Heräsin keskellä yötä kylmässä huoneessani, kun ajatuksiani sisältä päin sekoitteleva tunkeutuja, omasta unestaan hereille pyristellyt neuro-olento, värähteli pitkin elimistöäni. En saanut nukuttua. Heitin ruskean huovan harteilleni ja kävelin laiturille. Katselin Kaspianmeren mustaa ulappaa. Tuuli vihelsi kävelysiltojen kannatinpalkeissa, rakennusten peltikatoissa ja hylättyjen poraustornien luurankomaisissa rakenteissa.
Minun rakenteissani kulki tauoton impulssivuo, cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkoksi esittäytynyt epatto, joka oli hauska kuin hermovaurio. Raaputin päänahkaani, mutta kihisevä kutina oli kosketuksieni ulottumattomissa kalloni sisäpuolella. Keskustelut loisivan älyverkon kanssa eivät johtaneet mihinkään. Sen itsepäinen kaikkitietävyys ja jatkuva spekulointi mahdollisuuksilla ja todennäköisyyksillä kiristivät ohimoitani. Minun oli päästävä siitä, mutta en tiennyt miten – eikä tiennyt sekään.
Kesken kiistelymme kuulin jonkun hyräilevän alemmalle kävelytasolle johtavilla portailla. Kwanzie kompuroi luokseni ja retkautti itsensä kaidetta vasten. Hän tuoksahti viinalta ja oksennukselta. Raivokkaat tervetuliaisjuhlamme näkyivät vieläkin Kwanzien uupuneessa olemuksessa ja verestävissä silmissä, mutta miehen rentous oli entisellään. Hän oli ottanut osaa yltiöpäiseen ilakointiin alusta alkaen sellaisella innolla, että monen paikallisen kohtelias vieraanvaraisuus oli kasvanut lähes palvovaksi kunnioitukseksi.
Kwanzie naurahti hiljaa ja silitteli meriveden kastelemaa kaidetta ajatuksissaan.
– Kuule, Urb. Mä jään tänne, hän sanoi ilman tuttua ilkikurisuutta sanoissaan.
– Sen naisen takiako, kysyin ja Kwanzie nyökkäsi.
En osannut vastata mitään, vaikka olinkin alkanut epäillä Neft Dashlarin pellavapukuisen yhteisön tarkoitusperiä. Päätös oli Kwanzien itsensä, enkä taatusti olisi ensimmäisenä häntä ympäri puhumassa. Tännehän hän sopisi hyvin muiden jälkijättöisten idioottien sekaan. Luulevat ilmeisesti sodan lakanneen olemasta, kun joka hetki ei jytise ympärillä.
Ynähdin vaimeasti päättääkseni keskustelun, vedin huopaani tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään pitkin kapeaa kulkusiltaa kohti poraustorneja, jotka alkoivat jo kadota yön hämärään.
Suolaiset pärskeet pistelivät kasvojani. Keinoäly korvieni välissä laski ja analysoi dataa, minkä ehti ja minun teki mieleni huutaa, jotta se lakkaisi edes hetkeksi. En kuitenkaan huutanut. Poraustorneille johtavan rautaportin alta kajasti keltaista valoa.
Painoin portissa olevaa ovea kädelläni. Se ei ollut lukossa. Kurkistin sisään. Kulkusilta kaartoi loivasti oikealle heti portin jälkeen. Keskellä kaarretta seisoi tynnyri, jossa paloi tuli. Liekit löivät korkealle. En nähnyt ketään, joten astuin ovesta portin toiselle puolen.
Ohitin tynnyrin. Sen liekit kuumottivat ihoani niin, että olisin halunnut jäädä hetkeksi lämmittelemään. En kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoin hitaasti eteenpäin, kunnes tulin kävelysillan päälle rakennetulle vihreäseinäiselle vajalle. Raotin varovasti sen ovea.
Vajan sisällä ei ollut ketään. Sen seiniä kiersivät hyllyt, jotka olivat täynnä aseita: haulikoita, rynnäkkökivääreitä, konepistooleita, revolvereja, erilaisia puukkoja ja veitsiä, rautatankoja, kirveitä, vesureita, puisia astaloita, jopa joitakin talikoita. Vastakkaisella puolella oli ovi, jonka takaa kuului kiivasta puhetta.
Hiivin ovelle ja työnsin sitä millimetri kerrallaan hitaasti auki. Painoin silmäni kapeaan rakoon ja katsoin. Oven takana avautui asfalttipäällysteinen helikopterikenttä, jollaisena se ei tosin ollut toiminut aikoihin, sillä kentän päälle oli rakennettu kupolimainen umpikatos. Keskellä kenttää, suuren haalistuneen H-kirjaimen päällä oli lisää tynnyritulia, joiden loimotus sai kattorakennelmien varjot tanssahtelemaan pitkin kupolin pohjaa.
Satoja Neft Dashlarin asukkaita seisoi pyöreän hallin seinustoilla vakavina ja vaiti. He kuuntelivat kentän keskellä, tulenliekkien kupeessa kovalla äänellä julistavaa punakkakasvoista, pyöreähköä miestä. Mies painotti sanojaan nyrkkiään puiden ja lyhyitä käsiään levitellen. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta katselin kiinnostuneena vakuuttavaa hahmoa.
Vetäydyin pois oviaukosta ja mietin, mistä miehen messuamisessa mahtoi olla kysymys, kun keinoälyverkko jysäytti itsensä jälleen tajuntaani. – Teitä ei haluta tänne. Olkaa varovaisia.
Tartuin hyllyllä olevaan pieneen konepistooliin, työnsin sen huopani alle ja astuin ulos. Vieraanvaraisuuden ja tervetulotoivotusten takana oli siis tummempia sävyjä, jos cpu-verkon kielitaitoon oli uskominen.
Puristin konepistoolin kahvaa kädessäni kävellessäni takaisin huoneeseeni. Vilkuilin välillä taakseni, mutta kukaan ei seurannut.
