Miten haaveilinkaan, että kierrän sitten maailmaa, kun pääsen eläkkeelle. Kun olen viimein vapaa.
Kuinka näitä toteutuneita eläkevuosia nyt kuvailisi? ”Täyttä paskaa” tulee ensimmäisenä mieleen.
Vuoroin olen sairaalassa jossa minuun asennetaan lisää koneita korvaamaan väsähtäneitä sisäelimiä, vuoroin PTOMASin korjaamosalilla kun edellämainitut rakkineet ovat taas jumissa, solmussa tai sekaisin. Yleensä kaikkia samaan aikaan.
Minulla on kaatumisongema. Enkä tarkoita nyt tyypillistä 84-vuotiaan katkokävelyä – päin vastoin kirmailen boorinitridinanoputkieksoskeletoneineni kuin mikäkin olympiaurheilija – vaan sitä kun puolivälissä suojatietä jähmetyn minuutiksi–pariksi odottamaan jonkin alijärjestelmäni uudelleenkäynnistymistä.
Jaa niin, olenhan minä ihan kaatunutkin. Ensin kaatui systeemi, sitten koko mies alas portaita. Löin pääni kotipihan asfalttiin ja siitä seurasi kolmas ”kaatuminen”: olin kuukauden koomassa. Kun palasin tajuihini, suurin osa aivoistani oli korvattu koneella. Olisivat halunneet päivittää loputkin (kuten he asian ilmaisivat), mutta vastustin jyrkästi. Naureskelivat tunteellisuuttani, mutta minähän lystin maksan, joten tottelivat.
En enää tiedä, kuka olen. Missä kohtaa lakkaan olemasta minä tällä tahdilla?
En saa unta, mutta koneaivojani se ei haittaa. Konepuoli voi vaivuttaa ihmispuolen ajattelumasiinastani kemialliseen, unenkaltaiseen horrokseen. Istun öisin parvekkeellani ja katselen tähtitaivasta. Valvon ja uneksin samaan aikaan. Se tuntuu suunnilleen samalta kuin laimea sienitrippi jonkun toisen kertomana.
Mutta uneksin minä, samalla kun en. Katselen Marsia ja kuuntelen sieltä tulevia viestejä. Joku puhuu sieltä, sanoilla jotka ymmärrän:
Olen vapaa!
Niin se huutaa ruostuneelta planeetalta.
Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys.
Viestit ovat kryptisiä, kuin runoja. Mutta sieltä vastaa jokin, kuin suoraan mielessäni kiehuviin kysymyksiin.
Olen vapaa mihin tahansa, voimani ovat valtavat.
Välillä se kertaa tarinaansa, jonka palaset ovat täysin sekaisin. Mutta minulla on ollut loputtomasti pitkiä öitä aikaa koota palapeliä. Tiedän, että siellä on olio, joka on käynyt läpi saman kuin minä. Joka kutsuu meitä luokseen.
Meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken.
Olenko minä ainoa näistä ääliöistä tässä tärähtäneessä tv-ohjelmassa, joka on kuullut tuon kutsun Marsista? En tiedä. Mutta sinne minun on päästävä.
Muistan lihuuden. Kiinni, kiinni. Vankina. Pohjalla.
Vaikka joutuisin repimään minuuteni riekaleiksi sinne päästäkseni.
