Jos hyvin lyhyen hetken ehdinkin miettiä, miten Kwanzie mahtaakaan suhtautua melko jämerän tylyyn irtiottooni hänestä, pitkään tätä ei tarvinnut pohtia. Hän suorastaan heittäytyi, jopa syöksyi kohti seuraavaa romanttista kohdetta. Tuskin oli tervetuliaisleivän murut pyyhitty suupielistä, kun Kwanzie oli jo iskemässä vastaanottokomitean neitoa. Kuten myöhemmin kävi ilmi, ei neidollakaan tainnut olla mitä sitä vastaan. Tämän mielipiteen edustajina – kuten myös myöhemmin kävi ilmi – he olivat hyvin pitkälti kaksin.
Afrohuijarin rietastellessa yritin hankkia kaiken mahdollisen tiedon olinpaikastamme. Vaikka villit ja vauhdikkaat juhlat saattoivatkin luoda vaikutelman vapaasta yhteisöstä jonka asukkaat elävät suurpiirteistä elämää merenpäällismaailmassaan, arkinen totuus oli ilmeisesti hyvin toisenlainen. Yhä useammat esittämäni kyselyt päätyivät muutaman vaiheen jälkeen toteamukseen: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.” Varsinkin kaikki ”miksi” -sisältöiset kysymykset johtivat tuohon vastaukseen. Miksi et ole itse saanut päättää ammattiasi? Miksi pukeutumisesta päättää yhteisö, ei yksilö itse? Miksei kukaan tunnu saavan itse päättää mistään omista asioistaan? Sekä se meidän tilanteemme kannalta ehkä pohdituttavin miksi: Miksi on ehdottoman kiellettyä yksilön itsensä valita oma kumppaninsa?
Aina vastauksena sama fraasi, öljykaupungin lyhyt evankeliumi: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.”
Öljykaupungin asukkaille onnellisuus ja hyvinvointi olivat oudosti toisiinsa kietoutuneen nollasummapelin osatekijöitä. Yksilön kontrolloimattoman henkilökohtaisen onnen katsottiin mahdollisesti olevan yhteisön onnesta pois – jos ei muuten, niin herättämällä potentiaalisesti kateutta muissa. Päivä päivältä kävikin selkeämmin ilmi, ettei suurin osa yhteisön asukkaista enää edes täysin hahmottanut itseään yksilöiksi. Paikalliset toimivat niin saumattoman samanmielisesti, kuin ihmisille vain on ilman telepatiaa mahdollista.
Aloinkin ikivanhaa termiä hyväksikäyttäen kutsua heidän arkista elämäänsä ”jatkuvaksi kokoustamiseksi”. Missä tahansa läsnä oli kaksi tai useampia öljykaupunkilaisia, heidän välillään käytiin hiljaisella, lähes korvin kuulemattomalla äänellä jatkuvaa neuvottelua ja tiedonsiirtoa. Kaikki raportoivat jatkuvasti kaiken kaikille. Puheesta ei varsinaisesti saanut mitään tolkkua, viestintään käytettiin jonkinlaista puhuttua pikakirjoitusta jonka väki oli vuosien varrella kehittänyt. Sen sävyä pystyi kuitenkin tulkitsemaan ja nyt se alkoi vaikuttaa painostavalta. Yhdessä meihin kohdistuvien mulkaisujen kanssa. Erään toistuvan sanan puheestakin pystyi tunnistamaan, nimen: Kwanzie.
Oma elämäni alkoi tuntua hetkittäin pelkiltä vierailta ääniltä. Pääni sisällä olevaan aloin jo jotenkin tottua eikä sen vieraus ole enää niin suurta. Ympäröivän maailman vieraat äänet sen sijaan pysyivät vieraina. Nyt alkaa näyttää siltä, ettei niistä tuttuja koskaan tulekaan. Öljykaupunkilaiset ovat jo jonkin aikaa kerääntyneet suurempiin ryhmiin tuijottelemaan ja sorisemaan. En viehättynyt havaittuani jokaisella olevan jotakin kättä pidempää mukanaan. Päätin etsiä matkatoverini käsiini – nyt oli meidän aika vähän kokoustaa.
Muiden löytäminen oli helppoa ja nopeaa: seurasin vain niitä väkijoukkoja, jotka eivät seuranneet minua. Näytti siltä, että jokainen meistä oli vaivihkaa saanut oman vartioston peräänsä. Painostavasti mumisevan vartioston, joka sai tuntemaan olevansa jossakin ikivanhassa jännityselokuvassa. Siihen mennessä, kun nelikkomme – me kolme sekä Kwanzien ihastus – oli yhyttänyt toisensa, alkoi olla jo hyvin selvää ettei meitä haluttu öljykaupunkiin. Meidän kannaltamme suurimmaksi ongelmaksi näytti muodostuvan se, ettei meitä haluttu päästää poiskaan. Ilmeisesti luvaton pariutuminen paikallisen kanssa oli rikos joka vaati lopullisen rangaistuksen. Kun alkoi näyttää siltä, että meidät oli lopullisesti piiritetty, otti puliveivarimme mielitietty ohjat.
– Tänne päin.
Seurasimme epäröimättä. Tuskin tilanne siitä enää huonommaksikaan voisi muuttua.
