Täällä on hiljaista.
Naurahdan ajatukselleni. Ainahan täällä on hiljaista. Aivoni elävät vieläkin tottumustaan Maahan ja sen menoon: meren pauhuun, hälytysajoneuvojen ujellukseen, sunnuntaiaamuiseen vasarointiin kolmea kerrosta alempana.
Kestää ehkä vielä aikaa, että totun marsilaisuuteen. Mutta yksi asia on jo muuttunut, tajuan nostaessani punaisen aikojen ja voimien sileäksi kuluttaman kiven muiden keräämieni joukkoon. (Kiuasta varten; käytän aikaa kivien ihmettelyyn. Se tekee oloni merkillisen tyytyväiseksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Mietin, missä toiset mahtavat olla. Heitä ei ole toviin näkynyt. En kuitenkaan ole huolissani – meillä on kaikilla omat toimemme täällä, enkä viitsi arvostella muita heidän kiireestään. Yhden turha on toisen tärkeä.)
En tiedä, tapahtuiko muutos näkökulmassani sekunti sitten vai vähitellen, laskeutumisesta alkaen. Varmaa kuitenkin on, etten enää ajattele Maata “luontona” ja Marsia “avaruutena”, mennyttä elollisena ja tulevaa jonain muuna. Mars on elossa, hyvinkin, voimallisesti, vaikka sen elämä on kovin toisenlaista.
Planeetan pinta allani on jykevä ja passiivinen. Se ei kuitenkaan ole kylmä tai välinpitämätön, vaan tuntuu pikemminkin hymyilevän raukeana, uteliaana. Jättiläiset havahtuvat hitaasti.
Minä ja Mars, me totumme kyllä toisiimme.
