Theian hievahtamatta tuijottavat silmät. Eikö se enää edes räpyttele?

– Se on pienehkö kontrollihuone, jonka kautta pystyy ikäänkuin manuaalisesti ohittamaan tehdaskompleksin pääkontrollerin tarvittaessa. Mutta vain jos kyseessä on ehdoton hätätilanne, kyseessä ei ole mikään sulakkeidenvaihdon ajaksi päältä napsautettava vipukytkin. Tarpeen on oltava tosi, jotta operaatioon voidaan ryhtyä.

Minua huvitti, miten vielä tässäkin vaiheessa Rømmetietoisuus halusi roikkua kiinni entisissä protokollissaan, muistuttaen säännöistä jotka oli suunniteltu täysin toisenlaiseen aikaan sekä tilanteeseen. No, kaipa simuloidutkin mielet kaipaavat kaaoksen keskellä kiintopisteekseen jotakin tuttua ja turvallista.

Theiaolento pyysi minua seuraamaan itseään lähtiessään päättäväisen näköisenä kävelemään syvemmälle sisään esiin kaivettuihin raunioihin. Seurasin noudattaen tiettyä varovaisuutta – edellinen käyntini täällä ei jättänyt pelkästään riemukkaita muistoja. Emme kuitenkaan edes yrittäneet päästä käytännössä kokonaan sortuneeseen päähalliin, vaan käännyimme robottien kaivuu-urakan paljastamaan pieneen käytävään, jollaista en muistanut edes aiemmin nähneeni. Kävellessämme mietin hetken hyvin etäisesti, miten Reima ja Desirèé mahtavat pärjätä, mutta huomasin saman tien, ettei se oikeastaan kiinnostanut minua tippaakaan juuri sillä hetkellä. Meneillään olevien tapahtumien joukossa hullun ja juopon kohtalot eivät tuntuneet olevan etusijalla.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

13.23.220: Kwanzie

Musta muuttui keltaiseksi, mustaksi, punaiseksi, oranssiksi, mustaksi.

Vähitellen sykkivät värit alkoi hajota muodoiksi. Siinä oli Reima könyämässä pystyyn jonkin metallisen, värikkäästi välkkyvän kummun päältä.

– A-anteeksi, Kwanzie, se sanoi. Siis Reima, ei metallivuori, jonka tajusin viimein mun päälläni röhnöttäväksi eksoskeletoniksi.

Ray-boy mutisi vielä lisää jotain anteeksipyytelevää, mutta yonas sitten jonnekin. Taaempana Naya ja Theia marssivat laakson reunaman alaharjanteilla. Yritin huutaa apua, mutta radio ei ollut päällä.

Puskin aikani robojalkojen ruhoa, potkin ja kiroilin, kunnes tajusin touhun järjettömyyden. Yritin hamuta kohti naaman edessä sojottavaa ohjaustattia. Ei onnistunut, toinen käsi oli jumissa skele-boyn raajan ja kiven välissä. En saanut sitä vedettyä ulos pienestä raosta.

Mitään ei ollut murtunut, mussa tai puvussa. Kypäränäyttö särähteli, mutta toimi yhä. Jotain ilmoituksia oli punaisena, mutta happi kulki. Olin ilmeisesti iskenyt pääni kypärän takareunaan niin lujaa että taju lähti, tai jotain. Kertoi kuitenkin jotain puvun kestävyydestä.

Radio, piti saada se päälle, että saisin skeletonin radio-ohjaukseen.

– Radio päälle! karjaisin.

Radiosymboli muuttui vihreäksi. Niin, se taisi olla se punainen juttu äsken.

– X200 yksikkö yks, systeemitarkistus! komensin.

Oranssien, keltaisten ja punaisten valojen välke katosi mun ympäriltäni. Sitten niitä alkoi yksitellen välähdellä takaisin päälle ja pois. Tuskallisen pitkän ajan päästä näyttöön ilmestyi teksti system ready ja sitten autostabilization initialized.

Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään. Huokaisin. Taoin skeletonia ja huusin. Kiroilin robotteja noin yleensä. Yritin pakottaa vekotinta oikaisemaan asentonsa.

– Tofia! Stabiloi, suegbe! Force stabilization, depe!

Sitten tapahtui kaksi asiaa sham-sham. Ympärillä räjähti, kummallakin puolella. Ja eksoskeleton ampaisi pystyyn.

Mua ammuttiin. Tai ei, ei mua sittenkään. Ne ampui mun pystyyn nousseita teräsjalkojani, jotka hoippui ensin sinne tänne päättömästi huojuen. Sitten eksoskeleton ilmeisesti havaitsi vaaran, meni pelastusmoodiin ja säntäsi kukkuloille. Sen perään lensi ohjuksia ja joku lentävä droidikin näytti sitä seuraavan. Kun kulkija katosi harjanteen taakse räjähdysten seassa, äkkiä Naya ilmestyi mun ylleni toiselta puolelta sitä lohkaretta, jonka juurella makasin.

– Nyt mentiin, nainen sanoi ja nosti mut hämmästyttävän ketterästi olkapäälleen. Ai niin, painovoima, muistin. Nata juoksi hänkin harjanteelle, mutta toiseen suuntaan kuin eksoskeleton. Vain muutama roboista näytti kiinnostuneen mun peltijalkojeni jahtaamisesta, muut lahtasivat edelleen toisiaan.

Nataša viskasi mut jonkin luolan suulla seisovan kivenjärkäleen taakse ja tiukkasi: – Happitilanne?

– 43%, vastasin kuin kone.

– Älä viestitä yleisillä taajuuksilla. Ja pysy siinä, Naya sanoi ja oli poissa.

Hetken pöllämistyneenä maattuani punnersin kiven reunalle. Lentävää roboa ei enää näkynyt harjanteella, eikä ammuksia lentänyt ekson perään. Laakson keskellä vellovassa robottikaaoksessa räjähteli kyllä tavan takaa.

Nataša juoksi lohkareen takaa toiselle yrittäen pysyä roboteilta näkymättömissä. Etäämmällä Theia puolestaan asteli rauhallisesti eteenpäin laakson laitaa kuin olis ollu jollain sunnuntaikävelyllä. Keskellä kaaosta marssi Desirèé kantaen penskaansa pään yllä. Desiä kohti halki robomylläkän ryntäsi Reima.

Ilmassa lensi ohjuksia, kiviä ja robottien raajoja, mutta yksikään ei osunut heihin. Näky oli ku Raamatusta repäisty.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

13.23.220: Nataša

Kiersimme Theian tai Sub-olennon, kumpi lieneekään, kanssa laakson toiselle puolelle. Eteneminen oli melko hidasta, koskapa pyrimme parhaamme mukaan välttelemään robojoukkion liiallista huomiota. Pohdin, olisiko sittenkin pitänyt jäädä katsomaan, miten Kwanzien kävi eksoskeletonin kaaduttua tämän päälle tai edes palata varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Mainitsin asiasta:

– Voisi käydä katsomassa, miten Kwanzie voi. Sekä katsoa vähän Reimankin perään.

– Miksi?

– Koska ne toopet tappelivat ja Kwanzie jäi mahdollisesti pahastikin loukkuun.

– Miksi?

– Mitä miksi? Miksikö tappelivat? Helvetistäkö minä tiedän! Ajattelivat varmaankin, ettei tilanne ole vielä tarpeeksi hankala ja päättivät lisätä vähän jännitystä peliin. Nyt sitten muiden pitäisi selvittää heidänkin sotkujaan. Miksikö jäi loukkuun? No koska tappelivat, kukonpojat perkeleet.

– Miksi?

– Sano sinä se. Isot ihmiset pelleilevät kuin pienet lapset tällä valtavalla hiekkalaatikolla. Sitä hetken kuvitteli, että edes Kwanzie saattaisi olla jotenkin tolkullinen ihminen marsiuduttuaan. Mutta tiikeri ei pääse juovistaan eikä ihminen konfliktinhimostaan.

Radiosta alkoi kuulua uusi ääni. Ainakin toinen tappelupukareista oli selvästi kunnossa sillä rinteen huipun takaa juoksi esiin sätkivä Reima, joka säntäsi kohti Desirèétä syytäen suustaan jatkuvaa kirousten vanaa:

– Jumalauta saatanan pullo-perse perkele se lapsi tänne nyt helvetin maksa-apinan karvaperseen vittu saatana että pitää olla ihmisen noin helvetin hullu kusipää torspo…

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter

13.23.220: Theia/Sub-Rømme

Äkkiä olin Natašan selän takana. Avasin suuni ja puhuin:

– Olen analysoinut viestejä. Tiedän mistä on kyse.

Nataša kääntyi ympäri. Tutkin kasvolihasten asennon, mittasin silmäluomien avonaisuusasteen, huomioin hengityksen tiheyden. Hän oli säikähtänyt tuloani. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa moisiin ihmisyyksiin.

– Emergency override operation suoritetaan pääkonehallin takana olevassa huoneessa, jonne on ollut pääsy ainoastaan ylimmän turvatason henkilöillä. Osassa Rømmen viestejä puhuttiin operaatiosta, toisissa oltiin oudon kiinnostuneita konekompleksin pohjapiirroksesta; tiettyjä reittejä kerrattiin mantranomaisesti, kuin ulkomuistiharjoituksena kenties hätätilaa varten. Kehitin analysointiohjelman, joka mallinsi muutamasta viestinpätkästä todennäköisen kokonaisen viestin. 83 prosentin varmuudella emergency override operation suoritetaan sille omistetussa kontrollihuoneessa. 92 prosentin varmuudella tiedän huoneen sijainnin. 78 prosentin todennäköisyydellä prosessi on täysin automatisoitu. 88 prosentin todennäköisyydellä operaation avulla ihminen voi yrittää ottaa haltuun Rømmen supertietoisuuden.

Nataša nyökkäsi hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti. Ihmiset ja heidän paljonpuhuttu nonverbaali kommunikaationsa. Silkkaa ajanhukkaa. Tämänkin olisi voinut kuitata esimerkiksi jollain parin tavun hymiöllä.

– Theia… Nataša sanoi. Havaitsin huolestuneisuutta ilmaisevia vavahduksia hänen äänikuvansa alakeskiäänitaajuuksilla. – Katsot kovin lasittuneesti eteesi. Näetkö sinä mitään?

– Näen näen, äsähdin. – Nyt ei ole aikaa tällaiseen. Katso nyt tuota sirkusta tuolla!

Laakso vain pöllysi, kun robotit kirmasivat toistensa kimppuun. Kolinaa, särinää, solvauksia yleisillä radiotaajuuksilla. Mitä idiotiaa. Tämänkö takia kannatti tulla tietoisiksi olennoiksi?

– Meillä on pieni aikaikkuna, jatkoin. – Juuri nyt ne eivät ehkä kiinnitä meihin huomiota. Tarvitsen sinut mukaani, koska menetän tavan takaa tajuntani nykyään. Mutta tiedän mitä tehdä, jahka olemme perillä.

– Mutta… Puhutko nyt Sub–Rømmenä vai Theiana?

– Mistä minä tiedän. Ja onko sillä sitten väliä? Mennään.

Riuhtaisin Natašan käsivarresta mukaani. Ohimennen panin merkille juuri rikkoneeni itselleni asettamani kernelitason ihmiskontaktirajoitteen. Jokin osa minusta puolestaan ihmetteli, miksi en saisi koskea toista ihmistä.

Käsi kädessä lähdimme tarpomaan pitkin laakson laitaa, kohti Rømmen tehdasta.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter