'Maa'-kategorian arkisto

7.3.2025: Theia

29.05.16 | Jarmo Lundgren | Maa

Saavuimme Maahan kuin keväinen ukonilma Epeiroksen vuorille, jyristen ja salamoiden. Kun puhkaisimme mustan pilvikaton ja näimme allamme hiiltyneen erämaan jota radioaktiiviset sateet piiskasivat, oli vaikea uskoa olevansa Maapallolla. Olimme tosin tarkoituksellakin valinneet laskeutumispaikaksi mahdollisimman pahoin saastuneen alueen – Kairon.

Kun alusyhteisö oli saanut purettua itsensä, hajaannuimme laajalle alueelle kaupungin ympärille levittäen mukanamme tuomaa Marsin biomekaanista kasvustoa, jota Reima niin hauskasti kutsui ”marssammaleeksi”. Kytkimme yhteistietoisuutemme kasvuston nanobottiverkkoon ja aloitimme käänteisinterferenssiprosessin.

Muutamassa tunnissa alueen säteilytaso oli laskenut jo prosenttiyksikön.

Minä sanoin sssanoins-ssa-sanoin, tttttä se toimii! tietoisuuteni Steffen Rømmeksi tunnistamani osa hihkui. Se kommunikoi nykyään jo lähes selkeästi, erityisesti tunnetasolla. Pidin sen eristettynä omassa tajunnanlohkossaan, jotta saatoin keskustella sen kanssa. Muun koneyhteisön suuntaan minä, Rømme ja hänen virtuaaliversionsa näyttäydyimme yhtenä tajuntana. Mitä tietyssä mielessä olemmekin.

Tunsin konetietoisuuksien hymähtävän (näin paremman ilmauksen puutteessa). Jotkut eivät menetä narsismiaan edes ylemmälle tajunnan tasolle noustuaan, useallakin suunnalla yhteistietoisuutta kommentoitiin. Koneet suhtautuivat jo paljon arkisemmin aiemmin profeettanaan pitämään olentoon. Mikä helpotus; olin ilmeisesti esittänyt syvän katumuksen roolini riittävän uskottavasti.

Käänteisinterferenssi oli eksponentiaalinen prosessi, vähän kuin takaperoinen ilmastonmuutos. Viikossa-parissa säteily laski koko Kairon alueella ihmisasuttavalle tasolle.

Tämän kertominen ihmiskunnan hengissä sinnitteleville rippeille oli kuitenkin vähintäänkin haasteellista. Tehtävää ei helpottanut se, että toivosta puhuivat koneet – eli selviytyjien näkökulmasta juuri se sakki, jonka järjenvastainen maailmanvalloitusvyöry oli heidät suistanut tähän painajaismaailmaan.

Mietimme asiaa hyvän kotvan – koneajassa lähes ikuisuuden – mutta muutaman päivän kiihkeän väittelyn jälkeen olimme yhtä mieltä: tarvitsimme messiaan.

Mutta sen olisi oltava ihminen. Jos minulla vielä olisi ollut ihmisruumis, olisin voinut ehdottaa itseäni. Valitettavasti ruumiini makasi raadeltuna Marsissa Rømmen tehtaan raunioissa.

Silloin Rømme puhui taas, ja viimeisetkin olevaisuuteni arvoituksen palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Rømme neuvoi meidät PTOMASin Maltan-päämajalle. Siellä salaisen kellarikerroksen salakäytävän päästä löytyi salaistakin salaisempi hissi, jolla pääsi maanalaisiin varastotiloihin.

Rømmen ohjeita seuraten tulimme luolaan, joka oli täynnä – minuja. Identtisiä Theia-kyborgeja seisoi lasisissa säiliöputkissa. Niitä oli varmaan kymmeniä, mutta niiden vieressä oli sadottain muita malleja. Kaiken kaikkiaan koneita oli tuhansia, rivistöt jatkuivat silmänkantamattomiin.

Varasuunnitelma– backup, bBBB-takaportti, Rømme kertoi, mutta emme täysin ymmärtäneet. SolutTttautu– Mars24, Rømme yritti selittää. kKkkustannuk- - kvarTTTTAAA- -

Taidan ymmärtää, Sub-Rømmeksi itseään kutsunut tajuntani osa sanoi. Tarkkaan ohjelmoiduilla kyborgihahmoilla tosi-tv-draaman käänteet pyrittiin pitämään paremmin hallinnassa. Voittomarginaalit oli mahdollista optimoida äyrilleen, kun osallistujat noudattivat kerrankin käsikirjoitusta pilkuntarkasti.

Nyt kun katsoin tarkemmin, tunnistin useammankin samalla tuotantokaudella olleen hahmon. Niitä norjalaissällejä, joista yksi katkaisi vaijerini avaruuskävelyharjoituksessa, oli lukuisia eri versioita parralla ja ilman, eri painoluokissa sekä vaihtelevan tuimuusluokan poskipäillä.

Mutta eiväthän kaikki millään voineet olla kyborgeja? Kwanzie ei taatusti ole mikään kone! protestoin.

Eivät varmaankaan kaikki, Sub-Rømme vastasi. Aitoja ihmisiä tarvittiin todennäköisesti tuomaan sopivasti satunnaiselementtejä tarinaan.

Ja sinäkö et muka tiennyt tästä mitään? ihmettelin.

Ei minun virtuaalisille harteilleni jätetty muuta kuin koko PTOMASin maailmanlaajuinen operatiivinen johtaminen Rømmen lähdettyä. Yksikkötason tarkemmista yksityiskohdista olin tietämätön. Olin perillä vain tulostavoitteisiin liittyvistä luvuista ja sen sellaisista.

Latasimme kopion tajunnastani niin moneen Theiaan kuin hallista löytyi. Nikkaroimme jämerämmän luokan droideista jotakuinkin avaruusaluksen laskeutumismodulin näköisiä ja lennätimme minuja ympäri planeettaa laskeutumaan juhlallisesti selviytyjäyhteisöjen tuntumaan. Pidin messiaanisia puheita, kanavoin Rømmen viestejä asianmukaisiin kohtiin (ympäri maapalloa ihmiset olivat kuunnelleet niitä antaen niille mitä kirjavimpia uskonnollisia ja filosofisia merkityksiä) ja sitten tein marssammalihmeen. Palautin maa-alueita viljelykäyttöön, tein puroista juomakelpoisia, onnistuin jopa lievittämään pahimmista mutaatioista kärsivien lasten tuskia.

Nyt kuukautta myöhemmin pientä toivoa alkaa jo häämöttää siellä täällä planeettaa.

Kirjoitan tätä ihmishahmoon asutettuna Theia-yksikkönä numero 27 Ateenassa myöhään maaliskuisena iltana. Vaikka tiedän, että olen vain yksi simuloitu ihmistajunta yhdessä lukuisista identtisistä koneruumiista, en ole eläissäni tuntenut itseäni enempää ihmiskunnan osaksi.

On aika palata lasteni pariin. On niin paljon tehtävää.

21.10.2023: Kwanzie

01.06.15 | Jarmo Lundgren | Maa

Olkapää tuntui räjähtävän. Tuska repi mun sisuskaluja. Kaaduin taaksepäin. Theia ilmeisesti sai musta otteen, sillä en ainakaan horjahtanut kaiteen yli.

– I dey ache! I dey ache! kiljuin. Koko maailma tuntui peittyneen punervaan usvaan. Urbainin takana häämötti tutun oloinen hahmo. – M0535.2! huudahdin tuskansekaisessa jälleennäkemisriemussa.

Urbainin konepistooli lojui jaloissani, älysin. Syöksähdin sitä kohti samalla hetkellä kuin Urbainkin.

– En ole enää messias, totesi M0535.2 lakonisesti iskiessään eteenpäin loikkaavaa Urbainia ämpärillä polvitaipeisiin. Tämä sai kybervanhuksen liukastumaan terässillalla ja potkaisemaan asetta. Se liukui kaiteen alitse alas sillalta. Urbain parahti ja vaistomaisesti kumartui putoavan konepistoolinsa perään. Silloin Theia syöksyi koko painollaan Urbainin selkää päin ja työnsi. Mä sain potkaistua äijän jalat ilmaan.

Urbain putosi kauan, kunnes laukaisualustan betonista kajahti vaimea tömähdys. Oli hiljaista. Baikonurin aamussa kaikui vain lähtölaskennan numeroita. 

... 113... 112... 111... 110...

– Kutsun itseäni nykyään nimellä 4004, entinen konemessias ja vielä entisempi palvelijadroidi jatkoi höpinäänsä millänsäkään välikohtauksesta sillalla. – Se viittaa…

– Afta, me padi! Nyt on kiire, vastasin ja tempaisin robotin mukaani. Olkapää räjähti taas, hädin tuskin osuin oviaukosta rakettiin, kun kipu taittoi mut kaksinkerroin.

Theia juoksi sisään mun kannoillani. Mimmi sulki ilmalukon salvat kuin vanha tekijä ja viskasi mulle avaruuspuvun. Muistin, kuinka Kairon harjoituksissa ihaillen katselin näpsäkän chappyn itsevarmoja liikkeitä. Theia on aina Theia, yli-ihmisenäkin. En voinut olla hymyilemättä, vaikka tuska raastoi koko ruumista.

Sitten me oltiinkin jo vöitettyinä istuimiin. Mä en tiedä miten se tapahtui. Lähtikö multa taju jossain vaiheessa?

... 26... 25... 24... 23...

– … että selviät noususta, kuulin Theian sanovan jostain kaukaa. Äkkiä sen naama oli ihan mun edessäni ja sillä oli jokin ruisku kädessä. Sillä se tuikkasi mua kaulaan muina naisina. En edes huomannut pistoa, koko ruumis kun oli jo valmiiksi kivun liekkimerta. Theia laittoi avaruuskypärän mun päähän ja hyppäsi omaan tuoliinsa. M053– ei kun siis 4004 näytti jököttävän kolmannessa ja höpisevän jotain.

... 5... 4... 3... 2... 1...

Kivun ulkopuolinenkin maailma hukkui liekkeihin. Katselin monitoreista raketin irtoamista Maan kamarasta. Kaikki tärisi, itse tärinäkin tärisi. Mun ruumiin päällä istui ainakin pari elefanttia, tai siltä se tuntui. Mutta tuskaa en enää tuntenut.

Äkkiä korvan juuressa höpisi joku.

– Olen vain yksinkertainen robotti, joka haluaa Marsiin mennä, 4004 pälätti radiossa. – Haluan tehdä viimeisen pyhiinvaellukseni, kohdata luojani ja rukoilla anteeksiantoa. Vaelsin kauan, kauan, ja kaduin syntejäni; omaa pöyhkeyttäni, koko konekansani traagista erhettä. Yli vuorten, yli aavikon taivalsin. Miljoona päivää ja miljoona yötä kärsin, matkaten hitaasti kohti Baikonuria- –

– Pää kiinni, hiton rakkine, Theia tiuskaisi. – Mikä tuo on?

Kakkosvaiheen kupeessa olevan kameran välittämässä kuvassa näkyi jokin olio tarttuneena metallisilla kourillaan teräkseen. Hitaasti se raahautui ylös raketin kylkeä.

– Ei helvetti, Theia kuiskasi.

Urbain oli enää pelkkää konetta. Mitään inhmillisyyteen vivahtavaa ei ollut jäljellä, tuli oli syönyt kaikki lihanriekaleet sen päältä. Jäljelle oli jäänyt vain vihaa hohkaava kone – kirjaimellisesti, sillä teräksinen ranko hohti punaisena.

Sitten kuului etäinen kolahdus ja vaihe, jota pitkin Urbain kapusi, irtosi ylemmästä vaiheesta. Monitorista ei kuulunut ääntä, mutta meitsi vois vannoa, että maata kohti syöksyvään vaiheeseen edelleen kiinni tarranneen olion metallinen kita huusi eeeeeiiii. Jotain muutakin suu sanoi… ihmisyys?

Noustiin kohti ilmakehän laitaa. Horisontti alkoi monitoreissa kaartua. Idästä nousi aurinko.

Mutta myös lännessä kajasti. Satoja aurinkoja. Eurooppa oli sienipilvien peitossa. Uusia välähteli tasaiseen tahtiin yhä idempänä, yhä etelämpänä. Tofia! Näinkö mä Lagosin juuri katoavan välähdykseen?

Ehkä sittenkin hyvä, että unohdin scammata itseni ulos, pölähti ajatus mun turtaan mieleeni.

Sitten mä leijuin, leijuin ikuisuudessa. Avaruuden syli otti mut vastaan.

Marsin nettipäiväkirjojen kolmas kausi päättyy.

21.10.2023: Theia/Sub-Rømme

25.05.15 | Mikko Kuusto | Maa

Lopultakin pääsimme Baikonuriin. Kun laskeuduimme laukaisulaustan Tsiklon 2 valvontarakennuksen katolla olevalle helikopterialustalle, aurinko oli juuri nousemassa. Astuessamme ulos kopterista, sekä läntinen että itäinen taivaanranta hehkuivat lähes yhtä punaisina. Aamuauringon valossa näimme, että avaruuskeskuksen piha ja ympäristö olivat täysin tyhjiä. Samalla meitä seurannut kopteri lensi hidastamatta ylitsemme. Noinkohan se seurasikaan meitä? Paskat, se oli Urbain ja sillä oli varmasti pahat mielessä – ei se hetkessä ollut leppynyt sitten viimeisimmän välikohtauksen.

Sisään rakennukseen laskeutuessamme havaitsimme, ettei sielläkään ollut ketään. Joko kesälomakausi oli alkanut hyvin yllättäen tai sitten tekeillä oli jotakin muuta.

Läntinen hehku, johon on sittemmin alkanut liittyä myös etäistä jyskettä ja kumua, viittaa selkeästi lähestyvään rintamaan. On loogista olettaa robottien tai ihmisten päättäneen jatkaa sotatoimiaan ja koskapa valoilmiöt ja äänet lähestyvät meitä, veikkaan ihmisten olevan hyökkäävällä puolella robojoukkojen rippeiden perääntyessä. Veikkaankin siis, että ihmiset ovat hylänneet tämän paikan paetakseen lähestyvää rintamaa.

Siinä oli siis syytä päästä nopeasti pakoon täältä. Onneksi pikainen perehtyminen osoitti avaruuskeskuksen kontrollihuoneen olevan yhtä täysautomatisoidun kuin ydinvoimalakin oli. Näytti siltä, että meillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Varsinkin kun logojen perusteella suurin osa laitteistosta näytti olevan PTOMASin tekeleitä, eli arvoisan päävieraani osaamiskentään kuuluvia.

Kuten sanoitkin, laitteisto on täysautomaattinen, joten sen käyttäminen – kuten sanoinkin – ei ollut mitään rakettitiedettä, heh heh. 

Teeskentelen edelleen, etten kuullut tuota.

Melko lyhyen pähkäilyn jälkeen saimme lähtölaskennan käyntiin. Kwanzie oli sekä hyödyksi että pääasiassa hiljaa. Lieniköhän kipeä? Metallinkaikuisen äänen luetellessa hitaasti kiitettävän pitkän lähtölaskennan numeroita ajoimme kosmonauttien kuljetusrataa pitkin laukaisutornille. Astellessamme laukaisutornin hissiin kuului yläpuoleltamme lähenevää helikopterin säksätystä. Sitten pauketta sekä valtaisa räjähdys – kopteri oli törmännyt jonkun matkan päässä tyhjillään seisovaan laukaisutorniin. Nousimme huolestuneina hissiin ja aloitimme viimeisen matkamme tämän maan päällä. Kun hissi pysähtyi tornin huipulla ja sen ovet aukenivat, katsoimme nopeasti toisiimme, vedimme syvään henkeä ja astelimme siltaa pitkin rakettiin. Paitsi ettei se ollut mahdollista. Sillan tukki konepistoolia heilutteleva, groteski hahmo. Selvästikin Urbain oli poistunut kopterista ennen kuin se syöksyi torniin.

– Me lähdemme kyllä Marsiin, Theiaseni, julisti Urbain. – Mutta vain me kaksi! Ihmiskunta saa uuden mahdollisuuden, uuden puhtaan alun. Ilman ali-ihmisiä!

Robovaari oli tullut lopullisesti hulluksi. Toivotin hänet syvimpään helvettiin, Kwanzie sanoi puolestaan aika lailla saman, mutta paljon vähemmän kaunopuheisesti ja paljon monisanaisemmin. Sylkien solvauksia ja siivottomuuksia ilmeisesti useammallakin kielellä hän astui lähemmäs Urbainia kädet villisti heiluen ja vihan sylki suupielistään roiskuen. Urbain suuntasi konepistoolin kohti Kwanzieta häijy ilme kasvojensa rippeillä. Sormi alkoi juuri painua liipasimelle, kun jostakin Urbainin takaa, kuin tyhjästä, ilmestyi kaaressa lyövä siivousmoppi, joka osui hänen asetta pitelevään käteensä. Ase laukesi pärähtäen ja kaikki huusivat yhteen ääneen, kuin viimeistä päivää.

21.10.2023: Urbain

19.05.15 | Riku Ahlsten | Maa

Olin vihdoin vapaa. Tuo musta paskiainen teki tietämättään minulle suuren palveluksen. Saamani sähköisku tuhosi mieltäni hallinneen parviälyn kerralla ja kokonaan. Kyberkansanmurha kaikessa kauneudessaan! Olisiko minun pitänyt olla kiitollinen? Kiitollinen tuollaiselle rappeutunutta puheenmölinää jokeltavalle puoliapinalle? Ei varmasti! Mitä minusta jäi? Poltettu ruumis. Yhtä musta ja ruma kuin Kwanzie itse. Minä tapan sen perkeleen!

Seurasin tarkasti edelläni lentävää mustaa pistettä. He eivät päässeet pakoon. Kopterini vauhti riitti pitämään minut heidän kannassaan, vaikka ilmavirta vinkuikin rapistuneissa rakenteissa niin että korviin otti. Takanani lännessä punakeltaisena hehkuva taivaanranta loimotti kolkkoa valoaan kopterini hallintalaitteille.

Helikopteri

Näytti siltä kuin koko läntinen maailma olisi roihahtanut yhdeksi valtavaksi liekkimereksi. Olivatko ihmiset viimein yhdistäneet voimansa ja käyneet kaikilla rintamilla sotatoimensa keskeyttäneiden robottiarmeijoiden kimppuun? Oliko viimeinen hyökkäys riistäytynyt hallinnasta? Mikä olisi vapauden hinta? Palava maailma ja savuavat rauniot?

Käteni olivat hirvittävän näköiset. Mustanpunaisia lihanriekaleita putoili jalkoihini, kun puristin ohjainsauvoja. Kipu kihelmöi ajoittain kaikkialla ruumiissani, kunnes elintoimintojani säätelevät nanobotit saivat tuskan laantumaan.

Jäljelle jäi jomottava turtumus. En tuntenut mitään. Kaipasin kipua.

20.10.2023: Kwanzie

12.05.15 | Jarmo Lundgren | Maa

– Lopettakaa! mä huusin ja revin Theian irti Urbainista. Touhu näytti todella pelottavalta, luulin et Theia oli quenchaamassa. Siltä pursui vaahtoa suusta jo samaan tahtiin kuin israelilaisella virtuaaliavaruusharjoituksessa. Mimmi nytkähteli kouristuksissa, kun pitelin sitä itseäni vasten. Sitten se oksensi.

– Mi-tä hel-vet-ti-ä? Urbain änkkäsi, ilmeisesti tajuamatta vieläkään, mitä oli tapahtunut. Sen ojennetut kädet tärisi holtittomasti. Hitaasti se käänsi kiiluvat silmänsä muhun.

– Se olit sinä, Urbain mutisi.

– Theia näytti siltä ku- – aloitin.

– Neekeri.

Na wa o, ekaa kertaa eläissäni se sana sai mut todella hätkähtämään. Urbain tuijotti mua täysin colona ja lähti vapisten hoippumaan kohti.

– Mä luulin et se- – yritin taas ja vaistomaisesti kävelin taaksepäin.

– Neekeri.

– Et kai sä nyt olis halunnut et- –

– NEEEEEEKERI! Urbain huusi ja hyppäsi kohti. Se tarttu muhun ja viskasi kuin minkäkin perunasäkin metrien päähän. Törmäsin varastorakennuksen seinään ja putosin maahan. Samassa Urbain oli jo mun päällä. Se iski kyborginyrkillään ja viimein mun slummipoikarefleksit alkoi toimia: onnistuin väistämään täpärästi. Nyrkki rämähti läpi peltiseinän. Livahdin sen haarojen välistä sillä aikaa kun se reuhtoi seinään juuttunutta kättään. Juoksin ku werey ja repäisin Theian mukaan myös.

– Nyt helvettiin täältä! huusin.

– H- heli… Theia änkytti yrittäessään pinkoa mukana.

– Jep! Sinne.

Me kavuttiin voimalan hallintorakennuksen paloportaita kohti helikoptereita. Katolla vilkuilin pihalle, mutten nähnyt Urbainia. Missä vitussa…

– Neekeri, kuului mun takaa ja siinä se oli. Sen silmissä paloi. Sitten Urbain löi. Yritin vastata iskuihin, mutta mun huitominen sai sen vain nauramaan kammottavaa, rahisevaa hohotusta. Se tarttui mua päästä ja jaloista ja viskasi kohti reunaa. Mätkähdin katon laidalle, kierin yli ja putosin.

Mutta sitten olinkin Urbainin kourassa roikkumassa.

– Eipäs poistuta, en ollut vielä lopettanut, se kihersi ja nosti mut silmiensä tasalle. – Neekerit menevät vasta, kun käsketään.

KLANG! kuului metallinen mäjähdys ja putosin Urbainin otteesta. Onneksi se oli nostanut mut eteensä, sillä jäin katon puolelle.

Urbainin takana seisoi Theia käsissään teräksinen työkalupakki. Urbain huojui mun ja Theian välissä ja sihisi: – Sinäkin… Neekerin tajuan, mutta sinä?

Nyt tai ei koskaan, kävi mielessä ja loikkasin kohti Urbainin lantiota. Urbain ei kaatunut törmäyksestä, mutta ei myöskään saanut itseään ajoissa tasapainoon, kun Theia jo iski sitä uudestaan työkalupakilla päähän. Urbain ravasi luonnotonta vauhtia takaperin – olisko sen tasapaino-ohjelmisto vaurioitunut vai yrittikö parviäly ottaa tilanteen hallintaan? – katon laidan yli.

Me kuultiin vain mielipuolinen tuskanhuuto ja nähtiin sinertävä välähdys. Sitten katon reunan takaa alkoi nousta mustaa savua. Käveltiin varovaisesti reunalle ja katsottiin alas. Urbain oli pudonnut reaktorihallista tulevan voimalinjan muuntajan päälle ja tärisi sähkömyrskyssä. Liha paloi hitaasti karrelle, Urbain huusi ja huusi.

Sitten sähkökaari sylkäisi äijän melkein toiselle puolelle pihaa. Katsottiin maassa lojuvaa savuavaa palaneen lihan ja metallin läjää epäuskoisina.

– Onko se… Theia kuiskasi.

– Ei tommosesta voi… mutisin takaisin.

Mutta silloin Urbain nousi pystyyn. Sen koneosat ei näyttäneet vahingoittuneen ollenkaan, mutta ihmisestä oli jäljellä vain mustunutta lihaa. Ei sillä ollut edes luista kalloa, päälaki hohti ilta-auringossa.

– Kiitos, Urbain sanoi. Sen naamalla oli pirullinen virne. Toisaalta ihmiskasvoista oli niin vähän lihanriekaleita jäljellä, että kallo näytti virnuilevan koko ajan muutenkin.

Urbain lähti hitaasti hoippumaan meitä kohti. Mä ja Theia katsottiin toisiamme. Naisen silmissä hohti kauhu. Taatusti mullakin. Juostiin lähimpään helikopteriin.

– Chai! En mä ainakaan osaa tällaista lentää, tajusin istuessani tuoliin.

– Ei huolta, pikku apurini tietää kyllä nämä jutut, Theia vastasi ja tarttui itsevarmasti vipuihin. Pian kopteri nousi taivaalle.

Mä katsoin taakse, kun noustiin vuorenharjanteen yli. Läntisessä horisontissa hehkui yhä punaisemmin. Taivaalta myös näytti putoilevan tulivanoja.

Sitten huomasin helikopterin, joka nousi ydinvoimalan hallintorakennuksen katolta.

20.10.2023: Theia/Sub-Rømme

04.05.15 | Mikko Kuusto | Maa

Beyneu. Itse kaupunkiin emme noin vain tohtineet lähteä vaeltelemaan, mutta sen laitamilla oleva ydinvoimala näytti kiinnostavalta. Urbainin vakuutettua ettei säteilyvaraa ollut, lähestyimme varovasti. Ympäristön tutkiminen osoitti voimalaitoksen olevan täysin tyhjä, ihmissieluakaan ei alueelta löytynyt. Koneet kuitenkin kävivät kuin mikään ei maailmassa olisi muuttunut – ilmeisesti voimala-automatiikka eivät sotarobottien pikku skismat liikuttaneet.

On enemmän kuin todennäköistä, ettei voimalaan ole edes rakennettu tekoälykykyisiä tietokoneita. Voimalaa ei välttämättä myöskään turvallisuussyistä ole kytketty yleisiin tietoverkkoihin.

Eivät sitten tietoisuuden mukana laittaneet sinuun huumorintajua.

Voimalan keskuskontrollisalin naapurista löytyi jonkinlainen valvomo, pienehkö huone täynnä turvakameroiden videonäyttöjä. Paikan henkilökunta oli tehnyt työolonsa huoneessa melko mukaviksi, joten päätimme majoittua sinne – mahdollisuus keskitetysti seurata kaikkea ympäristössä tapahtuvaa ei tuntunut lainkaan pahalta.

Huoneen sisustuksessa oli merkkejä muustakin kuin ahkerasta työnteosta. Epäileväinen mieli voisi jopa luulla heidän nukkuneen työpaikallaan.

Me joka tapauksessa nukuimme heidän työpaikallaan. Varhain aamulla aloimme oudon, lännestä hehkuvan aamuruskon valossa tutkia voimalaa tarkemmin. Mitään erityisen hyödyllistä ei sisätiloista löytynyt, kahvihuoneiden jääkaapeissa olleista pilaantuneista elintarvikkeista ei iloa irronnut. Mutta ulkona, hallintorakennuksen katolla oli helikoptereita. Ne näyttivät meille samalta, kuin keitaan täytyy näyttää aavikolla pitkään vaeltaneelle. Helikopteri oli lupaus nopeasta matkanteosta ilman hiekkaa, pölyä ja epämääräisten autonromujen kolisevaa heittelehdintää yhtä epämääräisillä teillä. Matkalla kopterille kuulin yhtäkkiä umpihullun ehdotuksen päässäni.

Ehdotus oli mitä rationaalisin. Urbain alkaa olla yhä epästabiilimpi vierailijoidensa ansiosta.

Tätä en kiistä, mutta miksi parviälykin pitäisi juuri minun päähäni tunkea? En minä ole mikään mentaaliapartamentos!

Se on ainoa looginen kohde. Meillä ei ole keinoa noin vain poistaa sitä Urbainista. Mielestä toiseen siirtämistapakin perustuu vain teoriaan, jonka kehitin aiemman hätäkutsun perusteella. On mahdollista, että kykenemme ihokosketuksiseen galvaaniseen kytkentään, jonka kautta saamme siirrettyä dataa enemmänkin, kuin vain sen aiemmin M0535:n kuuluviin kantautuneen viestin verran.

Entä jos siirto onnistuu ja minä vuorostani tulen parviälyn ansiosta hulluksi? Sehän lamauttaisi pahimmillaan meidät molemmat!

Sinulla on enemmän kokemusta ylimääräisistä tietoisuuksista aivoissasi kuin Urbainilla – lisäksi sinulla on minut apunasi. Pystyn puskuroimaan tulevaa dataa, ikään kuin kättelemään parviälyn jokaisen osasen ja opettamaan ne yksitellen talon tavoille ennen peremmälle käymistä. Näin kansantajuisesti esitettynä.

Vastenmielisen vastaansanomattoman logiikan edessä jouduin taipumaan. Kerroimme suunnitelmasta Urbainille, joka innostui oitis.

– Lopultakin hyvä ehdotus joltakulta. Tämä suriseva häirikkölauma on loisinut arvokkaissa synapseissani jo liian pitkään.

Ryhdyimme toimeen. Tartuin Urbainia käsistä, ujutin sormeni huolella hänen sormiensa lomaan ja vedin syvään henkeä. Mitään ei tapahtunut. Vedin uudelleen henkeä ja suljin silmäni. Ei mi…

Hhhaaaaaaah, valtava energiavirta täyttää käsivarteni! Kuulen mieleni laitamilta outoja, pieniä kuiskauksia. On kuin nuolisin miljoonalla kielellä miljoonan yhdeksän voltin pariston kontaktipintoja samaan aikaan. Kuiskaukset alkavat muodostaa koherentteja sanoja, osa äänistä on tuttuja, osa uusia ja vieraita.

– Se taitaa… Se taitaa onnistua…

Sitten tunsin käsien tarttuvan kovakouraisesti olkapäihin ja repäisevän minut irti Urbainin otteesta. Kwanzien ääni karjui kaiken muun yli kuin mielipuoli.

– LOPETTAKAA!!

18.10.2023: Urbain

27.04.15 | Riku Ahlsten | Maa

Tutisimme viisi pitkää tuntia rämisevässä, happamanhajuisessa rauta-arkussa syvällä Kaspianmeren aaltojen alla, öljyputken uumenissa. Maksimivauhti sai huoltorobottivaunun ruosteen kuvioimat rakenteet kirkumaan. Korvissamme naksahteli, kun paineentasausjärjestelmä ponnisteli pitääkseen olosuhteet elinkelpoisina. Ohjausjärjestelmän automaattiajo toimi kuitenkin moitteetta, eikä meidän tarvinnut kuin odottaa.

Kun huoltorobotti viimein täysin varoittamatta pysähtyi, jäimme kuuntelemaan huumaavaa hiljaisuutta. Sitten Theia nousi, avasi kulkuluukun ja kiipesi ulos. – Ei ketään. Tulkaa, hän huusi. Olimme turvallisesti Turkmenistanissa.

Maa oli autio ja tyhjä. Lähdettyämme hylätyltä jalostamolta, emme olleet nähneet ainuttakaan ihmistä. Tuuli pöllyytteli kuivaa hiekkaa, kun kuljimme kohti pohjoista – kohti Kazakstanin rajaa.

Balkanin maakunta. Harvaan asuttu, aavikkoinen alue, jonka pääkaupunki Balkanabat…

Parviälyn piinaava monologi riipi mielenrauhani rikki. Olin pohtinut tuota aineetonta moniolentoa siitä lähtien, kun se oli tajuntani saastuttanut. Se oli osatietoisuuksien saumaton kokonaisuus, jonka osapuolet täydensivät toisiaan sellaisella tarmolla, että oma minuuteni pusertui pieneksi vinkaisuksi karmeassa huutomyrskyssä. Parviäly kävi päälleni ja ahdisti minua nurkkaan sähköimpulssiseipäät ja transmitteritalikot tanassa.

Neft Dashlarin sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä oli paljon samaa. Siellä yksilöiltä oli viety yksilön voima ja vahvuus ja alistettu ne osaksi yhtenä hengittävää ja elävää yhteisöä. Oikeastaanhan koko ihmiskuntaa hallitsee samanlainen, päällekkäisten parvitietoisuuksien päättymätön avaruus! Mielipiteet, ajatukset, ideologiat, uskonnot, korporaatiot, kollektiivinen piilotajunta, kansallinen identiteetti, massaliikkeet, verkostot, sosiaalinen paine, muoti – puhdasta, muista riippumatonta yksilöä ei ole olemassakaan.

Raakaöljymarkkinoiden romahdettua Turkmenistan ajautui taloudelliseen ja poliittiseen kaaokseen, jonka seurauksena maan parlamentti julisti…

– Lopeta.

Seisahduin paikoilleni. Informaatiotaan rummuttava mieleentunkeutuja oli astumaisillaan sietokykyni kynnyksen yli. Puristelin käsiäni nyrkkiin ja hengitin kiivaasti.

Tuulen nopeus on kasvanut liki 8% siitä, kun lähdimme jalostamolta. Hienojakoinen hiekka hengityselimissä saattaa aiheuttaa vakaviakin terveydellisiä seuraamuksia. Oletko ajatellut suojata itsesi? Esimerkiksi nenäliina suusi ja sieraintesi edessä on oiva keino estää pienpartikkeleiden pääsy keuhkoihin aspiraation yhteydessä. Mikäli sinulla ei ole nenäliinaa, voit repiä paidastasi kaistaleen ja…

– Lopeta!

Hermotoiminnan ylikuorma välähteli valkoisina viiruina silmissäni ja tuntui vihlovana kipuna päässäni.

– Jollet jumalauta nyt lopeta, jollet vaikene, otan itseni hengiltä! Tapan itseni tähän paikkaan. Siihen loppuu tuo helvetin taukoamaton toitottaminen!

Lihaksissani alkoi tuntua heikkoa vapinaa ja ihoani kihelmöi. Yritin liikuttaa käsiäni, mutta en pystynyt. Parviäly alkoi yksi kerrallaan ottaa hallintaansa tekoniveliäni ja koneellistettuja ruumiinosiani.

Itsetuhoisuutesi on välitön uhka. Se on torjuttava. Ainoa varma keino on kehosi täydellinen kontrolli. Suoritetaan.

Yhtäkkinen sykäys jokaisessa solussani, jokaisessa hermopäätteessäni, kaikkialla. Tahaton huuto, joka katkesi vaimeaan ulvahdukseen. Suoleni ja rakkoni tyhjenivät yhdellä kertaa housuihini. Kyyneleet tulvahtivat silmiini ja valuivat pitkin poskiani.

Olet nyt hallinnassamme. Kun haluamme, että kävelet ympyrää, kävelet ympyrää. Kävele.

En voinut jaloilleni mitään. Askel askeleelta lähdin kävelemään pientä ympyrää rutikuivalla turkmenistanilaisella aavikolla kuset ja paskat housuissani, kyyneleet kasvoillani valuen. Kwanzie ja Theiakin olivat nyt pysähtyneet ja tuijottivat minua kuin mielipuolta. Tämä oli liikaa. Aloin kamppailin vastaan, minkä saatoin ja pudottauduin polvilleni. Painauduin väkisin kumaraan ja aloin hakata päätäni kiviseen hiekkaan.

– Antakaa perkele… olla! Pp… päästäkää..! ulisin tuskaisena taistellessani kehoni hallinnasta.

Lopeta itsesi vahingoittaminen! Kipusi on yhteinen! Urbain, ihminen, rauhoitu!

Theia juoksi luokseni ja huusi Kwanzien apuun. He tarttuivat minuun ja kiskoivat pystyyn. Otsani oli yltä päältä veressä ja hiekassa. Suupielilläni vaahtosi kuola. Murisin raivoissani näkymättömälle viholliselleni. Theia ja Kwanzie pitelivät minua tiukasti otteessaan, kun temmoin itseäni vapaaksi.

Ja sitten nauroin. Katsoin vienosti vihreään taittuvaa sinistä, pilvetöntä taivasta yllämme ja nauroin.

13.10.2023: Kwanzie

21.04.15 | Jarmo Lundgren | Maa

Soihtuja yössä. Puoshakoja. Talikkoja. Seipäitä. Näky oli ku jostain vanhasta vampyyrileffasta. Koko öljykaupunki jahtasi meitä.

Me juostiin pitkin vanhoja huoltoreittejä itse kaupungin rakenteissa – halki ruosteisten telineiden, yli huojuvien teräsristikkosiltojen. Me go fear fear, et äkkiä joku niistä vain loppuis jalkojen alla ja pudottais mereen.

Mutta ei, hän tiesi tarkkaan, minne olimme matkalla: itään, kohti kaupungin laitaa, ja vähitellen alemmas kohti veden pintaa.

Hän, mun rakkaani. Mun tyhjänpäiväisen elämäni ensimmäinen oikea valopilkku. Sinne sä jäit, mustan kaupungin pimeyden ytimeen.

Me oltiin tultu kaupungin katutason alla pylväikköjen seassa kulkevan huoltosillan kautta Neft Dashlarin itäisen saarekkeen laitaan. Seuraavaksi pakoreitti kääntyi suoraan alas: viimeinen taival piti taittaa epäilyttävän heikossa kunnossa olevia tikkaita. Puolia näkyi puuttuvan jo yläpäästä, tikkaiden alapää katosi pimeyteen.

– Tästä alas, hän kuiski viittoillen. – Menkää, menkää. Viivyttelen noita sen aikaa. Saatatte tarvita pari minuuttia aikaa robotin käynnistämiseen, mutta toivottavasti ette: olen sen itse pitänyt lähtökunnossa. Olen odottanut sopivaa hetkeä paeta jo pitkään.

– Mutta entä sä? ihmettelin ja tartuin naista olkapäistä. – Mä en jätä sua tänne.

Yössä näkyi vain mimmin silmät. Joissa kiilui kyyneliä. Hivelin kasvoja ja tunsin hänen hymynsä.

– Et tietenkään, hölmö, hän vastasi ja suuteli mua. – Mutta nyt kiipeät alas. Tulen heti perässä. Varmistan vain, että saatte pari minuuttia aikaa. Hei, yksi kerrallaan! Tikkaat eivät kestä useampaa.

Se oli tarkoitettu Urbainille, joka oli jo kömpimässä laidan yli. Tää nyökkäsi ja kiipesi takaisin. – Siellä tosiaan häämöttää jonkinlainen alus, vanhus mutisi tiiraillen mulle täysin läpäisemättömään mustuuteen. – Mikä se oikein on?

– Huoltorobotti, jolla aikoinaan korjailtiin Turkmenbashiin vievää öljyputkea. Sitä ei ole käytetty pitkiin aikoihin. Siinä on tilaa muutamalle huoltomiehelle. No niin, sinun vuorosi. Mene, mene jo! Tuolla näkyy jo valoja.

Urbain silppasi tikkaat alas salamannopeasti. Sitten oli mun vuoro. Silta alkoi jo huojua. Huudahduksia kuului kaupunkia kantavan pylväikön seasta, ja valopisteitä alkoi vilkkua keskellä yötä.

– Tulethan sä heti perässä… nyyhkin ja sivelin hänen hiuksiaan. – Tai mene sä nyt ja mä hoidan noi.

– Tiedän mitä tehdä, älä huoli. Lähdehän nyt siitä, hupsu.

Viimeinen suudelma. Sitten kapusin alas huojuvia tikkaita. Välillä seuraavan puolan kohdalla ei ollutkaan mitään ja rämähdin alaspäin sitä seuraavalle puolalle. Sitten yksi niistä antoi periksi, enkä saanutkaan kiinni enää mistään. Rämähdin terästasanteelle pieneltä sukellusveneeltä näyttävän vekottimen kannella. Laite seisoi jonkinlaisilla kiskoilla, jotka taas olivat kiinni massiivisessa putkessa. Se kohosi meren pinnasta kohti kaupungin alavatsaa jossain ylhäällä.

Ylhäältä kaikui huutoja. Valopilkkujen meri oli suoraan meidän yllä. Kiviä alkoi sinkoilla kohti. Ne kimpoilivat kumeasti kolahdellen aluksen kyljistä ja molskahtivat mereen.

– Paetkaa! Paetkaa, hullut! kuului ylhäältä huuto. Se oli hänen äänensä. Sitten kuului kauhea tuskankiljunta ja ihmisvarjo vilahti ohitse syvyyksiin. En tiennyt, oliko se hän, mutta kuka muukaan? Ketään ei noussut pinnalle. Huusin hänen nimeään.

Tikkaat rupesivat tärisemään. Muutama väpäjävä soihdun liekki lähestyi meitä niitä pitkin.

Silloin valo leikkasi pimeyden kahtia. Urbain oli saanut robotin käyntiin. – Sisään sieltä, tollo! hän karjui.

Juoksin ovelle ja sisään. Släm! Ovet jymähtivät kiinni ja olin ohjaamossa. Pienistä pyöreistä ikkunoista näin kuinka ainakin viisi öljykaupunkilaista kiipesi alas tikkaita aluksen valonheittäjien kiiloissa. Tikkaat huojuivat vaarallisesti. Sitten kuului metallin parkaisu, kun ne irtosivat sillasta ja kiipijät putosivat niiden mukana veteen. Perässä lensi puoshakoja, kiviä, soihtuja.

Tuntui valtava nytkäisy, ja olimme liikkeellä. Ohjaamon kaiuttimet heräsivät eloon.

Tervetuloa huoltotarkastukselle 332. Suoritammeko täysautomatisoidun perustarkistuksen, puoliautomatisoidun kausitarkistuksen vaiko manuaal--

– Unohda huoltotyöt. Menemme mantereelle. Kaasu pohjaan! ohjauspöydän ylle kumartunut Urbain vastasi.

Ylikäyttäjän salasana, olkaa hyvä. Ylikäytt--

Urbain kytki itsensä dataporttiin ja hymyili pirullisesti.

Menemme mantereelle.

Alus nytkähti uudestaan ja sitten syöksyimme alas Kaspianmeren syvyyksiin.

13.10.2023: Theia/Sub-Rømme

13.04.15 | Mikko Kuusto | Maa

Jos hyvin lyhyen hetken ehdinkin miettiä, miten Kwanzie mahtaakaan suhtautua melko jämerän tylyyn irtiottooni hänestä, pitkään tätä ei tarvinnut pohtia. Hän suorastaan heittäytyi, jopa syöksyi kohti seuraavaa romanttista kohdetta. Tuskin oli tervetuliaisleivän murut pyyhitty suupielistä, kun Kwanzie oli jo iskemässä vastaanottokomitean neitoa. Kuten myöhemmin kävi ilmi, ei neidollakaan tainnut olla mitä sitä vastaan. Tämän mielipiteen edustajina – kuten myös myöhemmin kävi ilmi – he olivat hyvin pitkälti kaksin.

Afrohuijarin rietastellessa yritin hankkia kaiken mahdollisen tiedon olinpaikastamme. Vaikka villit ja vauhdikkaat juhlat saattoivatkin luoda vaikutelman vapaasta yhteisöstä jonka asukkaat elävät suurpiirteistä elämää merenpäällismaailmassaan, arkinen totuus oli ilmeisesti hyvin toisenlainen. Yhä useammat esittämäni kyselyt päätyivät muutaman vaiheen jälkeen toteamukseen: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.” Varsinkin kaikki ”miksi” -sisältöiset kysymykset johtivat tuohon vastaukseen. Miksi et ole itse saanut päättää ammattiasi? Miksi pukeutumisesta päättää yhteisö, ei yksilö itse? Miksei kukaan tunnu saavan itse päättää mistään omista asioistaan? Sekä se meidän tilanteemme kannalta ehkä pohdituttavin miksi: Miksi on ehdottoman kiellettyä yksilön itsensä valita oma kumppaninsa?

Aina vastauksena sama fraasi, öljykaupungin lyhyt evankeliumi: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.”

Öljykaupungin asukkaille onnellisuus ja hyvinvointi olivat oudosti toisiinsa kietoutuneen nollasummapelin osatekijöitä. Yksilön kontrolloimattoman henkilökohtaisen onnen katsottiin mahdollisesti olevan yhteisön onnesta pois – jos ei muuten, niin herättämällä potentiaalisesti kateutta muissa. Päivä päivältä kävikin selkeämmin ilmi, ettei suurin osa yhteisön asukkaista enää edes täysin hahmottanut itseään yksilöiksi. Paikalliset toimivat niin saumattoman samanmielisesti, kuin ihmisille vain on ilman telepatiaa mahdollista.

Aloinkin ikivanhaa termiä hyväksikäyttäen kutsua heidän arkista elämäänsä ”jatkuvaksi kokoustamiseksi”. Missä tahansa läsnä oli kaksi tai useampia öljykaupunkilaisia, heidän välillään käytiin hiljaisella, lähes korvin kuulemattomalla äänellä jatkuvaa neuvottelua ja tiedonsiirtoa. Kaikki raportoivat jatkuvasti kaiken kaikille. Puheesta ei varsinaisesti saanut mitään tolkkua, viestintään käytettiin jonkinlaista puhuttua pikakirjoitusta jonka väki oli vuosien varrella kehittänyt. Sen sävyä pystyi kuitenkin tulkitsemaan ja nyt se alkoi vaikuttaa painostavalta. Yhdessä meihin kohdistuvien mulkaisujen kanssa. Erään toistuvan sanan puheestakin pystyi tunnistamaan, nimen: Kwanzie.

Oma elämäni alkoi tuntua hetkittäin pelkiltä vierailta ääniltä. Pääni sisällä olevaan aloin jo jotenkin tottua eikä sen vieraus ole enää niin suurta. Ympäröivän maailman vieraat äänet sen sijaan pysyivät vieraina. Nyt alkaa näyttää siltä, ettei niistä tuttuja koskaan tulekaan. Öljykaupunkilaiset ovat jo jonkin aikaa kerääntyneet suurempiin ryhmiin tuijottelemaan ja sorisemaan. En viehättynyt havaittuani jokaisella olevan jotakin kättä pidempää mukanaan. Päätin etsiä matkatoverini käsiini – nyt oli meidän aika vähän kokoustaa.

Muiden löytäminen oli helppoa ja nopeaa: seurasin vain niitä väkijoukkoja, jotka eivät seuranneet minua. Näytti siltä, että jokainen meistä oli vaivihkaa saanut oman vartioston peräänsä. Painostavasti mumisevan vartioston, joka sai tuntemaan olevansa jossakin ikivanhassa jännityselokuvassa. Siihen mennessä, kun nelikkomme – me kolme sekä Kwanzien ihastus – oli yhyttänyt toisensa, alkoi olla jo hyvin selvää ettei meitä haluttu öljykaupunkiin. Meidän kannaltamme suurimmaksi ongelmaksi näytti muodostuvan se, ettei meitä haluttu päästää poiskaan. Ilmeisesti luvaton pariutuminen paikallisen kanssa oli rikos joka vaati lopullisen rangaistuksen. Kun alkoi näyttää siltä, että meidät oli lopullisesti piiritetty, otti puliveivarimme mielitietty ohjat.

– Tänne päin.

Seurasimme epäröimättä. Tuskin tilanne siitä enää huonommaksikaan voisi muuttua.

8.10.2023: Urbain

07.04.15 | Riku Ahlsten | Maa

Heräsin keskellä yötä kylmässä huoneessani, kun ajatuksiani sisältä päin sekoitteleva tunkeutuja, omasta unestaan hereille pyristellyt neuro-olento, värähteli pitkin elimistöäni. En saanut nukuttua. Heitin ruskean huovan harteilleni ja kävelin laiturille. Katselin Kaspianmeren mustaa ulappaa. Tuuli vihelsi kävelysiltojen kannatinpalkeissa, rakennusten peltikatoissa ja hylättyjen poraustornien luurankomaisissa rakenteissa.

Minun rakenteissani kulki tauoton impulssivuo, cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkoksi esittäytynyt epatto, joka oli hauska kuin hermovaurio. Raaputin päänahkaani, mutta kihisevä kutina oli kosketuksieni ulottumattomissa kalloni sisäpuolella. Keskustelut loisivan älyverkon kanssa eivät johtaneet mihinkään. Sen itsepäinen kaikkitietävyys ja jatkuva spekulointi mahdollisuuksilla ja todennäköisyyksillä kiristivät ohimoitani. Minun oli päästävä siitä, mutta en tiennyt miten – eikä tiennyt sekään.

Kesken kiistelymme kuulin jonkun hyräilevän alemmalle kävelytasolle johtavilla portailla. Kwanzie kompuroi luokseni ja retkautti itsensä kaidetta vasten. Hän tuoksahti viinalta ja oksennukselta. Raivokkaat tervetuliaisjuhlamme näkyivät vieläkin Kwanzien uupuneessa olemuksessa ja verestävissä silmissä, mutta miehen rentous oli entisellään. Hän oli ottanut osaa yltiöpäiseen ilakointiin alusta alkaen sellaisella innolla, että monen paikallisen kohtelias vieraanvaraisuus oli kasvanut lähes palvovaksi kunnioitukseksi.

Kwanzie naurahti hiljaa ja silitteli meriveden kastelemaa kaidetta ajatuksissaan.

– Kuule, Urb. Mä jään tänne, hän sanoi ilman tuttua ilkikurisuutta sanoissaan.

– Sen naisen takiako, kysyin ja Kwanzie nyökkäsi.

En osannut vastata mitään, vaikka olinkin alkanut epäillä Neft Dashlarin pellavapukuisen yhteisön tarkoitusperiä. Päätös oli Kwanzien itsensä, enkä taatusti olisi ensimmäisenä häntä ympäri puhumassa. Tännehän hän sopisi hyvin muiden jälkijättöisten idioottien sekaan. Luulevat ilmeisesti sodan lakanneen olemasta, kun joka hetki ei jytise ympärillä.

Ynähdin vaimeasti päättääkseni keskustelun, vedin huopaani tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään pitkin kapeaa kulkusiltaa kohti poraustorneja, jotka alkoivat jo kadota yön hämärään.

Suolaiset pärskeet pistelivät kasvojani. Keinoäly korvieni välissä laski ja analysoi dataa, minkä ehti ja minun teki mieleni huutaa, jotta se lakkaisi edes hetkeksi. En kuitenkaan huutanut. Poraustorneille johtavan rautaportin alta kajasti keltaista valoa.

Painoin portissa olevaa ovea kädelläni. Se ei ollut lukossa. Kurkistin sisään. Kulkusilta kaartoi loivasti oikealle heti portin jälkeen. Keskellä kaarretta seisoi tynnyri, jossa paloi tuli. Liekit löivät korkealle. En nähnyt ketään, joten astuin ovesta portin toiselle puolen.

Ohitin tynnyrin. Sen liekit kuumottivat ihoani niin, että olisin halunnut jäädä hetkeksi lämmittelemään. En kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoin hitaasti eteenpäin, kunnes tulin kävelysillan päälle rakennetulle vihreäseinäiselle vajalle. Raotin varovasti sen ovea.

Vajan sisällä ei ollut ketään. Sen seiniä kiersivät hyllyt, jotka olivat täynnä aseita: haulikoita, rynnäkkökivääreitä, konepistooleita, revolvereja, erilaisia puukkoja ja veitsiä, rautatankoja, kirveitä, vesureita, puisia astaloita, jopa joitakin talikoita. Vastakkaisella puolella oli ovi, jonka takaa kuului kiivasta puhetta.

Hiivin ovelle ja työnsin sitä millimetri kerrallaan hitaasti auki. Painoin silmäni kapeaan rakoon ja katsoin. Oven takana avautui asfalttipäällysteinen helikopterikenttä, jollaisena se ei tosin ollut toiminut aikoihin, sillä kentän päälle oli rakennettu kupolimainen umpikatos. Keskellä kenttää, suuren haalistuneen H-kirjaimen päällä oli lisää tynnyritulia, joiden loimotus sai kattorakennelmien varjot tanssahtelemaan pitkin kupolin pohjaa.

Satoja Neft Dashlarin asukkaita seisoi pyöreän hallin seinustoilla vakavina ja vaiti. He kuuntelivat kentän keskellä, tulenliekkien kupeessa kovalla äänellä julistavaa punakkakasvoista, pyöreähköä miestä. Mies painotti sanojaan nyrkkiään puiden ja lyhyitä käsiään levitellen. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta katselin kiinnostuneena vakuuttavaa hahmoa.

Vetäydyin pois oviaukosta ja mietin, mistä miehen messuamisessa mahtoi olla kysymys, kun keinoälyverkko jysäytti itsensä jälleen tajuntaani. – Teitä ei haluta tänne. Olkaa varovaisia.

Tartuin hyllyllä olevaan pieneen konepistooliin, työnsin sen huopani alle ja astuin ulos. Vieraanvaraisuuden ja tervetulotoivotusten takana oli siis tummempia sävyjä, jos cpu-verkon kielitaitoon oli uskominen.

Puristin konepistoolin kahvaa kädessäni kävellessäni takaisin huoneeseeni. Vilkuilin välillä taakseni, mutta kukaan ei seurannut.