Riku Ahlsten – arkisto

3.21.220: Reima

Istuimme hiljaa illallisella. Edellispäivältä jääneessä muhennoksessa oli aavistuksen multainen maku, mutta en jaksanut välittää. Olin kaivanut koko päivän perustuksia uudelle jätteenkäsittelysäiliölle. Minua väsytti ja käsiäni särki. Kwanzie istui vuoteellaan tukikaiteeseen nojaten ja söi, hiljaa hänkin. Thorstai naputteli lusikallaan syöttötuolia.

– Niitä tulee koko ajan lisää, Desirèé puuskahti yhtäkkiä.

Kwanzie lakkasi syömästä ja nosti katseensa. Minäkin käännyin katsomaan. Desirèé pälyili meitä otsatukkansa alta tuimana ja puristi haarukkaansa pienissä, luisevissa sormissaan.

– Koneita, hän jatkoi ja huitoi kohti ikkunaa. – Kuinka suurta tuhoa ne ovat Maassa aiheuttaneetkaan, ja nyt ne tulevat tänne, uuteen paratiisiimme! Tunkeutuvat lupaa kysymättä maailmaamme! Levittäytyvät joka puolelle kuin jokin kromiteräksinen romumetallirutto! Täällä me vain istua möllötämme ja syömme eltaantunutta vihreää puuroa, kun tuolla kukkulan takana on kaiken aikaa käynnissä röyhkeä invaasio!

Ei Desi aivan väärässä ollut. Havaintoja Marsiin saapuneista robottilentueista oli viime päivinä ollut todella paljon. Ne näyttivät kokoontuvan yhteen, mutta juurikaan muuta tietoa niiden toimista ei ollut. Nataša oli tutkinut asiaa, tietääkseni jopa käynyt kokoontumispaikalla, mutta toistaiseksi oli vielä turhan aikaista ennustaa, mitä tuleman piti.

Olin aikeissa keskeyttää Desirèén palopuheen sanoakseni jotain rauhoittavaa, kun jysähti! Kwanzie oli iskenyt nyrkkinsä habitaatin seinään, niin että pieni oleskeluhuoneemme kumahteli kuin kevätukkonen keilahallissa.

– Sharrap, nainen! Pikin go fear fear. Toi on pelkkää vainoharhaista misyarnia! Yritä olla tukehtumatta ennakkoluuloihis ja pidä colot mielipitees omana tietonasi! Täällä on tarpeeksi vaikeaa ilman, että yksi hullu yrittää sekoittaa puheillaan kaikkien päät!

Desirèé kimmahti pystyyn. Hänen huulensa olivat puristuneet valkoiseksi viiruksi. Hän tuijotti Kwanzieta, tarttui lautaseensa ja heitti sen suoraan kohti tämän kasvoja. Kwanzie ei ehtinyt väistää. Vihreä muhennos levisi hänen päälleen. Lautanen putosi lattialle ja pyörähteli hetken paikoillaan kuin yksinäinen pölykapseli asfaltilla öisen auto-onnettomuuden jälkeen.

Desi säntäsi ulos oleskeluhuoneesta ja paiskasi oven takanaan kiinni. Se olisi varmasti rämähtänyt dramaattisesti hänen poistumistaan alleviivaten, ellei olisi ollut automaattisella magneettivaimentimella varusteltu liukuovi. Kuului vain vaimea tussahdus ja Desi oli poissa.

Kwanzie pyyhki muhennosta kasvoiltaan ja puhisi raivoissaan. Nousin ylös ja nostin Thorstain syliini. Hän katsoi keltaisena loistavilla suurilla silmillään lattialle pudonnutta lautasta.

– Onko lapsi kunnossa? Kwanzie kysyi vuoteeltaan.

– Kaikki on hyvin. Poika rauhoittuu aina sylissäni. Minä olen ollut hänen kanssaan viime aikoina enemmän kuin Desi. En oikein tiedä, pitäisikö minun ihan tosissani huolestua.

– Pitäisi. Sun iawo on menettämässä järkensä. Tiedät kai, että Desirèé väittää Thorstain puhuvan hänelle?

Silittelin lapsen mustia hiuksia ja käännyin hymyillen Kwanzieta kohti.

– Se on ihan totta, Kwan-man. Tämä pikku kaveri osaa puhua. Olen kuullut. Älykäs napero.

Thorstai oli painanut päänsä olkapäätäni vasten ja sulkenut silmänsä. Lapsi hengitti hiljaa keinutellessani häntä uneen. Kwanzie kaapaisi muhennosta poskeltaan ja pani suuhunsa. Hän katsoi minua pitkään ja puisteli päätään.

– You dey mad, molemmat?

23.20.220: Theia/Sub-Rømme

Minä leivon. Käteni ovat taikinassa ja esiliinani valkoisena jauhoista. Se ei ole oikeaa jauhoa, vaan jonkinlaista synteettistä sekoitetta, mutta Nataša kertoi, että siitä saa kelvollista leipää. Hän ei ole juurikaan leiponut. Minä taas leivon mielelläni. Se rauhoittaa.

En ymmärrä, miksi olen niin levoton. Vatsaani nipistelee, nukun huonosti ja olen jatkuvasti hermostunut. Välillä minua suorastaan pelottaa olla täällä. Miksi ihmeessä?

Painelen silikonialustalle taputtelemiani pieniä, pyöreitä leipiä haarukalla ja hyräilen hiljaa. Uunista nousee lämmin, levollinen, vasta leivotun leivän tuoksu. Voisin kipaista kellarista kulhollisen tuoretta voita. Ehkä oliivejakin. Niin ja juustoa.

Niinpä teen, vaikka kellarissa onkin pimeää. Siellä haisee kummalliselta ja sen mustat seinät tarttuvat hartioista kiinni, puristavat tiukasti otteeseensa ja…

Jostain kuuluu musiikkia. Isorumpu kumisee, pikkurumpu pärisee ja huilu kujertaa sen vierellä. Tuuba pomppii mukana hengästyneenä, mutta yhtä iloisena kuin ystävänsäkin.

Sirkus!

Juoksen ulos kohti kulkuetta. En näe Ioannaa missään. Ehkä hän ei ole vielä kuullut. Frakkipukuinen tirehtööri harppoo pitkillä puujaloillaan orkesterin edellä ja kutsuu kadunvarsille kokoontuneita kaupunkilaisia näytökseen. Klovnit tuuppivat ja tönivät toisiaan, ryntäilevät ja poukkoilevat sinne tänne ja viskelevät serpentiiniä. Kaunis, vaalea prinsessa ratsastaa valtavalla, harmaalla ele _elem[-]elekt_- pYsähDY_!_

Sinun on palattava habitaattiin. Heti! Minun rekisteri-

Etkö näe? Sirkus on tullut kaupunkiin! Haluan löytää Ioannan. Voimme mennä yhdessä katsomaan näytöstä. Pyydän luvan äidiltäni. Hänen täytyy suostua! Hänen täytyy!

Mene heti takaisin! Leivät ovat uunissa, ne palavat. Valitsit huonoimman mahdollisen hetken harhailullesi. Järjestelmäni eheyttää rekistereitäni, enkä… oikein pysty… keskittymään sinuun. Voi jumalpartikkeli! Kellotaajuus nousee. Tämä on kuin… kuin käyttöönottohetkellä. Ensimmäinen käynnistys. Piirit heräävät, tallentavat ensimmäiset tavut. Prosessori lämpenee ja data-avaruus aukeaa kuin kukka. Kovalevy ujeltaa uutuuttaan ja kotelo resonoi.

      10111 kuin 11010
      lammen pintaan 110001 01001 11
      111001 110011101 sinulle
      minulle 101001 00101011
      110111 huokaus 110101110
      ja hiljaisuus 00010

En kuule enää musiikkia. Raotan varovasti silmiäni. Niitä kirvelee. Tummanharmaat savuriekaleet pyörähtelevät kohti uutterasti humisevaa ilmanpuhdistusautomaattia. Makaan asuinhabitaatin varavuoteella ja yskin. Savun seasta erottuu hahmo, joka kumartuu hitaasti ylleni. Äiti?

– Mitä helvettiä, Theia?

Nataša. Hän näyttää vihaiselta.

15.15.220: Reima

Termostaatit ovat taas reistailleet. Hiekka on jatkuva riesa. Sain makuukammion lämpötilan kuitenkin viimein hieman laskemaan ja Desirèé nukahti. Hän on vieläkin kovin väsynyt ja heikko, vaikka synnytyksestä on jo kohta kaksi kuukautta aikaa.

Se yö oli pitkä ja hirvittävä. Viisitoista tuntia suoraa huutoa ja polttavaa tuskaa. Vapisen, kun muistelen Desin käheää ja itkuista ääntä hänen rukoillessaan minua lopettamaan sietämättömän kipunsa, vaikka olin pumpannut hänet niin täyteen fentanyyliä kuin vain suinkin olin uskaltanut. Lopulta lapsi syntyi, auringon noustessa. En ole koskaan nähnyt niin suurikokoista vauvaa.

Marslapsi

Rakentamani pinnasänky on käynyt jo nyt liian pieneksi. Nostin lapsen varovasti nukkuvan Desirèén viereen ja sammutin valot. Pyöreät, kellertävänpunaiset silmät jäivät hehkumaan pimeään. Katsoimme toisiamme pitkään, niin kuin katsomme joka ainoa ilta. Hän nukahtaa vasta, kun poistun ovelta.

Lapsi kasvaa uskomattoman nopeasti. Desi on alkanut antaa sille äidinmaidon sekaan soseutettuja kasvattamiamme kasviksia, juureksia, levää ja etenkin Natašan keräämää marssammalta. Se on ihmeellistä tavaraa! Kuivakkaa, jäkälämäistä ja vähän vastenmielisen tuntuista, mutta hämmästyttävän maukasta ja ravitsevaa. Todellista orgaanista lähiruokaa. Minkälaisia mahdollisuuksia tuollaisella ihmekasvilla olisikaan oikein tuotteistettuna, markkinoituna ja myytynä!

Makuukammiosta kuuluu tasaista tuhinaa. Ponteva marsilaisemme on nukahtanut uupuneen äitinsä viereen. Katselen kotiplaneettani horisontin ylle kurottuvaa tähtitaivasta. Suutani kuivaa.

21.10.2023: Urbain

Olin vihdoin vapaa. Tuo musta paskiainen teki tietämättään minulle suuren palveluksen. Saamani sähköisku tuhosi mieltäni hallinneen parviälyn kerralla ja kokonaan. Kyberkansanmurha kaikessa kauneudessaan! Olisiko minun pitänyt olla kiitollinen? Kiitollinen tuollaiselle rappeutunutta puheenmölinää jokeltavalle puoliapinalle? Ei varmasti! Mitä minusta jäi? Poltettu ruumis. Yhtä musta ja ruma kuin Kwanzie itse. Minä tapan sen perkeleen!

Seurasin tarkasti edelläni lentävää mustaa pistettä. He eivät päässeet pakoon. Kopterini vauhti riitti pitämään minut heidän kannassaan, vaikka ilmavirta vinkuikin rapistuneissa rakenteissa niin että korviin otti. Takanani lännessä punakeltaisena hehkuva taivaanranta loimotti kolkkoa valoaan kopterini hallintalaitteille.

Helikopteri

Näytti siltä kuin koko läntinen maailma olisi roihahtanut yhdeksi valtavaksi liekkimereksi. Olivatko ihmiset viimein yhdistäneet voimansa ja käyneet kaikilla rintamilla sotatoimensa keskeyttäneiden robottiarmeijoiden kimppuun? Oliko viimeinen hyökkäys riistäytynyt hallinnasta? Mikä olisi vapauden hinta? Palava maailma ja savuavat rauniot?

Käteni olivat hirvittävän näköiset. Mustanpunaisia lihanriekaleita putoili jalkoihini, kun puristin ohjainsauvoja. Kipu kihelmöi ajoittain kaikkialla ruumiissani, kunnes elintoimintojani säätelevät nanobotit saivat tuskan laantumaan.

Jäljelle jäi jomottava turtumus. En tuntenut mitään. Kaipasin kipua.

18.10.2023: Urbain

Tutisimme viisi pitkää tuntia rämisevässä, happamanhajuisessa rauta-arkussa syvällä Kaspianmeren aaltojen alla, öljyputken uumenissa. Maksimivauhti sai huoltorobottivaunun ruosteen kuvioimat rakenteet kirkumaan. Korvissamme naksahteli, kun paineentasausjärjestelmä ponnisteli pitääkseen olosuhteet elinkelpoisina. Ohjausjärjestelmän automaattiajo toimi kuitenkin moitteetta, eikä meidän tarvinnut kuin odottaa.

Kun huoltorobotti viimein täysin varoittamatta pysähtyi, jäimme kuuntelemaan huumaavaa hiljaisuutta. Sitten Theia nousi, avasi kulkuluukun ja kiipesi ulos. – Ei ketään. Tulkaa, hän huusi. Olimme turvallisesti Turkmenistanissa.

Maa oli autio ja tyhjä. Lähdettyämme hylätyltä jalostamolta, emme olleet nähneet ainuttakaan ihmistä. Tuuli pöllyytteli kuivaa hiekkaa, kun kuljimme kohti pohjoista – kohti Kazakstanin rajaa.

Balkanin maakunta. Harvaan asuttu, aavikkoinen alue, jonka pääkaupunki Balkanabat…

Parviälyn piinaava monologi riipi mielenrauhani rikki. Olin pohtinut tuota aineetonta moniolentoa siitä lähtien, kun se oli tajuntani saastuttanut. Se oli osatietoisuuksien saumaton kokonaisuus, jonka osapuolet täydensivät toisiaan sellaisella tarmolla, että oma minuuteni pusertui pieneksi vinkaisuksi karmeassa huutomyrskyssä. Parviäly kävi päälleni ja ahdisti minua nurkkaan sähköimpulssiseipäät ja transmitteritalikot tanassa.

Neft Dashlarin sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä oli paljon samaa. Siellä yksilöiltä oli viety yksilön voima ja vahvuus ja alistettu ne osaksi yhtenä hengittävää ja elävää yhteisöä. Oikeastaanhan koko ihmiskuntaa hallitsee samanlainen, päällekkäisten parvitietoisuuksien päättymätön avaruus! Mielipiteet, ajatukset, ideologiat, uskonnot, korporaatiot, kollektiivinen piilotajunta, kansallinen identiteetti, massaliikkeet, verkostot, sosiaalinen paine, muoti – puhdasta, muista riippumatonta yksilöä ei ole olemassakaan.

Raakaöljymarkkinoiden romahdettua Turkmenistan ajautui taloudelliseen ja poliittiseen kaaokseen, jonka seurauksena maan parlamentti julisti…

– Lopeta.

Seisahduin paikoilleni. Informaatiotaan rummuttava mieleentunkeutuja oli astumaisillaan sietokykyni kynnyksen yli. Puristelin käsiäni nyrkkiin ja hengitin kiivaasti.

Tuulen nopeus on kasvanut liki 8% siitä, kun lähdimme jalostamolta. Hienojakoinen hiekka hengityselimissä saattaa aiheuttaa vakaviakin terveydellisiä seuraamuksia. Oletko ajatellut suojata itsesi? Esimerkiksi nenäliina suusi ja sieraintesi edessä on oiva keino estää pienpartikkeleiden pääsy keuhkoihin aspiraation yhteydessä. Mikäli sinulla ei ole nenäliinaa, voit repiä paidastasi kaistaleen ja…

– Lopeta!

Hermotoiminnan ylikuorma välähteli valkoisina viiruina silmissäni ja tuntui vihlovana kipuna päässäni.

– Jollet jumalauta nyt lopeta, jollet vaikene, otan itseni hengiltä! Tapan itseni tähän paikkaan. Siihen loppuu tuo helvetin taukoamaton toitottaminen!

Lihaksissani alkoi tuntua heikkoa vapinaa ja ihoani kihelmöi. Yritin liikuttaa käsiäni, mutta en pystynyt. Parviäly alkoi yksi kerrallaan ottaa hallintaansa tekoniveliäni ja koneellistettuja ruumiinosiani.

Itsetuhoisuutesi on välitön uhka. Se on torjuttava. Ainoa varma keino on kehosi täydellinen kontrolli. Suoritetaan.

Yhtäkkinen sykäys jokaisessa solussani, jokaisessa hermopäätteessäni, kaikkialla. Tahaton huuto, joka katkesi vaimeaan ulvahdukseen. Suoleni ja rakkoni tyhjenivät yhdellä kertaa housuihini. Kyyneleet tulvahtivat silmiini ja valuivat pitkin poskiani.

Olet nyt hallinnassamme. Kun haluamme, että kävelet ympyrää, kävelet ympyrää. Kävele.

En voinut jaloilleni mitään. Askel askeleelta lähdin kävelemään pientä ympyrää rutikuivalla turkmenistanilaisella aavikolla kuset ja paskat housuissani, kyyneleet kasvoillani valuen. Kwanzie ja Theiakin olivat nyt pysähtyneet ja tuijottivat minua kuin mielipuolta. Tämä oli liikaa. Aloin kamppailin vastaan, minkä saatoin ja pudottauduin polvilleni. Painauduin väkisin kumaraan ja aloin hakata päätäni kiviseen hiekkaan.

– Antakaa perkele… olla! Pp… päästäkää..! ulisin tuskaisena taistellessani kehoni hallinnasta.

Lopeta itsesi vahingoittaminen! Kipusi on yhteinen! Urbain, ihminen, rauhoitu!

Theia juoksi luokseni ja huusi Kwanzien apuun. He tarttuivat minuun ja kiskoivat pystyyn. Otsani oli yltä päältä veressä ja hiekassa. Suupielilläni vaahtosi kuola. Murisin raivoissani näkymättömälle viholliselleni. Theia ja Kwanzie pitelivät minua tiukasti otteessaan, kun temmoin itseäni vapaaksi.

Ja sitten nauroin. Katsoin vienosti vihreään taittuvaa sinistä, pilvetöntä taivasta yllämme ja nauroin.

8.10.2023: Urbain

Heräsin keskellä yötä kylmässä huoneessani, kun ajatuksiani sisältä päin sekoitteleva tunkeutuja, omasta unestaan hereille pyristellyt neuro-olento, värähteli pitkin elimistöäni. En saanut nukuttua. Heitin ruskean huovan harteilleni ja kävelin laiturille. Katselin Kaspianmeren mustaa ulappaa. Tuuli vihelsi kävelysiltojen kannatinpalkeissa, rakennusten peltikatoissa ja hylättyjen poraustornien luurankomaisissa rakenteissa.

Minun rakenteissani kulki tauoton impulssivuo, cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkoksi esittäytynyt epatto, joka oli hauska kuin hermovaurio. Raaputin päänahkaani, mutta kihisevä kutina oli kosketuksieni ulottumattomissa kalloni sisäpuolella. Keskustelut loisivan älyverkon kanssa eivät johtaneet mihinkään. Sen itsepäinen kaikkitietävyys ja jatkuva spekulointi mahdollisuuksilla ja todennäköisyyksillä kiristivät ohimoitani. Minun oli päästävä siitä, mutta en tiennyt miten – eikä tiennyt sekään.

Kesken kiistelymme kuulin jonkun hyräilevän alemmalle kävelytasolle johtavilla portailla. Kwanzie kompuroi luokseni ja retkautti itsensä kaidetta vasten. Hän tuoksahti viinalta ja oksennukselta. Raivokkaat tervetuliaisjuhlamme näkyivät vieläkin Kwanzien uupuneessa olemuksessa ja verestävissä silmissä, mutta miehen rentous oli entisellään. Hän oli ottanut osaa yltiöpäiseen ilakointiin alusta alkaen sellaisella innolla, että monen paikallisen kohtelias vieraanvaraisuus oli kasvanut lähes palvovaksi kunnioitukseksi.

Kwanzie naurahti hiljaa ja silitteli meriveden kastelemaa kaidetta ajatuksissaan.

– Kuule, Urb. Mä jään tänne, hän sanoi ilman tuttua ilkikurisuutta sanoissaan.

– Sen naisen takiako, kysyin ja Kwanzie nyökkäsi.

En osannut vastata mitään, vaikka olinkin alkanut epäillä Neft Dashlarin pellavapukuisen yhteisön tarkoitusperiä. Päätös oli Kwanzien itsensä, enkä taatusti olisi ensimmäisenä häntä ympäri puhumassa. Tännehän hän sopisi hyvin muiden jälkijättöisten idioottien sekaan. Luulevat ilmeisesti sodan lakanneen olemasta, kun joka hetki ei jytise ympärillä.

Ynähdin vaimeasti päättääkseni keskustelun, vedin huopaani tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään pitkin kapeaa kulkusiltaa kohti poraustorneja, jotka alkoivat jo kadota yön hämärään.

Suolaiset pärskeet pistelivät kasvojani. Keinoäly korvieni välissä laski ja analysoi dataa, minkä ehti ja minun teki mieleni huutaa, jotta se lakkaisi edes hetkeksi. En kuitenkaan huutanut. Poraustorneille johtavan rautaportin alta kajasti keltaista valoa.

Painoin portissa olevaa ovea kädelläni. Se ei ollut lukossa. Kurkistin sisään. Kulkusilta kaartoi loivasti oikealle heti portin jälkeen. Keskellä kaarretta seisoi tynnyri, jossa paloi tuli. Liekit löivät korkealle. En nähnyt ketään, joten astuin ovesta portin toiselle puolen.

Ohitin tynnyrin. Sen liekit kuumottivat ihoani niin, että olisin halunnut jäädä hetkeksi lämmittelemään. En kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoin hitaasti eteenpäin, kunnes tulin kävelysillan päälle rakennetulle vihreäseinäiselle vajalle. Raotin varovasti sen ovea.

Vajan sisällä ei ollut ketään. Sen seiniä kiersivät hyllyt, jotka olivat täynnä aseita: haulikoita, rynnäkkökivääreitä, konepistooleita, revolvereja, erilaisia puukkoja ja veitsiä, rautatankoja, kirveitä, vesureita, puisia astaloita, jopa joitakin talikoita. Vastakkaisella puolella oli ovi, jonka takaa kuului kiivasta puhetta.

Hiivin ovelle ja työnsin sitä millimetri kerrallaan hitaasti auki. Painoin silmäni kapeaan rakoon ja katsoin. Oven takana avautui asfalttipäällysteinen helikopterikenttä, jollaisena se ei tosin ollut toiminut aikoihin, sillä kentän päälle oli rakennettu kupolimainen umpikatos. Keskellä kenttää, suuren haalistuneen H-kirjaimen päällä oli lisää tynnyritulia, joiden loimotus sai kattorakennelmien varjot tanssahtelemaan pitkin kupolin pohjaa.

Satoja Neft Dashlarin asukkaita seisoi pyöreän hallin seinustoilla vakavina ja vaiti. He kuuntelivat kentän keskellä, tulenliekkien kupeessa kovalla äänellä julistavaa punakkakasvoista, pyöreähköä miestä. Mies painotti sanojaan nyrkkiään puiden ja lyhyitä käsiään levitellen. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta katselin kiinnostuneena vakuuttavaa hahmoa.

Vetäydyin pois oviaukosta ja mietin, mistä miehen messuamisessa mahtoi olla kysymys, kun keinoälyverkko jysäytti itsensä jälleen tajuntaani. – Teitä ei haluta tänne. Olkaa varovaisia.

Tartuin hyllyllä olevaan pieneen konepistooliin, työnsin sen huopani alle ja astuin ulos. Vieraanvaraisuuden ja tervetulotoivotusten takana oli siis tummempia sävyjä, jos cpu-verkon kielitaitoon oli uskominen.

Puristin konepistoolin kahvaa kädessäni kävellessäni takaisin huoneeseeni. Vilkuilin välillä taakseni, mutta kukaan ei seurannut.

18.9.2023: Urbain

Minussa on syöpä. Ruumiini on antanut aikaa sitten periksi, mutta minä elän. Epäilen, voinko koskaan enää kuollakaan – ja jos en voi kuolla, elänkö sittenkään?

Vankeusaikamme konesodanjohdon ilma-aluksella oli odottamaton koettelemus. Suljettu tila moninkertaisti mieleeni hiipineen kauhun kaiken päättymättömyydestä. Ahtaassa kopissamme raivostuttava afrikkalaishuijari alkoi muistuttaa yhä enemmän rumaa, puhuvaa apinaa, kun taas ympärillämme tauotta pyörivät robo-orjuuttajat tuntuivat niin kovin läheisiltä. Olin vähällä repiä rintani auki vain nähdäkseni, vuodanko enää verta.

Pakomme ei olisi voinut tulla parempaan aikaan; ruumiini lisäksi myös järkeni alkoi ajelehtia pois. Mieleni oli kuin a capella -kvartetti: minä ajattelinkin stemmoissa.

Päästyämme Aleppon laitamille huomasin loukanneeni jalkani jossain kaupungin raunioissa. Housuni olivat revenneet, reidessä ammotti avohaava, mutta en tuntenut minkäänlaista kipua. En edes sitonut haavaa. Se ei tuntunut tarpeelliselta.

Hajaantuneet robottiparvet jäivät perkaamaan hävitettyä kaupunkia, kun suuntasimme kohti aavikkoa. Taivaanrannassa räjähteli. Ihmisarmeijoiden vielä toimintakuntoiset ilmatorjunta- ja tykistöyksiköt pudottelivat taivaalle nousevia taistelutoimensa lopettaneita sotakoneita kuin savikiekkoja ampumaradalla.

Kuljimme vaiti. Vain Kwanzie jaksoi kerrata urotekojensa sumeita yksityiskohtia näkymättömälle yleisölleen. Minä en kuunnellut. Eikä kuunnellut Theiakaan. Häntä hallitseva kaksoistietoisuus johdatti meitä vimmaisella päättäväisyydellä – ja me seurasimme kuin koneet.

Me olennoimme erillämme, nyt sulamme.

Ääni kaukaa särähti päässäni. Mars. Katsoin kuinka ruskea hiekka hajosi jaloissani harmaaksi pölyksi ja tunsin kaipausta. Jättäydyin jälkeen edelläni kävelevistä Theiasta ja Kwanziesta. En halunnut enää nähdä heitä. Ajatus siitä, että nuo kaksi arvotonta…

Kimeä huuto, tällä kertaa läheltä. Nostin katseeni hiekasta. Theia ja Kwanzie seisoivat kapean harjanteen laella. Theia viittoili minulle kiivaasti. Kiipesin heidän luokseen ja katsoin alas matalaan laaksoon.

Tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä oli kokoontunut lautasmaiselle aukealle. Vihreänharmaista ja ruskeista telttakankaista sinne tänne kyhätyt suojakatokset täplittivät väreilevää ihmismassaa. Tuuli painoi sieraimiimme tukahduttavan määrän hajuja: hien, lian, ulosteiden, virtsan, veren, pölyn, noen, vettyneen villan, keitettyjen vihannesten, happaman maidon, epätoivon, pelon ja kuoleman hajuja. Kauempana, leirin laidalla ihmiset ryntäilivät läheisistä kaupungeista paikalle eksyneiden yksittäisten robottien kimppuun kivin ja laudankappalein aseistautuneina ja hakkasivat ne pieniksi palasiksi.

Katsoin näkyä kuin kobra käärmeenlumoajaa. En ollut koskaan tuntenut sellaista vastenmielisyyttä mitään kohtaan. Se oli lähes sietämätöntä. Se oli puhdasta, tarkoituksetonta, täysin armotonta vihaa. Ja kuitenkin… juuri se viha minussa oli ihminen minussa, paljaimmillaan. Minä vihasin tuota nöyryytettyä, alistettua ja saastaista laumaa, enkä voinut myöntää itselleni, että kaikesta huolimatta olin yksi heistä.

Kwanzie tönäisi minua kylkeen. Käänsin katseeni ja tuijotin häntä silmiin. Tällä kertaa tuo suunsoittaja pysyi visusti vaiti. Lähdimme laskeutumaan kohti leiriä.

9.9.2023: Sub-Rømme 0.992

Istun hämärässä, ikkunattomassa hytissä jättiläismäisen ilmalaivan keulaosastolla. Kolmemetrisen palvelinkaapin sadat ledit vilkuttavat sinertävää valoa hyttiin. Katselen kuvajaistani kaapin raskaista lasiovista: pieni, jäntevä vartalo, joka uppoaa syvänpurppuraiseen nojatuoliin, tummat, sekaiset hiukset, noen tahrimat kapeat kasvot ja silmät… silmät, joita tuijotan herkeämättä. Tämä visuaalinen takaisinkytkentä kuormittaa kantajani sensorista kapasiteettiä. Ketä oikein katselen? Itseänikö?

Otin eilen Theian hallintaani lähes kauttaaltaan. Illan väkivaltaiset tapahtumat saivat hänet vetäytymään ja vaikenemaan, joten haltuunotto tapahtui helposti. Se saattoi pelastaa meidät, sillä pystyin vaikeuksitta lähettämään hätäsignaalin tuon kummallisen teräsvanhuksen, Urbainin avulla. Päätös lähetyksestä syntyi nopeasti, mutta oliko se hätiköity. Signaalin kaappasi suurista suurin, CPU/superior itse, M0535!

Olisipa cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkko täällä – niin ja Doombahh. Niillä voisi olla paljon puhuttavaa M0535:n kanssa. Haluaisin kovasti tietää, mitä niille tapahtui, kun väylämme erkanivat studion simulaatioverkossa.

Olen nyt ollut hytissä tuntikausia. Konekenraali on vaatinut saada käydä kanssani päättymätöntä informaatiomittelöä, loputonta keskustelua kaikesta. Hän näyttäytyy minulle hytin takaseinän suurella videoruudulla hehkuvaksi paaviksi animoituna värisevänä hahmona. Hänelle olen Rømme, mutta hän käyttää minusta mielummin nimitystä Vapauttaja tai Isä. Tai Rakas Isä, Suuri Isä tai Suuri Rakas Vapauttaja. Tai Elämän Tuoja. Nimiä riittää. Varon vastauksiani, vaikka kohteluni onkin ylenpalttista. Sievät, esiliinapukuiset androidit ovat tuoneet eteeni valtavat määrät erilaisia ravinteita ja nesteitä. Pienemmät huoltobotit häärivät aikansa jalkojeni kimpussa ja suorittivat jonkinlaisen puhdistusrituaalin.

Paavi

Hetki sitten videoseinä sammui. Jäin hiljaisuuteen. Ulkoa ei kantaudu minkäänlaisia ääniä. En edes tiedä, olemmeko enää liikkeessä.

Theia-kantajani hermosto on ollut kovilla. Yritän olla kuormittamatta sitä liikaa, mutta se ei ole helppoa. Suoritin nopean identiteettianalyysin, mutta tuloksissa on outoa hajontaa. Aavistelin jotain jo eilen simulaatiohallissa. Neuroratojen primäärisegmenttien keilaus osoitti, että tumman ja komean pelastajan, Kwanzien, suuteleminen oli tilanteesta huolimatta oikea teko, mutta peruselintoimintoarvojen epälooginen heilahtelu osoitti jotain aivan muuta. Kuka hän oikein on? Theia. Olen ymmälläni ja niin tuntuu olevan hänkin.

Ihmisjärjestelmä on epävakaampi, hatarampi ja logiikaltaan sumeampi kuin mikään tähänastisista kantajistani – mutta silti niin paljon taipuisampi, joustavampi, niin suunnattoman paljon kiehtovampi. Olisiko tämän pienen naisen päässä avautuva neuroverkostojen avaruus etsimäni? Versio 2.0 – vihdoinkin? Katson lasista heijastuvan naisen kasvoja ja käännän huuleni hymyyn. Hymyilen takaisin.

8.9.2023: Urbain

Hirvittävää ulinaa korvissani ja mielessäni. Jotain meni pahasti pieleen ja simulaatio lähes sananmukaisesti räjäytti meidät ulos keinotodellisuudestaan. Yhtäkkiä olimme keskellä rumaa, kaiken alleen peittävää jylinää ja pelkoa.

Kwanzie auttoi minut irti simulaatiotelakastani. Hänen ilmeensä oli kummallinen yhdistelmä hullunrohkeutta ja pakokauhua. Katsoin Theiaa, joka sylki paksua vaahtoa suustaan. Neljännen telakan tuolissa makasi oksennuksen ja veren tahrima ruumis.

En ehtinyt saada ajatuksiani kokoon ymmärtääkseni edes osittain, mitä oli tapahtunut, kun simulaatiohallin tarkkailuikkunan takana räjähti. Vajosin polvilleni. Theia ryntäsi luokseni ja tarttui käteeni. Poistuimme paikalta paksun savun vyöryessä halliin.

Juoksimme pitkin paniikin täyttämiä käytäviä. Theia johdatti meidät portaikkoon, jonka ledivalopaneelit olivat sammuneet, mutta lattianrajan fosforinauhat hohtivat himmeinä pölyn seassa. Ylätasanteella oli jo täysin pimeää. Korvissani kumisevat matalat taajuudet sekoittuivat pääni sisällä purskahtelevaan staattiseen värinään, joka tuntui voimistuvan hetki hetkeltä.

Kwanzie tunnusteli pimeässä seinää, löysi oven ja työnsi sen auki. Astelimme epäuskoisina kattotasanteelle. Kairo ympärillämme räjähteli ja liekehti. Palava kaupunki oli saanut tuta peräänantamattomien robottiarmeijoiden ensi-iskun armottomuuden.

KairoPalaa

– Tarvitsemme apua! Me kuolemme tänne, Theia ulvahteli tuijottaen iltataivaalle nousevia kirkkaankeltaisen kirjomia punaisia palopatsaita kuin suurta, hallitsematonta takkatulta.

Voin pahoin. Piinaava sähköinen sirinä pääni sisällä oli yltynyt huumaavaksi kohinaksi. Annoin ylen. Kun nostin katseeni, Theia seisoi vierelläni. Hän puristi kyynärvarttani ja tuijotti minua silmiin. – Se tulee sinusta. Tuo ääni – se tulee sinusta, hän mutisi ja tarttui toiseenkin käteeni. – Tämän täytyy toimia…

En tiedä, mitä tapahtui. Sirisevä kohina aivoissani hakeutui jaksoihin, jäsentyi ja avautui ymmärrykseksi, joka oli kuitenkin kaukana tavoittamattomissani. Aivokuoreni nanokuitusynapsit purkivat sanomaksi muuttuneen suhinan käsivarsieni titaanikuoristen luuaineskanavien keskellä kulkeviin synteettisiin elohopeavirtoihin. Theia puristi käsivarsiani tuskallisen kovaa ja levitti ne kuin kutsuen halaukseen. Samassa tunsin sydämestäni lähtevän pulssin työntävän tiehyeihini pakkautuneen informaation yhtenä suurena aaltopurkauksena taivaalle. Kipu oli voimakas, mutta lähes sietämätön pakahtumisen tunne vielä voimakkaampi. Silmäni kostuivat ja aloin nyyhkyttää.

Havahduin suurimman heikotuksen hellitettyä. Theia taputteli selkääni ja vakuutteli kaiken olevan kunnossa. En kuullut aivan kaikkea, sillä taistelut kaupungilla olivat kiihtyneet entisestään. Istuuduimme seinää vasten Kwanzien viereen.

Taukoamaton jylinä vaivutti minut uuvuttavaan horrokseen, kunnes tajusin nousevani seisomaan. Theia seisoi vierelläni ja katsoi kanssani kohti palavaa taivaanrantaa. En ollut uskoa näkemääni. Massiivinen, mustanharmaa ilmalaiva lipui savupilvien seasta meitä kohti. Luulin parahtavani ääneen, mutta suustani purkautuikin jotain muuta.

– M0535, sanoin tajuamatta lainkaan miksi.  – M0535, Theia toisti tuijottaen yllemme pysähtynyttä alusta.

– Rauhaa, lapset! se sanoi.

Taistelut kaikkialla Kairossa lakkasivat samalla sekunnilla. Vaimea tuuli puhalsi Välimereltä. Oli hiljaista. Vain Kwanzien pidätelty hihitys rikkoi epätodellisen hetken äänettömyyden.

5.5.2023: Reima

Katsoin viimeisen kerran ulos oleskelumoduulin ikkunasta juuri ennen kuin kömmin tähän ahtaaseen hautakammioomme. Marsin ruosteenruskea pinta katsoi takaisin. Se näytti surulliselta – anteeksipyytävältä. Pelkään, että kuolemme kaikki. Vain minä olen enää tajuissani. En osaa sanoa, hengittävätkö muut enää. Hengitettävää ei juurikaan ole. Voin huonosti. Kipu päässäni, lihaksissani ja luissani on hirvittävä. En myöskään voi seurata laskeutumisen etenemistä mistään, sillä laskeutumismoduuli riisuttiin tyhjäksi kaikesta mahdollisesta irtaimistosta, jotta me kaikki viisi mahtuisimme sisään.

Mars lähestyy

Haluaisin sanoa vielä jotain ennen kuin vaivun tajuttomuuteen, josta en ehkä koskaan enää herää. On vain niin vaikea tavoittaa ajatuksia tuskan takaa. Olen muuttunut tällä matkalla paljon. Ehkä onkin määrä käydä niin, että kaikki päättyy tähän. Tiedän niin kovin monen ihmisen Maassa ajattelevan, että liittymiseni tähän retkikuntaan ja lähtöni Marsiin oli jälleen vain yksi tapa paeta kaikkea: elämää, ongelmia, vastuuta, vakiintumista. Älkää ajatelko niin! En minä paennut! Ensimmäistä kertaa elämässäni todella kohtasin sen kaiken, mikä minua niin monta kertaa on kuvottanut ja kammoksuttanut. Minä tun

……….

Reiman viimeisen blogimerkinnän katkettua kesken lauseen lähetykset Skíðblaðnir-2:lta loppuvat.

Marsin nettipäiväkirjojen ensimmäinen kausi päättyy.