Musta muuttui keltaiseksi, mustaksi, punaiseksi, oranssiksi, mustaksi.
Vähitellen sykkivät värit alkoi hajota muodoiksi. Siinä oli Reima könyämässä pystyyn jonkin metallisen, värikkäästi välkkyvän kummun päältä.
– A-anteeksi, Kwanzie, se sanoi. Siis Reima, ei metallivuori, jonka tajusin viimein mun päälläni röhnöttäväksi eksoskeletoniksi.
Ray-boy mutisi vielä lisää jotain anteeksipyytelevää, mutta yonas sitten jonnekin. Taaempana Naya ja Theia marssivat laakson reunaman alaharjanteilla. Yritin huutaa apua, mutta radio ei ollut päällä.
Puskin aikani robojalkojen ruhoa, potkin ja kiroilin, kunnes tajusin touhun järjettömyyden. Yritin hamuta kohti naaman edessä sojottavaa ohjaustattia. Ei onnistunut, toinen käsi oli jumissa skele-boyn raajan ja kiven välissä. En saanut sitä vedettyä ulos pienestä raosta.
Mitään ei ollut murtunut, mussa tai puvussa. Kypäränäyttö särähteli, mutta toimi yhä. Jotain ilmoituksia oli punaisena, mutta happi kulki. Olin ilmeisesti iskenyt pääni kypärän takareunaan niin lujaa että taju lähti, tai jotain. Kertoi kuitenkin jotain puvun kestävyydestä.
Radio, piti saada se päälle, että saisin skeletonin radio-ohjaukseen.
– Radio päälle! karjaisin.
Radiosymboli muuttui vihreäksi. Niin, se taisi olla se punainen juttu äsken.
– X200 yksikkö yks, systeemitarkistus! komensin.
Oranssien, keltaisten ja punaisten valojen välke katosi mun ympäriltäni. Sitten niitä alkoi yksitellen välähdellä takaisin päälle ja pois. Tuskallisen pitkän ajan päästä näyttöön ilmestyi teksti system ready ja sitten autostabilization initialized.
Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään. Huokaisin. Taoin skeletonia ja huusin. Kiroilin robotteja noin yleensä. Yritin pakottaa vekotinta oikaisemaan asentonsa.
– Tofia! Stabiloi, suegbe! Force stabilization, depe!
Sitten tapahtui kaksi asiaa sham-sham. Ympärillä räjähti, kummallakin puolella. Ja eksoskeleton ampaisi pystyyn.
Mua ammuttiin. Tai ei, ei mua sittenkään. Ne ampui mun pystyyn nousseita teräsjalkojani, jotka hoippui ensin sinne tänne päättömästi huojuen. Sitten eksoskeleton ilmeisesti havaitsi vaaran, meni pelastusmoodiin ja säntäsi kukkuloille. Sen perään lensi ohjuksia ja joku lentävä droidikin näytti sitä seuraavan. Kun kulkija katosi harjanteen taakse räjähdysten seassa, äkkiä Naya ilmestyi mun ylleni toiselta puolelta sitä lohkaretta, jonka juurella makasin.
– Nyt mentiin, nainen sanoi ja nosti mut hämmästyttävän ketterästi olkapäälleen. Ai niin, painovoima, muistin. Nata juoksi hänkin harjanteelle, mutta toiseen suuntaan kuin eksoskeleton. Vain muutama roboista näytti kiinnostuneen mun peltijalkojeni jahtaamisesta, muut lahtasivat edelleen toisiaan.
Nataša viskasi mut jonkin luolan suulla seisovan kivenjärkäleen taakse ja tiukkasi: – Happitilanne?
– 43%, vastasin kuin kone.
– Älä viestitä yleisillä taajuuksilla. Ja pysy siinä, Naya sanoi ja oli poissa.
Hetken pöllämistyneenä maattuani punnersin kiven reunalle. Lentävää roboa ei enää näkynyt harjanteella, eikä ammuksia lentänyt ekson perään. Laakson keskellä vellovassa robottikaaoksessa räjähteli kyllä tavan takaa.
Nataša juoksi lohkareen takaa toiselle yrittäen pysyä roboteilta näkymättömissä. Etäämmällä Theia puolestaan asteli rauhallisesti eteenpäin laakson laitaa kuin olis ollu jollain sunnuntaikävelyllä. Keskellä kaaosta marssi Desirèé kantaen penskaansa pään yllä. Desiä kohti halki robomylläkän ryntäsi Reima.
Ilmassa lensi ohjuksia, kiviä ja robottien raajoja, mutta yksikään ei osunut heihin. Näky oli ku Raamatusta repäisty.
