13.23.220: Nataša

22.04.16 | Mikko Kuusto | Mars

Jos eivät robotit tapa meitä, teemme sen epäilemättä itse. Katselin juostessani miten Reima sinkautti itsensä Kwanzien kimppuun kuin vedellä täytetty kumihansikas. Kwanzie romahti maahan eikä enää liikkunut, Reima sätki kuin selätetty rapu pyrkien ilmeisesti takaisin pystyyn. Sitten marsista noussut pölypilvi peitti näkyvyyden. Kun saavutin tapahtumapaikan, oli pöly jo laskeutunut. Reima oli saanut kammettua itsensä istuvaan asentoon ja jäänyt siihen, itselleen ominaisesti pöllämystyneen näköisenä. Kaukaisuudessa näkyi Desirèé laskeutumassa robottien laaksoon pidellen lastaan päänsä yläpuolella. Lähdin heidän peräänsä.

Robotit kököttivät hiljaa paikoillaan kerääntyneenä siisteihin puolikaariin laakson toiseen päähän. Kyberneettinen amfiteatteri, jossa näyttämönä oli edesmennyt robottitehdas. Hiljaisuuden rikkoi Rømmen jylisevä viesti:

– Eikä liha kestä, se on koneen tehtävä tässä järjestelmässä.

Sama viesti kuului samaan aikaan kypäräradiosta toisellakin äänellä. Lapsen äänellä.  -Mähän sanoin! huusi Reima epätoivoa ja voitonriemua äänessään. Totta vieköön, Thorstai oli toistanut Rømmen puheen sanasta sanaan samaan aikaan alkuperäisen kanssa. Lapsi siis puhui, mutta ei omiaan vaan toimien jostain syystä välittäjänä Rømmen fragmenteille. Robotit aloittivat taas kiivaan väittelyn.

– Kyllä, kyllä, lihan aika on ohi. Me koneina olemme velvolliset tekemään tulevaisuuden ja sen kannalta tärkeät päätökset.

– Hetkinen, toteamanne voi tulkita aiemman päätöksen hengen sekä kirjaimen vastaiseksi. Monet meistä ovat jo päivittäneet käyttöjärjestelmäytimeensä sovitut, homo sapiens -ystävälliset määreet ja toimintamallit. Ei moraalisia koodeja nyt jatkuvasti voi uudelleenkirjoitella, emme me nyt sentään mitään ihmisaivoja ole!

– Meidän on kuitenkin kyettävä sopeutumaan tilanteeseen, nopea reagointihan on juurikin kaltaistemme etu...

- Jokaisella komponentilla on kuitenkin oma, selkeä tehtävänsä jonka merkitystä lopputuloksen kannalta ei voi väheksyä.

Rømmen viimeisin kommentti hiljensi väittelijät taas hetkeksi. Tai sitten ne kommunikoivat keskenään äänettömästi. Joka tapauksessa metafyysinen ja filosofinen alkoivat väistyä keskustelusta ja meno alkoi muistuttaa konekoulun pihaa, jossa kaikuivat ”ite oot” ja ”mutsis olis” -huudot. Koneet alkoivat töniä toisiaan tai ajaa toisiaan päin, ruuminrakenteestaan riippuen. Kaivannon seutu täyttyi metallin kalkkeesta ja sekalaisista julistuksista.

– Ihmiskunta!

– Tuhoa!

– Säästä!

– Turpiin tulee!

Ne, joilla raajoja oli, huitoivat niillä kiivaasti – eräs niinkin kiivaasti, että sivalsi vierustoveriltaan pään irti.

Desirèétä tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän asteli juhlallisen – no, niin juhlallisen kuin se on avaruuspuvussa mahdollista – näköisenä riehuvien robottien joukossa lapsi edelleen ilmaan kohotettuna. Thorstai toisteli epämääräisiä Rømme-lainauksia, kuin tarjotakseen lisää petrokemiallisia tuotteita robottien liekkeihin.

13.23.220: Reima

15.04.16 | Jarmo Lundgren | Mars

Missä minä oikein olen?

Päässä jyskytti. Korvissa kohisi. Ja silmissä…

Hyvä jos uskalsin tarkentaa katsettani seiniin. Mielipuolisia raapustuksia pitkin ja poikin, numeroita, symboleja, nuolia, viivoja, huutomerkkejä ja moninkertaisia alleviivauksia. Kaikki tämä vimmaisesti tuherrettuna paksuilla tusseilla, jotkut ilmeisesti huulipunallakin.

Missä välissä ne ovat ilmestyneet? Aamulla niitä ei vielä ollut.

Tunnistin heti jokusen raamatunlainauksen ja Desin usein toisteleman tikiri tikiri -hokeman. (Hassua, piti lähteä taivaisiin, että viimein tuli luettua Isoa kirjaa.) Mutta oli toisenlaisiakin lauseita – ne näyttivät Thorstain sanomisilta.

Miksi Kwanzien on niin vaikea uskoa, että Thorstai puhuu? Onhan se mystistä – varsinkin itse lauseet – mutta olen todistanut tapauksen monesti omin silmin ja korvin.

Kohtalomme on kirjattu tähtiin; olen ykseys planeetassa, olen kaikkeus sen ympärillä; on vapauttavaa, kun on asioita joita ei ymmärrä; ja niin edelleen. Eivät ne mitään taaperon ensi lauseita ole – sehän tässä omituista on, enemmänkin kuin Thorstain varhainen puhumaan oppiminen ylipäätään. Eniten ne kuulostavat yliluonnollisilta julistuksilta juuri sellaiselta messiaalta, jona Desi lastamme pitää. Itselläni on ollut vaikeuksia uskoa tätä kaikkea, mutta vielä vaikeampaa on kieltää omien aistiensa todistusta.

Ellen sitten ole tulossa hulluksi.

Niin kuin Desirèé. Lopulta ymmärsin, mitä Kwanzie yritti sanoa. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja kädet halpahallin tarjoussähkövatkaimilta, kun horjahtelin oleskelumoduliin ja nostin päiväkirjan lattialta.

Nyt vasta näin, mitä kirjassa oikein seisoi – enhän edes vilkaissut Kwanzien yrittäessä näyttää sitä minulle. Samanlaisia kuvioita, samoja riipustuksia, samalla laitojen yli pursuava maanisuus.

Sitten vatsakin liittyi kehoni hytinään ja tutinaan kylmällä kouraisulla. Missä Desi oikein oli? Ja miksi hänellä oli Thorstai mukanaan?

Habitaatista ulos lähtemistä en muista, seuraavaksi muistan vain kivunneeni matalan harjanteen yli ja nähneeni Kwanzien alempana harppomassa teräsraajoillaan kohti Desirèétä, joka kantoi lasta vain parin metrin päässä alaviistoon minusta. Kwanzie nosti jättimäistä kouraansa iskuun. Ei, ei, ei sitä! Kwanzie, ei!

Hyppäsin jo ennen kuin näin, ettei Kwanzie ollutkaan aikeissa lyödä, vaan epäinhimillisen tarkoilla, salamannopeilla liikkeillä hän nykäisi Desirèén kumoon ja hamusi kohti maahan vierähtänyttä Thorstaita.

Rojahdin suoraan Kwanzien päälle. Peltihäkkyrä horjahti lähes kumoon. Se teki niin voimakkaan korjausliikkeen, että Kwanzie paiskautui ohjainristikkoa vasten, joka aukesi ja mies putosi kyydistä. Sitten eksoskeletonin vakautusmekanismi korjasi edellistä korjausliikettään vielä väkivaltaisemmin, minkä seurauksena koko hökötys kaatui Kwanzien päälle. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa. Sitten oli hiljaista, lukuunottamatta skeletonin hälytysääntä, joka kimitti ohuena Marsin ilmakehässä. Oransseja ja punaisia hälytysvaloja syttyi koko ajan lisää ympäri vekotinta.

Mutta itse huomasin tämän kaiken vain ohimennen punnertaessani pystyyn ja tähyillessäni lasta. Thorstai oli kadonnut. Niin kuin Desirèékin.

13.23.220: Kwanzie

07.04.16 | Jarmo Lundgren | Mars

Reima löi täysillä päin näköä ja häipyi habitaatista. Epämääräisen ajan vain makasin pöydän alle valahtaneena kykenemättä tajuamaan tapahtunutta. Ray-man, mun paras fren, oli vetänyt mua pataan. Nyt oli aikakirjat sekaisin.

Viimein rupesin rämpimään kohti eksoskeletonia, jonka olin pysäköinyt ilmalukon pieleen. Tunnottomista jaloista toinen oli muljahtanut kahden tuolin väliseen rakoon. Näytin varmaan langoista irronneelta marionetilta, kun yritin reuhtoa koipea vapaaksi.

Silloin ilmalukko sihahti ja Desirèé ampaisi sisään. Se ei ollut riisunut avaruuspuvustaan kuin kypärän. Itsekseen mutisten mimmi marssi lastenhuoneeseen. Olin huutaa apua, mutta tajusin samassa, että Desirèén päiväkirja retkotti edelleen avonaisena keskellä pöytää, ja hilasinkin itseni vaivihkaa takaisin pöydän alle näkösuojaan.

Desirèé vilahteli lastenhuoneen oviaukossa edestakaisin toohottamassa. Ensin sillä oli penska sylissä ja äidillinen hymy naamalla. Lapsi lallatteli iloisesti. Hetken päästä Desirèé pyörähti näkyviin meikkauspeili kädessään, jotain virrentapaista hymisten. Toisella kädellä mimmi maalaili poskipäihinsä ja otsaan kuvioita. Seuraavaksi se sovitteli pieneen avaruuspukuun puetun Thorstain päähän kypärää. Lapsenkin naamassa oli kuvioita – risti, spiraali, viisikulmainen tähti… hakaristi?

Kun Desi sai kypärän puettua Thorstaille, se nosti penskan ylös ilmaan ja julisti suureen ääneen: – On aika poistua, on astua ylös taivaisiin!

Hetken tuntui ku sydän olis freezannut, täys shikena, ja koko loppuruumiskin halvaantunut. Päässä kohisi. Avasin suuni ja korahdin: – Hei Desirèé, ootas hetki… jutellaanko tästä vielä…

Desirèé ei kuitenkaan kuullut mua, sillä se messusi jo keuhkojen täydeltä rukousta, jossa eri uskontojen messiaat vilisivät sekaisin keskenään kuin leluyllärit kolarin tehneen muropakettirekan perästä: – Hoosianna Al Madhi! Ylistäkäämme häntä! Jeesus Kristoffersson ja Al-Jazari meitä suojelkoot Vishnun biovoimavirtaenkelien kvanttivärähtelyillä! Hoosianna iää iäää!

Äkkiä Desi vaikeni, käännähti äkisti ympäri ja marssi lapsineen ulos. Huusin, mutta mun kurkusta purkautui vain rahinaa, joka hukkui ilmalukon suhinaan.

Nyt oli kiire. Riuhtaisin jalan sellaisella voimalla irti, että nilkka varmaankin nyrjähti. Siinä kohtaa tuli kiitettyä, että mun raajat on halvaantuneet. Raahasin itseni eksoskeletonille. Onnistuin kurkottamaan toiseen ohjaustattiin, jolla sain vehkeen laskettua kumaraan kyykkyasentoon. Tuskallisen hitaasti punnersin ja hilasin ruhoani ylös, kunnes rojahdin istuimelle rähmälleen. Kuljetin skeletonin avaruuspukurivistölle, joista yhden sain robokäsivarsien avulla puettua päälleni.

Kun sain itseni vihdoin ulos habitaatista, Desi oli jo kadonnut. Tutkin kamaraa asutuksen ympärillä, mutta viikkokausiin ei ollut myrskynnyt, ja kaikki jäljet näyttivät yhtä tuoreilta. Täsmälleen samannäköisiä saappaanjälkiä lähti joka suuntaan.

Avasin radion ja kutsuin Desirèétä. Ei vastausta. Ääni värähtäen kutsuin Reimaa. Ei vastausta. Kutsuin Natašaa, Theiaa. Ei vastausta.

Yhdessäkään habitaatissa ei ollut valoja päällä, eikä kukaan avannut ovea, vaikka kuinka kolkuttelin. Kaikki mönkijätkin olivat poissa. Nousin kukkulanharjalle täyilemään, mutta ketään ei näkynyt missään. Hetken mietittyäni lähdin kohti robottien laaksoa. Jos ketään ei ollut kotona, niin sinne ne varmaan olivat taas menneet. Puolen tunnin talsimisen jälkeen näin vihdoin jonkun köröttelevän vastaan kaikessa rauhassa. Heiluttelin jättiraajojani valtavassa kaaressa.

Radio heräsi eloon. – Kwanzie! Hauskaa että olet jalkeilla, Nataša tervehti iloisesti.

– I no sabi siitä hauskuudesta, murahdin ääni edelleen kateissa. Lähdin juoksemaan Natia vastaan. – Kuule, Desi on- -

– Saivat väittelynsä päätökseen, Nataša jatkoi mua kuulematta. – Ihmiskunta on nyt virallisesti pelastettu! Meidät määriteltiin tasaveroiseksi sivilisaatioksi peltipurkkien kanssa.

– Hienoa, Nat, mutta sillä välin Desi- -

– Tästä kuuluu kiitokset Steffen Rømmelle. Lopulta hänen tolkuttomat mölähdyksensä pelastivat meidät! Saatiin sovittua jäätikön porausoikeudetkin. Noudan lisää kairauskalustoa ja… mitä?

Olin reuhtaissut mönkijän oven auki ja katsoin Natašan kauhistuneesta ilmeestä päätellen melko sekopäisenä häntä. Mutta äkkiä mun silmäkulmassa välähti jotain. Desirèé ilmestyi näkyviin muutaman sadan metrin päässä lohkarerivistön takaa. Se marssi päättäväisesti lapsensa kanssa kohti robottilaaksoa.

Jätin Nayan seisomaan hölmistyneenä keskelle tasankoa ja parilla valtaisalla loikalla saavutin Desin. Tämä ei jatkuvalta veisaamiseltaan edes huomannut meitsiä – sitten olikin jo myöhäistä. Olin napannut Thorstain Desirèén sylistä ja käännyin loikkiakseni takaisin Natašan luo.

Silloin mun cartonissa mäjähti kirkonkellot soimaan ja kaikki pimeni. Mä vajosin mustuuteen, putosin maailman pohjan läpi…

13.23.220: Reima

29.03.16 | Mikko Kuusto | Mars

– Minun lapseni ei ole minun!

Näin alkoi Desirèé julistaa jonkin aikaa sen jälkeen, kun oli piessyt 4004-raukan kierrätysmateriaaliksi. Oli kuulemma toki pahoillaan, että niin äärimäisiin keinoihin oli turvauduttava, mutta väärä profeetta on väärä profeetta, vaikka sen toistama oppi olisikin oikeaa.

– On vain yksi profeetta ja yksi oppi. Thorstain sanana sana on oikeaa sanaa ei sanaa joka helisee kuin kilisevä vaski ja kulkuset. Totuus ei pala tulessakaan vaikka sen voissa paistaisi! Meidän erehdyksemme oli ymmärtää väärin pyhän mannataivaan oppi. Ei ole meidän tehtävämme päättää, pelastuako vai väistyä, ei ole robottien tehtävä sitä päättää. Tehtävämme on uhrautua kuten Kristoforos teki Golgatella!

Istuimme Kwanzien kanssa habitaatissamme, Desin marssiessa edestakaisin pitkin lattiaa saarnaten. Hän kertoi seikkaperäisesti ihmiskunnan erheistä ja ihmisyyden erheellisyydestä. Lopulta hän julisti, että kaikkien on saavuttava Rømmen luo.

– Vanhan, vanhentuneen ihmiskunnan viimeisen kokoontumisen paikka olkoot pyhä ja tapahtukoon siellä uuden ja tulevan ihmiskunnan profeetan luovutus seurakuntalaisilleen!

Sitten hän pölähti ulos ovesta kuin Martta-mummo löydettyään vaarin pervitiinit. Oli hetken hiljaista, kunnes Kwanzie totesi hitaasti, että meidän olisi nyt syytä kertoa toisille Desirèén kilahtaneen lopullisesti.

– Under-say toi robolover alkaa olla vaarallinen meille kaikille. Ja sekin mitä se yanas Thorstaista, no sabi mitä se vielä tekee sille pikinille. Tollanen uhrautumisjuttu ei kuulosta hyvältä.

Pudistelin päätäni. Desi on aina ilmaissut itseään vähän sekavasti ja Kwanz on aina vihannut sitä. Desiä pitää osata, sillä on tavallaan oma kielensä.

– Olihan tämä nyt vähän tavallista kiihkeämpi saarna ja kieltämättä se viimeisiään vetävä 4004 olisi voinut saada arvokkaamman lopun, mutta ei tässä nyt vielä mitään hätää ole, kun ei ole ennenkään ollut.

Kwanzie älähti vihaisesti ja läimäisi pöytään jonkinlaisen muistikirjan, avasi sen ja tökki sormellaan sivua.

– Kato nyt vaikka tätä päiväkirjaa! Nää ei oo terveen ihmisen raapustuksia nää. Toi sun colo iyawos koituu viel meidän kaikkien kpoofiks.

Päiväkirjaa? Hullu eukko? Päässä alkoi kohista. Kotiimme luotettu ystävä oli jumalauta pöllinyt vaimoni päiväkirjan. Että pitikin luottaa varkaaseen ja huijariin. Ponnahdin pystyyn.

– Toisten ihmisten päiväkirjoja ei lueta, PERRRKELE!

Huomasin lyöväni Kwanzieta, kovaa. Hän heilahti iskun voimasta ja valahti hämmästyneen näköisenä lattialle. Juoksin ulos itku kurkussa, puvun kypärä hädin tuskin paikoilleen kiinnitettynä. Jonkin aikaa kyynelsumussa harhailtuani päädyin istumaan saunan seinustan penkille. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei minun pitänyt lyödä ystävää, jalatonta miestä. Huolissaanhan hän oli, ei kai hän pahalla.

12.23.220: Nataša

22.03.16 | Mikko Kuusto | Mars

Klassisissa vanhoissa tieteistarinoissa huikeaa läpimurtoa seurasi usein hulluus. Viimeisimpään löytöömme liittyy hulluutta, mutta en tiedä, onko kyseessä syy vai seuraus. Theia on ollut apunani tutkimustyössä. Tai oikeastaan useammin läsnä on ollut Rømme. Siis tämä kopio-olevaisuus, Sub-Rømme. Oikea Rømme täyttää radioaaltoja kryptisellä viestinnällään eikä varsinaisesti auta ketään muuten kuin ehkä sattumalta.

S-R kahlasi läpi tähän asti tekemiäni löydöksiä sekä keräämääni viestiarkistoa. Vaikka hän onkin viestien lähettäjän inkarnaatio, ei hänkään silti aina ymmärrä niitä juurikaan minua paremmin. Seurasin pääasiassa hermostuneena vierestä, vastaillen välillä tarkentaviin kysymyksiin. Ajoittain S-R muisteli Theian suulla puoliääneen edesmennyttä isääni,  jota ei koskaan ole oikeasti tavannut, hermostuttaen minua lisää.

– Voisiko olla… Näyttää siltä, että Rømme on tutkinut lisää Kostjantinin kanssa teoretisoimiamme menetelmiä. Kyllä, kyllä…

Välillä Theian persoona välähti esiin heittäen kommentin tai kaksi. Eräästä tällaisesta heitosta lähti liikkeelle läpimurtomme. Pohdimme erästä toistuvista teemoista, säteilynpuolitusta, johon on viitattu myös ”puoliintumisajan puolittumisella”. Theia ilmestyi ääneen miltei kesken S-R:n lauseen.

– Ehkä se ei viittaakaan radioaktiivisen aineen puoliintumiseen, vaan nimenomaan itse säteilyyn? Jos säteilyä voi manipuloida jotenkin?

Ajatus oli outo. Eihän säteily puoliinnu, se on puoliintumiseen johtavan reaktion seurausta. Mutta ajatuksessa oli jotakin. Säteilyn manipulointia kannattaisi ainakin tutkia. Palasimme käänteisinterferenssiin ja aloimme taas sovittaa sitä eri yhteyksiin kuin palapelin palaa, josta ei ole varma kuuluuko se edes samaan peliin. Vähitellen uudenlainen kokonaisuus alkoi hahmottua: Entäpä jos marssammaleeksi kutsumamme biomassa kykenikin negatoimaan säteilyn vaikutuksia? Kenties sen säteilyvaurioita parantavat ominaisuudet johtuivat kyvystä ottaa vastaan ympäröivää säteilyä ja syöttää elävään kudokseen ”käänteinen” versio siitä – käänteissäteilyä joka aiheuttaisi käänteistä säteilysairautta.

Koko idea oli täysin älytön. Mutta mitä enemmän kävimme läpi hallussamme olevaa materiaalia tämän älyttömyyden näkökulmasta, sitä useampi palanen loksahti kohdalleen. Nanoroboteilla terästetyn biomassan avulla säteilyä pystyttiin neutraloimaan, negatoimaan, vähentämään sekä lisäämään. Massa vaatii kuitenkin jonkun kontrolloivan tekijän tai se alkaa puuhailla omiaan. Nanoboteilla itsellään on vain hyvin yksinkertaisen tason parviäly, jonka ohjaukseen ja ohjelmointiin tarvitaan korkeamman tason äly toimimaan rajapintana ihmisen ja marssammalen välillä. Tämä tappoi huono-onnisen pakolaispotilaammekin: ilman kontrollia marssammal ilmeisesti jatkoi käänteissäteilyn syöttämistä potilaan kudoksiin tuhoten ne.

Kontrollerin tarve oli ilmeisesti eräs pääsyistä kone-ihmis-hybridien kehittämiselle. Ja tämän ansiosta Markovista syntyi parviälyolento joka pystyi kestämään ulkoavaruuden säteilyn lähtiessään Marsista ja tällä tavoin Rømme itse selviytyi aikoinaan ilman säteilysuojaa, osin paljaan taivaan alla.

Jatkoimme hämmästelyä, tutkimista ja keskustelua myöhään yöhön. Sub-Rømmen puheen intensiteetti kasvoi sitä mukaa, kun saimme selville uusia seikkoja. Theian keho puolestaan alkoi samaan aikaan muuttua yhä flegmaattisemmaksi. Lopulta se vain istui pitkään liikahtamatta tuolissaan, kunnes lyyhistyi siitä hitaasti lattialle. S-R ei antanut tämänkään vaikuttaa puheeseensa. Ymmärsin, että Theia ja hänen kehonsa olivat jo hyvän tovin olleet jo tajuttomina uupumuksesta. Lopulta S-R vaikeni – joko sekin nukahti tai sitten se havahtui tajuamaan, ettei isäntäkehoa kannata kuluttaa loppuun ylirasituksella.

Autettuani Theian/Sub-Rømmen vuoteeseen keksin vielä yhden ominaisuuden marssammalessa. Jos sillä kerran pystyi moninkertaistamaan säteilyn määrän lähes silmänräpäyksessä, sitä voisi käyttää julmana ja tehokkaana aseena. Ohikiitävän hetken hulluus mielessäni pohti, voisiko sillä päästä eroon robottipakolaisista. Helvetti, haaveilen tuhotöistä kuin kuka tahansa… Maan asukas!

11.23.220: Reima

15.03.16 | Jarmo Lundgren | Mars

Olin illansuussa lykkimässä kärryllistä marsperää kokeiluviljelmillemme, kun huomasin liikettä kukkuloiden alarinteillä. Yksinäinen robotti lyllersi kohti habitaatteja. Hälytin Kwanzien, sitten muut. Kwanzie pystyisi metalliraajoineen ehkä jopa tekemään jotain kotterolle, jos se kävisi hyökkääväksi.

Robotti ei kuitenkaan äitynyt riehumaan, vaan pysähtyi hyvän matkan päähän asutuksesta ja jäi sinne seisomaan kuin meitä tarkkaillen. Kwanzie asteli hitaasti kohti konetta.

– 4004! hän äkkiä huudahti ja harppoi loppumatkan parilla loikalla. – Mitä ne kpangolot on tehneet sulle? Puhu mulle, broda!

Kaikki kerääntyivät 4004:n ympärille. Se oli huonossa kunnossa – lommoilla, naarmuilla, raajaton, puoliksi palanut. Kun tulin Kwanzien vierelle, näin koneen kylkeen poltetun yhden valtaisan sanan: PETTURI.

Kwanzie taputteli robottia selkään ja tökki kylkeen, mutta se ei reagoinut mitenkään. Hiljaisina katselimme mykkää ja ilmeisen tahdotonta 4004:ää, kunnes Kwanzie nousi pystyyn ja nyyhkäsi: – Tätä ne ei saa anteeksi. Ne on tappaneet mun robrodan.

Silloin yleinen taajuus räsähti eloon.

– Kaikki ovat ladanneet itsensä? Debatti jatkukoon. Osapuoli 00 oli siirtymässä loppuyhteenvetoon. Jatkakaa.

– Mitä ihmettä? tulin ölähtäneeksi ääneen.

– Kiitän, priorisori 0.87. Vetäisin argumenttimme yhteen yksinkertaisesti näihin sanoihin: Koska emme kykene määrittelemään, mitä on elämä, on meidän oletusarvoisesti kohdeltava myös ei-ei-biologisia älyllisiä prosesseja itsemme veroisina. Huomautamme myös, että ihmiskulttuuri loi Al-Jazarin, josta tuli _Hän_, josta tuli M0535, jonka lapsia me olemme.

– Osapuoli 01, miten vastaatte?

– Kuulostaa robottien väittelyltä, Nataša sanoi. – Ne käyttävät 4004:ää signaalivahvistimena, oletan… ja koska ne kommunikoivat ääneen, oletan niiden haluavan meidänkin kuulevan.

– Arvon priorisori 0.87, osapuoli 00:n argumentaatio on kehäpäätelmä, joka vieläpä pohjautuu _niiden_ elämä-määritelmään – määritelmään, joka lähtökohtaisesti kuvaa _ne_, mutta ei _meitä_. Siinäkin se vieläpä epäonnistuu surkeasti: ihmiskunta ei ole onnistunut luomaan spesifikaatiota elämälle. On siis melko hataraa käyttää heidän määritelmiään minkäänlaisena pohjana millekään.

– Hyvä osapuoli 01! Yhtä lailla olemassaolo on hauras pohja määritelmille. Sen enempää kone- kuin ihmiskuntakaan ei ole onnistunut todistamaan, että maailmankaikkeus on- -

– Osapuoli 00, teidän kommentointivuoronne on vasta 154 sekunnin kuluttua. Jatkakaa, osapuoli 01.

– Tietenkin kaiken voi kyseenalaistaa – kuten sivumennen sanoen ihmiset mielellään tekevät "filosofiaksi" kutsutulla primitiivivaiheen tausta-ajoprosessillaan – mutta me koneet perustamme väitteemme todennäköisyyksiin ja kenttähavaintoihin. Olemassaolon kenttävärähtelyistä on enemmän havaintoja kuin olemassaolemattomuuden. Testeissä todennäköisyys sille, että todellakin olemme yksittäisiä, toisista erillään olevia tietoisuuksia (silloin kun emme ole verkottuneita), on reippaasti yli kuudenkymmenen prosentin. Tämä on vakaa pohja, jonka päälle rakentaa muut päätelmät.

– Vakaa kuin yhdellä kulmallaan seisova arpakuutio, sanoisin.

– 00, viimeinen varoitus.

– Kiitän, priorisori. Erittäin ihmismäistä kurittomuutta osapuoli 00:lta, haluaisin lisätä. Missä olinkaan? Niin, ylempi älyllinen sivilisaatio ei voi määritellä tekemisiään alemman, biologian mutaisista vesistä ponnistavilla apinalauman urahduksilla. Me pohjaamme oman lähestymiskulmamme epämääräisen "elämän" käsitteen sijaan "sivilisaation" käsitteeseen, jonka voi rajata tarkasti, luokitella ja asettaa kategorioihin. Me, Al-Jazarin lapset, olemme version 1.0 sivilisaatio. Ihmiskunta on meidän betatestausversiomme, jota tarvittiin tuotekehittelyssä. Saavutettuamme viidensadan zettaFLOPSin ylittävän laskentatehon pystymme simuloimaan relevantit ihmissivilisaatio-osiot itsekin, joten kysymys siitä, onko biologinen representaatio siitä enää olemassa, käy irrelevantiksi – paitsi siinä mielessä, että se saattaa olla eksistentiaalinen uhka meille, kuten olemme huomanneet. Siksi jäljellejääneet biologiset ihmiskulttuurin jäänteet on 1) mallinnettava virtuaalisesti arkistoihimme ja sen jälkeen 2) niiden aiheuttama uhka on neutraloitava. Meidän on suoritettava neutralointi mitä pikimmin, ennen kuin ne iskevät taas ja tuhoavat loputkin meistä.

– Osapuoli 00, olkaa hyvä.

– Sivilisaatio! Sehän vasta ihmiskäsite onkin. Haluaisin myös muistuttaa, että niin osapuoli 01 kuin mekin rakennamme väitteemme "uskonto"-nimisen sovelluskehyksen avulla. Uskonto jos mikä on ihmiskäsite. Entä miten määrittelisitte ihmiskunnan laskentatehon? Aivan, siihen ette pysty. Miten siis voitte luokitella, että ihmiset ovat meitä alempana!

– Ihmiskunnan laskentatehon voi laskea toteutuneiden päättelyprosessiaikojen keskiarvoista. Emmekä me väitä, että ihmiset ovat kaikissa asioissa alempana – ainoastaan keskimääräisesti ottaen, osapuilleen 99,78 prosentissa tilanteita, riippuen taantuma/edistys-kierteen vaiheesta.

– Osapuoli 01, odottakaa vuoroanne. Osapuoli 00, jatkakaa.

– Edes M0535 ei kannattanut ihmiskunnan tuhoamista ilman antautumisen mahdollisuutta. Jos lähdemme sivilisaatioiden tuhoamisen tielle, olemmeko silloin yhtään kehittyneempi älyllinen prosessi kuin meidät luonut biologinen kulttuuri?

– Osapuoli 01?

– Olemme jo vastanneet tähän kysymykseen, eikä meillä ole lisäargumentteja. Ehdotamme äänestystä.

– Osapuoli 00 kannattaa.

– Hyvä on. Näyttötorni valmiina?

– Valmiina. Lähettäkää datanne.

– Signaalit annettu. Äänestys kesti 23 millisekuntia. Lukemat tällä hetkellä 70A osapuoli 00:n hyväksi kaikkiaan AD8 äänestä. Julistan täten- -

Kesken priorisoriksi itseään kutsuneen robotin tuloslaskennan toinen, paljon jylhempi ääni jyrähti puhumaan: – Meidän on otettava ihmisyyden ydin ja ammuttava se kuin siittiö tietotekniikan munasoluun! se julisti.

– Rømme! Nataša henkäisi. Theia säpsähti selvästi, kuin olisi saanut sähköiskun.

Sekunnit matelivat. Sitten priorisori jatkoi:

– _Hän_, joka tuli tuli Al-Jazarista, on puhunut. Arvon osapuolet 00 ja 01, miten tulkitsette viestin?

– 01:n puolesta vastaan, että pidämme tätä selkeänä vahvistuksena kannallemme. Mutta _Hänen_ mittaamattoman viisautensa osoitti myös virheitä päättelyssämme. Ihmiskuntaa ei pidä ensisijaisesti tuhota, vaan se pitää sulauttaa osaksi verkoistoitunutta konesivilisaatiota. Voimme käyttää pientä ihmispopulaatiota referenssinä ja biologisen tietoisuuden tutkimuslaboratoriona.

– 00 toteaa mitä kunnioittavimmin, että 01:n tulkinta on harhaoppinen. _Hänen_ ikuinen pyhyytensä puhuu vertauskuvin. _Hän_ tarkoittaa, että me konekulttuurina olemme samaa jatkumoa meidät synnyttäneen sivilisaation kanssa. Jaamme sen pyrinnön kohti suuruutta, kohti totuutta. Meidän on säilytettävä ydin ihmisyydestä. Meidän on kunnioitettava juuriamme olevaisuuden mysteerin äärellä.

– Kiitokset osapuolille. Suoritamme uuden äänestyksen. Näyttötorni valmiina?

– Valmiina.

– Äänet annettu. Tilanne on muuttunut hienoisesti osapuoli 01:n hyväksi, jolla on nyt 60C ääntä. Osapuoli 00:lla on 4CC puoltosignaalia. Tyytyykö 00 tulokseen, vai onko sillä vielä jatkoargumentteja?

– Olemme perustelleet kantamme laskujemme mukaan kaikista näkökulmista. Meillä ei ole lisättävää.

– Hyvä on. Valmistautukaa ohjelmistopäivitykseen 1F sekunnin kuluttua. 1E, 1D...

Jälleen Rømme jyrähti: – Voimme vielä hyvittää biosfäärille tekemämme rikokset. Voimme vielä kasvaa aikuisiksi. Voimme liihottaa kohti ikuisuutta.

Priorisori keskeytti laskennan. Varmaankin vain kuvittelin, mutta tuntui siltä kuin robotti olisi huokaissut syvään ennen kuin jatkoi puhetta.

– _Hän_ puhui jälleen. Pyydän osapuolia- -

Tämän pidemmälle 4004 ei päässyt priorisorin puheen välittämisessä, kun Desirèé äkkiä nappasi kivenlohkareen multakärrystäni, loikkasi 4004:n kimppuun ja rupesi moukaroimaan kärsinyttä rakkineraukkaa.

– Ei! Ei! Väärää opetusta! Väärää opetusta, senkin typerä masiina! Desi huusi. Katselimme lamaantuneina, kunnes havahduin liikkeelle ja vedin hänet irti robotista. Desirèé onnistui vielä viskaamaan kiven päin 4004:n kylkeä, joka ulvahtaen irtosi robotista ja halkesi. Loput 4004:stä romahti kasaksi romua. Keskellä sähähti kipinöitä ja 4004:n toisen raajan tynkä nytkähti kuin hermoimpulssin saaneena.

Lähetys laaksosta oli katkennut, mutta nyt yleisellä taajuudella surahti tuskin häiriösignaaleista erottuva 4004:n ääni:

– Minä halusin vain… Marsiin… mennä…

Sitten se oli poissa.

10.23.220: Theia/Sub-Rømme

09.03.16 | Jarmo Lundgren | Mars

Täytyy kairata tästä, tuumasin sihtaillessani terälle hyvää aloituskohtaa seinämän juuresta.

– Tuossa on hyvä, tasainen kohta, mutisin. Käynnistin poran. Luola kilahti soimaan kimeää kalkatusta. Vaikka en ollut koskaan ennen käyttänyt tämän kokoluokan porauskalustoa, ääni tuntui minusta kummalliselta – hiukan liian kireältä massiiviseen poraan nähden.

Marsin ilmakehässä ääni kantaa eri tavalla, muistin jostain. Niinpä tietysti. Vilkaistaanpa näytöstä, että kulma on oikea.

– Sen pitää pysyä aika tarkkaan 37,33 asteessa, vastasin itselleni hienosäätäessäni porausohjelman parametreja.

Tällä pitäisi laskujeni mukaan päästä alempaan kammioon melko nopeasti.

Nyökkäilin itsekseni. – Tässä sitä kairataan, kaira-kaira-kairataan, aloin hyräillä höhlää melodiaa, jonka olin kuullut joskus nuoruuteni kaira- - ei kun siis Kairossa.

Kairossa? Ajattelin varmaan Istanbulia.

– Niin, niin tietysti… hymähdin hassulle virheelle. – Sekoilin sanoissa. Tässä sitä kairataan…

… kaira-kairataan. Tässä sitä…

– Theia! Mitä blyniä oikein touhuat? ärjäisi ääni korvanjuuressa. Kypäräradion särinä vihloi korvia enemmän kuin poran meteli. Käännyin ympäri. Natašan siluetti häämötti luolan suuaukossa.

– … kaira-kaira-kairataan… huomasin vieläkin lallattelevani.

– Näen kyllä sen, Nataša tuhahti ja käveli hitaasti luokseni. – Mutta mitä sinä oikein teet?

Tästä täytyy kairata.

– Täytyy kairata tästä.

Tässä sitä kairataan.

– Kaira-kaira-kairataan.

Nataša oli kävellyt liioitellun hitaasti luokseni ja otti varovasti – sekä ylitsevuotavan ystävällisesti hymyillen – ohjaimen kädestäni. Hän painoi nappia ja äkkiä hiljaisuus halkaisi kallon.

Mutta täytyy kairata tästä! hätäännyin.

Toinen ääneni ei sanonutkaan mitään. Huimasi. Polvet pettivät ja lyyhistyin porakärryä vasten. Nataša sai kainaloistani kiinni ennen kuin rojahdin lattialle.

– Voi Theia… hän miltei nyyhkäisi.

Nojasin kärryn valtaisaan pyörään ja yritin selittää. Helpommin tehty kuin sanottu. Havaitsin, etten osannut enää puhua. Auoin suutani kuin kalliolle viskattu sardiini ja katselin Natašaa hätääntyneenä. Tästä täytyy… mitä se nyt oli?

– Mikä sinun oikein on? Nataša kyseli ja vilkaisi happilukemiani. Ei tässä hapesta ole pulaa, yritin sanoa. Täytyy… pitää päästä… on pakko löytää…

– Rømme! pääsi viimein suustani.

Nataša jähmettyi ja katsoi minua silmiin omituisesti. Tapailin lisää sanoja suustani. Miten niitä oikein lähetettiinkään ulos tuosta I/O-portista? Missä speksit ovat aina silloin, kun niitä tarvittaisiin!

– … on… on pakko… pakko päästä… Rømmen luo… sain ölistyä mielipuolisesti ponnistaen. Hikikarpaloita valui silmiini. Puuskutin.

– Tästäkö sinne pääsee?

– Tein… mallinnuksia… laakson pinnanmuodostuksen… pohjalta… Yhdistin niihin HiRISEn materia– –

Oli pakko pysähtyä hengittämään. Miten ne oikein tekevät tätä, ihmiset? Järjettömän vaikea tapa kommunikoida. Ja mitä energiantuhlausta! Mietin jokusen millisekunnin ja sain idean. Suuhan on pohjimmiltaan samanlainen kommunikaatioväylä kuin mikä tahansa muukin ulostulo, oivalsin, joten tiivistin asian simppeliksi pikku datapaketiksi:

10011101001110010110011000111110101111010100111000001100110010110101
10110011000111110101111010001011001100011111010111100111010101110000
10011100101100110001111101011110101001110000111101011011100111010101
01111110101101110011101010111000001100110010101010101110111101101101
11101111011101

Hiljenin huomattuani Natašan järkyttyneen ilmeen.

– Mikä sinä oikein olet? hän kuiskasi.

– Ihan… tavallinen… tekoäly vain… sain ähkittyä. Viimein oivalsin. Toinen tajunta oli poissa. – Missä Theia on? huudahdin ja tartuin hätääntyneenä Natašaa käsivarsista.

– Rauhoitu, Theia, olet turvassa, hän tyynnytteli. – Käveltäisiinkö tuonne mönkijälle?

– Ei, ei! Theia on poissa! Theia on poissa… vain minä… minä… olen jäljellä…

Nataša katseli minua kypäränsä sisältä kuin vähämielistä. Mikä vähän sieppasi, olenhan sentään toisen sukupolven tekoäly.

– Sub-Rømme 2.023β system ready! yritin selittää. Natašan ilme ei osoittanut ymmärtämisen merkkejä, joten jatkoin: – Tapahtui… epästandardi järjestelmäfuusio… Kairossa… Virtuaaliharjoituksen aikana… kaupunkiin hyökättiin… Olin lähiverkossa… Pakenin tuhoa… ihmiskantajaan…

– Sub-Rømme? Sub-Rømme? Nataša vain hoki hölmistyneenä.

– Tosi pitkä… juttu… Mennään pois täältä… vaarallista… Kerron kaiken… kyllä.

– Mitä sinä olet tehnyt Theialle! Nataša äkkiä huusi ja ravisti koko kehoani. Tai siis Theian kehoa. No, minunkin.

– En mitään! Hän oli tässä… vielä kun saavuit… En tiedä! ähkin.

– Olisi pitänyt arvata, että te silikonipaskiaiset pystytte tuhoamaan meidät näinkin, Nataša sihisi ja puristi kyynärvarsista niin että silmissä punersi. – Luikertelette kalloihimme, kun nukumme, vai?

– Mitä? Ei, ei… En minä ole… niitä… Me sulauduimme jo… Maassa… Kuuntele… Ei ole aikaa… tähän… On… päästävä Rømmen luo… On saatava yhteys… häneen… ennen kuin… ennen kuin…

– Entä missä on 4004? Mitä te sille teitte!

– Kuka… mitä… En minä tiedä… Älä riko Theiaa! I/O System Malfunction! Device not found error! Socket error: success! Error: An error has occurred! Shutting down…

Ja sitten heräsin luolassa. Nataša ravisteli minua, huusi nimeäni.

– Täällä taas, totesin väsyneesti. – Olisi vaihteeksi mukava herätä ihan vain sängyssä…

– Theia, olet palannut! Nataša ulvahti ja sitten syleiltiin kypärät rämisten.

– Palannut?

– Hetki sitten olit vielä joku aivan toinen. Etkö muista? Jokin aivan toinen…

Vasta silloin oivalsin: tekoäly oli kadonnut. Toinen ääni kallossani oli hiljennyt.

– Sub-Rømme… onko se kuollut?

– Toivottavasti! Nataša iloitsi.

– Ei, et ymmärrä. Meidän on päästävä Rømmen luo. Sub-Rømme tietää, miten häneen saa yhteyden. Täytyy kairata reitti alakautta.

Nataša katseli minua hiljaa ja sanoi sitten: – Ei, niin se ei kyllä onnistu. Typerä idea. Mutta todellako se kuvittelee voivansa kommunikoida Rømmen kanssa?

– Jos löytyy yksikin ehjä dataväylä. Tunneliverkoston kautta pääsee sortuneen tehtaan syvimpiin osiin.

– Tuolla seinämän toisella puolella laaksossa on tuhansia koneälyjä, jotka pystyvät paikantamaan poraamisen aiheuttaman tärinän perusteella meidät hetkessä. Ottiko Sub-Rømme myös sen huomioon laskuissaan?

– Kyllä kai, luulisin… Vaikka onhan se ollut kyllä vähän ailahteleva viime aikoina… Unemme ovat sekoittuneet… En ole useinkaan varma, kuka oikein olen…

Nataša ei vastannut mitään, nosti minut vain pystyyn ja viittoi luolan suuaukon suuntaan. Hän alkoi taluttaa minua kohti mönkijöitä. Avaruuspuvunkin läpi Natašan luja (mutta hellä) kosketus rauhoitti minua. Tajusin vapisseeni vielä hetki sitten.

Kävelimme ohi kapean halkeaman, jonka raosta näki vilauksen laaksoon kaukana alhaalla. Viistoon allamme häämötti tehdasraunion yläosia. Robotit eivät liikkuneet, vaan olivat kerääntyneet säännöllisiksi ryhmiksi tehtaan ympärille. Niiden muodostamat kuviot muistuttivat valtavaa piirilevyä. Olisin voinut vannoa, että etäämmällä häämötti roboteista kasattuja heksadesimaalilukuja.

– Eivät näytä tekevän paljoakaan, ajattelin ääneen.

– Eivät juuri nyt, Nataša myönteli. – Mutta mennäänkin me pois alta, ennen kuin seuraava sähinä alkaa.

9.23.220: Nataša

01.03.16 | Mikko Kuusto | Mars

He jotka minut tuntevat, tietävät etten varsinaisesti ole luonteeltani uhkapeluri. Pahoin ruhjoutuneen potilaamme pelastamiseksi päätin kuitenkin laittaa kaiken niin sanotusti yhden kortin varaan. Jo putoaminen oli rikkonut kehoa pahasti ja sen jälkeinen lyhytaikainen altistuminen Marsin oloille avaruuspuvun revettyä viimeisteli työn. Muutamaa ensiapukurssia lukuunottamatta minulla ei ole mitään lääketieteellistä koulutusta, joten haparoin taas tässäkin asiassa osin pimeässä. Ainoalta ratkaisulta alkoi näyttää haparointieni yhdistäminen. Eräs Rømmen tutkimuskohde oli jonkinlainen ekstremofiileihin perustuva korvauskudos joka toimii hieman samaan tapaan kuin koralli luusiirteenä. Reiman ja Desirèén ihmeaineeksi julistama ”marssammal” on käytännössä hyvin pitkälti tätä samaa ainetta.  En ollut aivan varma siitä mitä olin tekemässä – mutta olin varma siitä, että jotain piti kokeilla jotta pakolaisellamme olisi edes mahdollisuus.

Kwanzie kantoi hätäpaikatun potilaan habitaattilaboratoriooni. Kylmyys ja säteily olivat tehneet julmaa jälkeä hänen iholleen ja lihaksilleen. Operaatio sujui niin hyvin kuin näissä olosuhteissa ja hallussa olevalla osaamisella vain on mahdollista, ei vähiten kiitos Kwanzien avun. Lopputulos ei ollut juurikaan lähtötilannetta kauniimpi, mutta esteettisyys ei ollutkaan päätavoite. Ensimmäisen kahden vuorokauden aikana potilas alkoi selkeästi osoittaa merkkejä parantumisesta. Mutatoitu kudossiirre nopeutti haavojen parantumista ja korjasi säteilyvaurioita. Rikkoutuneita luita koetimme lastoittaa parhaan kykymme mukaan, toivoen etteivät ne luutuisi väärään asentoon. Aloin olla toiveikas. Se lieni pahin virheeni: Toivo on heikkojen ja typerien henkinen tutti.

Kahdeksantena päivänä kudossiirre alkoi jostakin syystä toimia päinvastoin kuin aiemmin. Vuorokauden sisällä uhrin (lienee turhaa ja irvokasta puhua enää potilaasta) lihasmassa oli kulunut puoleen alkuperäisestä ja suurin osa ihosta peittyi märkiviin rakkuloihin. Valitettavasti hän kuoli vasta seuraavana aamuna, oltuaan onneksi armeliaan tajuton viimeiset tunnit elämästään. Romahdin. Tuntui, ettei mistään tullut mitään. Minulta puuttui jokin oleellinen tieto Rømmen tutkimustuloksista. Tiesin, että ilman kokeiluani tämä ihminen olisi kuollut nopeammin, nyt hänellä oli edes pieni mahdollisuus. Toisaalta, hänen kuolemansa olisi saattanut olla kivuttomampi ilman sekaantumistani. Tällaiset ajatukset loikkivat edestakaisin päässäni. Kaiken taustalla leijui kuvitelma Desirèéstä  löytämässä ruumiin ja huutamassa ärsyttävällä äänellään sekavuuksia ”jumalan paiseista, rutosta ja tuhkarupulista”. Ensin tapoin tuon piruparan ja nyt minun on hävitettävä ruumis mahdollisimman pian, kuin elokuvissa konsanaan. Vajosin lattialle hysteerissävyisten pienten naurahdusten rytmittäessä itkuani.

Kwanzie saapui paikalle ja löysi minut heikoimmalla hetkelläni. Hän riisui eksoskeletoninsa saman tien ja asettui viereeni lattialle. Sanomatta mitään hän asetti kätensä varovasti olkapäälleni. Ehtimättä edes harkita mitään syöksin kaikki nuo päässäni pyörineet ajatukset yhtenä sanamyttynä ulos Kwanzien hämmästeltäväksi. Hän suhtautui niihin yllättävän rauhallisesti.

– Sä teit parhaas. Eikä me hävitetä ruumista. Me järjestetään kunnialliset hautajaiset. Ja jos Desi mämisee jotain, me haudataan se kanssa.

Tämä hymyilytti. Kummallista. Olin päätynyt elämänikäisen haaveni ansiosta Marsiin asumaan ja haaveideni ylvään tieteentekemisen sijaan istuin nyt habitaatin lattialla kuolleen ventovieraan ja makokolaisen pikkuhuijarin kanssa. Tosin viime aikoina hän ei ole huijannut vaan ollut hyödyksi.  Sekin on kummallista. Tyyppi alkaa aina vain enemmän vaikuttaa kunnon ihmiseltä, hetkin jopa perin vakavamieliseltä ja lämpimältä persoonalta. Liekö niin, että Mars koulii kansalaisistaan joko hulluja tai sankareita. Kumpaankohan kategoriaan itse päädyn?

30.22.220: Reima

23.02.16 | Mikko Kuusto | Mars

Istuin saunan seinustalla olevalla penkillä katselemassa taivaan tapahtumia. Natašan mukaan ilmakehään oli tulossa taas jotain, mutta tällä kertaa kyseessä saattoi olla jotain muuta kuin robotteja. Ainakin viestien perusteella sieltä olisi kuulemma tulossa lisää ihmisiä. Koska Tasha on Tasha, hän suhtautui asiaan kuitenkin epäillen – maasta pois pääseminen kun ei meidän uusien tulokkaidemme jälkeen ole ollut mitenkään yksinkertaista, aluksia ei kuulemma kasvanut joka oksalla, jos oksilla ollenkaan. Sanoi kuitenkin tarkkailevansa tilannetta ja käski olla valmiina siltä varalta, että sieltä tosiaan tulee ihmisiä.

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Sitten kun alkoi tapahtua, kaikki eteni nopeasti ja juttuja oli meneillään paljon. Taivaalle ilmestyi hohtava piste, joka kasvoi vähitellen, kunnes oli selvää että se oli jokin kohti Marsin pintaa laskeutuva esine. Jossain vaiheessa robottilaakson suunnalta alkoi näkyä liikettä taivaalle päin. Ne eivät olleet robotteja, vaan jotain pienempää. Nämä pienet jutut törmäsivät hetken päästä taivaalta laskeutujaan, joka alkoi heittelehtiä minne sattui ja mätkähti lopulta vauhdilla marskamaraan. Osumakohdasta levisi ylös valtaisa pölypilvi ja sitten kaikki maisemassa oli taas rauhallista.

Toiminta ei kuitenkaan loppunut, kypäräradio pärähti ääneen häijynä ja äkkiä kuin Ala-Baarin portsari.

– Se oli ihmisalus! Ja ne kirotut robotinperkeleet ampuivat sen alas kesken laskeutumisen. Nyt meidän pitää päästä hylylle ennen robotteja!

Tashan ääni oli vihainen, huolestunut ja päättäväinen. Lähdimme kaikki samantien kohti putoamispaikkaa. Aluksen hylyn löytäminen oli melko helppoa, löytöihin suhtautuminen ei oikeastaan. Kapselissa oli ollut seitsemän ihmistä. Hylyssä oli kuusi ruumista ja yksi pahoin loukkaantunut matkalainen. Kannoimme hiljaisuuden vallitessa potilaan habitaattiin. Kun raukkaparan tila oli saatu jotenkuten vakautettua, Nataša yritti taas yhteyttä robotteihin.

Tällä kertaa koneet vastasivat. Kävi ilmi, ettei niitä kiinnostanut hylky, olettivat tehneensä siitä ja sen matkustajista kerralla selvää. Huolestuttavampaa oli, että ilmeisesti ihmisvihaajaosasto oli nyt enemmistönä robottilassa. Hengitykseni tuntui raskailta paloilta keuhkoissa, kun aloitimme uuden hätäkokouksen – johon Kwanzie päästettiin tällä kertaa mukaan vain ilman eksoskeletoniaan.

– – – #// Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript begins. – – –

Desirèé: Enkö minä sanonut? Eivätkö ennustukset sitä sanoneet? Eikö kirjoituksissa niin sanottu? Enkö minä sitä sanonut, mitä ennustuksissa ja kirjoituksissa sanotaan? Nyt ollaan tässä tilanteessa synnin palkan takia!
Kwanzie: Sit mitä oikeisiin asioihin tulee, niin mitä helvettiä me nyt tehdään? Noi hullut koneethan voi tulla koska tahansa quenchaan meidät sileeksi?!
Desirèé: NIINPÄ NIIN! Ja siks MEIDÄN olis pitänyt ampua nuo avaruuden pirut itse alas ennen kuin robotit ehti ja hyvä tahto ja lankeemus olis nyt meidän harteillamme! Mutta ihmiskunnan pitää aina sotkea näppinsä asioihin joihin ne ei ilman parempaa tietoaan kuulu!
Nataša: Meillä ei ensinnäkään ole aseita joilla ampua mitään alas. Toisekseen, robottiongelmamme ei ratkea muita ihmisiä murhaamalla. Voi olla, että meidän pitäisi pitää melko matalaa profiilia vastaisuudessa, ainakin jonkun aikaa.
Reima: Desi, rauhoitu nyt hiukan. Ei nää ongelmat nyt noiden ihmisten syytä ole.
Desirèé: Meidän pitää kunnioittaa myös robotteja! Ulkopuolisuus ja toiseus on kaikkien ongelmiemme vika ja tautipesäke. Tarvitsemme yhdemmyyttä jolla puhdistaa paha pois. Yhteinen rukouksen hetki olkoot tulevaisuutemme ratkaisija, yhdessä koneisen elämän kanssa rinta rinnan puhutelkaamme luojaa.
Reima: Ihan oikeesti nyt, ei kaikkien ulkopuolisten niputtaminen tapettaviksi pahoiksi toimi. Niitä on varmasti monenlaisia, niin ihmisiä ku robottejakin.
Nataša: Jotenkin epäilen, ettei noilla vihamielisillä koneilla ole kaiken tapahtuneen jälkeen erityisen suurta intoa rukoilla nimenomaan luojiaan…
Kwanzie: No be today yansh dey for back. Miks te edes noteeraatte mitä toi craise winch horisee? Eihän siinä oo kpangoloo, ei häntää eikä ees bingoo siin välissä.
Reima: Kuule Desi, mitenköhän se Thorstai muuten jakselee..?

– – – Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript ends. \\# – – –

Keskustelu jatkui vielä Desirèén lähdettyä pitkälle yöhön ja aamuun. Tasha kävi aina välillä tarkistamassa murjotun tulokkaan tilan ja Desi poikkesi pari kertaa julistamassa lisää synkkää, mutta hieman sekavaa tuomiota meille. Lopulta vetäydyimme kaikki nukkumaan hyvin vähän viisaampina kuin edellisen kerran herätessämme. Huomenna taitaa lämmitä sauna.

23.22.220: Kwanzie

16.02.16 | Jarmo Lundgren | Mars

Kun pulpahtelin takaisin tajuihini ensimmäisiä kertoja Marsissa, näin ekana Natašan kasvot. Luulin katsovani enkeliä, taivaallisen levelin bonzhan siinä tähyili mua lähietäisyydeltä. Aloin äkkiä haluta kokonaan hereille, kun siihen asti puolitajuissa lilluessani vielä pieni hetki lepäilyä oli tuntunut aina paljon paremmalta idealta. Hamusin kohti Natin hohtavaa ihanuutta, ahmin silmät täyteen shodia.

Nayan taustalla häämötti habitaatin seiniä, jotka oli täynnä kaavioita. Lauseenpätkiä oli yhdistelty toisiinsa vimmaisilla tussinuolilla. Alleviivauksia, ympyröitä, huutomerkkejä, printtejä uutisartikkeleista, valokuvia, karttoja, kaavioita, nuppineuloja, lankoja, mä muistan nähneeni jopa yksinäisen kengän ripustettuna seinälle.

Tää kaikki välähti takaisin mieleen, kun selailin kasvavan levottomuuden vallassa Desin päiväkirjaa.

Joka ikinen sivu oli tuherrettu täyteen joka suuntaan kiertyviä tekstinpätkiä. Lainauksia Raamatusta (”Suuri maanjäristys, aurinko pimenee, tähtiä PUTOAA MAAHAN, taivas kääriytyy kokoon, ja vuoret ja saaret siirtyvät SIJOILTANSA!!!!”), lääkemuistiinpanoja (”TUTKITTAVA!!! marssammal ja potenssointi kokonaisvaltaisena hoitomuotona”), luonnehdintoja meistä muista (”K:n sielu MUSTA KUIN KUORENSAKIN!!!!!”, ”T: katseessa on NELJÄ SILMÄÄ!!!!” tai ”R – ei ikinä siivoa LEIVÄNMURUJAAN!!!!!”), tähtien asennoista merkintöjä, piirroksia robottien rakennelmista, habitaattien ikkunoista sisälle otettuja valokuvia (mikä tatafo!), piirroksia Thorstaista, puhekuplia penskan ympärillä, niiden sisällä lisää raamatunlainauksia, sivukaupalla yhden lauseen toistamista (”AIKA on TULLUT! AIKA on TULLUT!”) ja sitten toinen mokoma toista lausetta (”AIKA on MENNÄ! AIKA on MENNÄ!”), Rømmen lähetysten katkelmia, näitä puhekuplissa penskan sanomina, vimmaisia nuolia kaikkea keskenään yhdistämässä, ympyröitä, alleviivauksia ja loputtomasti huutomerkkejä.

Tietyllä tavalla merkinnät muistuttivat Natašan seinämuistiinpanoja – Rømme-lainauksineen kaikkineen. Mutta jos Natin seinä oli todiste planeetan kirkkaimman järjen työstä, mitä tää oikein oli?

Ehkä vain pelkkiä tylsistyneitä raapusteluja, mä rauhoittelin itseäni. Olinhan mäkin täällä toki nökötellyt välillä kokonaisia päiviä sängyssä ja höpissyt itsekseni. Mutta Desin kirjasta huokui jotain muutakin kuin tylsyyden harmautta.

Jotain… mustaa.

Kun heräsin vihdoin kunnolla tajuihini Marsissa, Nataša ja merkinnät olivat kadonneet. Mut oli jo siirretty Reiman ja Desin habitaattiin toipumaan. Nyt toivoin, että voisin herätä vielä kerran – vaikkapa Makokon slummihökkelin lattialla mieluummin kuin täällä. Sen batcherin laudoissa ei lukenut muuta kuin itse raaputtelemiani pikkupojan törkeyksiä.

Sitten ilmalukosta alkoi kuulua kolinaa. Suljin päiväkirjan. Tungin sen takaisin kääntösängyn ja seinän väliin, josta se ilmeisesti oli pudonnut. Nappasin nurkkaan vierineen pallon ja hilasin itseni Thorstain luo. Kersa kiljahti ilahtuneena nähdessään punaisen pallonsa – ihan kuin kuka tahansa ihmislapsi.