... joten päästäksemme "elämän" käsitteen ytimeen meidän on ajateltava sitä vain yhtenä materian ja energian olomuotona...
Theia, herää.
Ssshhh… Rømme puhuu…
... tarkastelemme sitten ihmisaivojen neuroneja tai tekoälyjen neuroverkkoja, pohjimmiltaan kumpienkin ytimessä on vain molekyylejä...
Theia. Nyt.
Tst! Älä hölise päälle. Olen ihan ymmärryksen partaalla…
... eri energiarakenteilla... jos nyt tutkimme R-metodin kvantti--
HERÄÄ!
– Theia, herää!
Älkää häiritkö. Olen juuri pääsemäiselläni- - Mitä? Missä minä olen?
– Theia, Nataša tässä. Näetkö sinä minut?
Nataša? Näen, näenhän minä…
Sinun pitää puhua ääneen, hän ei kuule ajatuksiasi, kuten minä.
– Theia? Seuraa katseella sormiani. No niin. Kuuletko minua?
– Kuulen, kuulin sanovani.
Älä avaa radiota, päänsisäinen ystäväni jylisi.
– Älä avaa kanavaa, Nataša toisti.
– Älkää huutako! huusin.
Katsoin ympärilleni. Olin luolassa. Taas.
– Olen luolassa, sanoin.
Nataša nyökkäsi. Hän seisoi aivan edessäni, huolestunut ilme kasvoillaan. Taustalla hääri pari droidia poraillen seinämää. Natašan ääni kimitti ohuesti kypärän tukahduttamana, mutta en avannut radiota. Se tuntui olevan tärkeää.
Se on tärkeää. Emme saa paljastaa sijaintiamme roboteille.
– Kävelitkö sinä unissasi? Nataša kysyi.
– Minä… Siis…
Voihan crc fail. Tätä onkin vähän vaikeampi selittää.
– Miten ihmeessä onnistuit pukemaan avaruuspuvun päällesi? Nataša hämmästeli.
– No, koulutus oli melko perinpohjaista, selittelin vaivaantuneena.
– Ilmeisesti aivan toisella tasolla kuin meillä, Nataša taivasteli tutkien minua päästä jalkoihin, edestä ja takaa.
Paras vaihtaa puheenaihetta.
– Mitä sinä täällä teet? kysyin.
– Kartoitan vaihtoehtoisia kairauskulmia, Nataša selitti. – Jos vaikka pääsisimme jääesiintymään kiinni täältä luolista. Mutta hyvänen aika, miten sinä oikein tulit tänne?
Kuin tilauksesta radio räsähti takaisin eloon.
... ei ole "lihaa" ja "terästä"... ei ole "elämää" ja "kuolemaa"... ei ole...
– Jaaha, Rømme palasi taas tutulle sekavuustasolleen, Nataša tuhahti. – Hetken hänen höpinöissään tuntuikin olevan jo hiven järkeä.
Nataša ilmeisesti huomasi ilmeeni, sillä hän jatkoi: – Olemme Rømmen hautautuneen tehtaan kaakkoispuolella, viestit kuuluvat erinomaisen hyvin. Tänään hän taas puhkesi puhumaan puolentoista viikon hiljaisuuden jälkeen.
Mutta robottien viestintää ei kuulu.
– Muuten onkin sitten hiljaista, Natašakin tuumiskeli itsekseen. Droidit lopettivat kairaamisensa ja siirtyivät taakseni seuraavaan kohtaan. – Tulepa katsomaan tätä.
Hiivimme varovasti pienen halkeaman luo, josta näki laaksoon. Robottimeri oli kadonnut. Tilalle oli ilmestynyt valtavia rakennelmia, joiden hetken päästä tajusin muodostuvan yksittäisistä koneista.
– Ihan kuin massiivisia nostureita, mutisin.
– Sitä ne ilmeisesti ovatkin, Nataša totesi. – Katso tuonne taakse, ihan laakson perukoille.
Pyhä vakio, ne ovat kaivaneet sen esille.
Koko laakson toinen pää laskeutui alas louhokseen, jossa näkyi levään hukkuneita hiiltyneitä raunioita. Keskipaikkeilla leväkasvusto levisi valtavaksi seinämäksi, jonka keskellä pilkotti jotain omituisen tutunomaista.
– Zoomaa kypäränäkymää lähemmäs, Nataša miltei kuiskasi arvaten lausumattoman kysymykseni.
Suurensin kuvaa. Hahmo alkoi hitaasti saada selkeämpiä muotoja. Jalat, kädet…
Rømme.
Kasvuston rihmat kiipeilivät jättimäistä koneseinää ja yhtyivät keskellä pahoin palaneeseen ihmishahmoon.
On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.
– Pyhä isä! henkäisin. – Suu… suu liikkui. Samaan tahtiin kuin tuo ääni radiossa.
– Todennäköisesti refleksi, jokin etäinen muisto organismin inhimillisestä alkuperästä.
– Mutta se on elossa! Miten se voi elää täällä?
– Sen minäkin haluaisin tietää, Nataša tuhahti. – Olen tutkinut jo kohta vuoden tuota ”marssammalta” – joksi Reima sitä huvittavasti kutsuu – ja minulla on vain lisää kysymyksiä. Se sietää radioaktiivisuutta, se kestää äärimmäistä kylmyyttä, se yhteyttää Marsin ilmakehässä, silti se välittää sähköimpulsseja kuin tietoverkko.
– Tietoverkko? Onko se siis… kone?
– Ei missään sellaisessa muodossa, jona me käsitteen tunnemme. Mikroskoopissa se väistelee myös elämän määritettä melkein liukkaammin kuin elämä itse. Vaikka tunkisin sen väkisin elävien organismien kategoriaan, pitäisi vielä päättää, onko se kasvi vai eläin. Mutta ainakin sitä voi syödä.
– Oletteko te syöneet sitä? kauhistelin.
– Ei se minun ideani missään nimessä ollut, Nataša puolusteli. – Mutta Desirèé keräsi levää osana mystisiä rituaalejaan ja Reima kerkesi käynnistää koekeittiönsä ennen kuin ehdin- -
Nataša katsoi taakseni. Vilkaisin sivulleni. Droidit olivat jähmettyneet kesken kairauksen. Sitten ne peruuttivat itsensä hitaasti irti seinästä ja kääntyivät. Poranterät vingahtivat käyntiin. Robotit nytkähtivät liikkeelle ja lähtivät syöksymään kohti meitä.
Juoksimme.
Droidit jäivät kauas taaksemme, mutta silti ne jääräpäisesti seurasivat meitä edelleen, kun käynnistelimme jo mönkijöitämme.
Kaahatessamme rinteeltä tasangolle katsoin taakseni. Toinen koneista oli törmännyt kivenlohkareeseen ja kaatunut. Toinen lyllersi vielä eteenpäin.
Taivaalta laskeutui lisää robotteja laaksoon.
