On niin kevyt olo. Kuin lentäisi kävellessäänkin. Nataša heristelee sormeaan ja varoittelee hypokapnian petollisista jälkioireista, mutta ei hän taida oikein ymmärtää.
On vain niin hyvä olla. Teen pitkiä kävelyretkiä joka päivä, joiden perusteella olen maalaillut habitaatin yhteistilan seinälle lähialueen karttaa ulkomuistista. Nataša ja Jürgen napisivat niin kauan päin honkia olevista mittasuhteista, että rupesin piirtelemään karttaan myös mulkosilmäisiä hirviöitä, seireenejä ja alkuasukkaita. Johan hiljenivät.
Reiman kanssa syntyi puolestaan kiistaa paikannimistä, joita karttaan olen keksinyt. Hän haluaisi kotoisia, suomalaisia nimiä, sellaisia kuin Toiskärsämäki tai Jännänääri. Suurinta osaa niistä on mahdotonta lausua. Syystä tai toisesta R toistelee niitä itsekseen ja hihittelee. Mitä lie metsäläishuumoria.
Itse suosin runollisia nimiä, kuten Uusi ihmisyys, Vapauden vuo tai Sodan jumalan suudelma. N ja J mulkoilevat toisiaan, kun me nimeämme Reiman kanssa Marsia uudestaan.
Yleisesti ottaen kaikki ovat kuitenkin hämmästyttävän hyväntuulisia. Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta kukaan ei hiisku matkan tapahtumista mitään. Nataša kärttää meitä auttamaan tieteellisissä kokeissa, Jürgen suorittaa jotain kummia mittauksia ja vastailee vinoillen maasta tuleviin viesteihin. Usein hän lukee kirjeenvaihtoa ääneen aamiaisilla. Kaikki nauravat J:n sapekkaalle sarkasmille. Ehkä vähän turhankin äänekkäästi?
Reimakin osallistuu yhteiseen tekemiseen ja toisinaan viskoo omituisia vitsejä, joille hohottelee sitten itse ja läiskii polveensa. Desirèé halailee kaikkia silmät loistaen ja kyselee, tunnemmeko me sielujemme värinän. Siinä haiskahtaa jo hysteria.
No mutta, kyllähän tämä on uuden alku, joten ehkä on luonnollista olla vähän hysteerinen. Itse tunnen… puhdistuneeni. Suorastaan uudelleensyntyneeni. Ehkä se kaikki saasta, jossa kahlasin aiemmin, todella jäi Maahan? Ehkä…
Tänään kävelin läheiselle kraaterille asti. Katselin sen reunalla piskuista aurinkoa (se näyttää tosi pieneltä täällä), joka vaelsi hitaasti etäisen hiekkamyrskyn taa. Kun palasin tasangolle, huomasin yhden autonomiboteista seuranneen minua sinne asti, höhlä vekotin. Se näytti jotenkin säälittävältä yksinään siinä kraaterin juurella, joten tanssahtelin pari piruettia ilahduttaakseni sitä. Vekotin piristyikin silminnähden. Käänteli töpöttävältä silmäparilta näyttävää kameraulokettaan puolelta toiselle. Laitteen lähes inhimilliset eleet huvittivat minua niin, että innostuin loikkimaan tasangolle saappaanjäljistäni valtaisan Olen vapaa! -tekstin.
Robotti jäi yksin zoomailemaan tilataideteostani ilta-auringon ruosteisessa hehkussa, kun tallustelin takaisin habitaatille.
