Putosin johonkin pehmeään. Upposin. Pimeni.
Kun tulin taas tajuihini, monikko oli perusteltu: päähäni pyrki joku toinenkin. Pimeää. Pelotti. En kyennyt liikkumaan.
Kuulin… ei, tunsin kuiskintaa kallossani. Mikä?… Avaudu, avaudu… Sula… ykseydy… Mikä se on? Anna, ota vastaan… Sula…
Taas pimeyttä. Äkkiä havahdun näkemään. Näen jostain korkealta paikan, johon putosin. Lojun maassa jonkin valtavan, kudosmaisen kasvuston reunalla.
Sitten näin puvun aivan läheltä. Katselin sisään kypärän visiiristä. Se oli tyhjä. Missä siis… ?
Toinen sisälläni muistaa. Minä olen tuo kudos. Minä tulen olemaan. Minä… EI!
En halua! Päästä minut pois! Takaisin pukuun, takaisin!
Avaudu, avaudu, avaa mielesi… Näe… Sulaudu…
Mikä oikein olet? Pelottaa.
Olen kaikki… Kaikkeus on minussa… Sinä olet minussa… Avaudu… avaudu… Päästä itsesi irti…
Päästä itse irti! Päästä minut ulos! Apua!
Sitten Jürgen seisoi pukuni äärellä. Käänteli pukua ympäri, otti kuvia rihmastosta… Täällä! Täällä! Jürgen, auta minut ulos!
Ei hän ymmärrä, ottaa näytteen kasvustosta, käärii pukuni kainaloonsa, lähtee pois.
Huusin, huusin… huudan… tulen huutamaan… Joko tämä tapahtui vai onko se vasta tulossa?
Avaudu… avaudu…
Sulaudu.
