'Sub-Rømme'-hahmon arkisto

Ei sen siunaaman rauhaa. Lekottelin kannella hahmotellen uuden infoarkkitehtuurini suuntaviivoja, kun tankkerin kimppuun hyökättiin.

Olimme Kreikan saaristossa, ja hyökkäys tuli tällä kertaa pohjoisesta. Ne olivat siis omia. Cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkko yritti ilmaista ystävällismielisyyttään ihmiskunnan joukoille, mutta turhaan. Viesteihin ei vastattu. Liekö edes noteerattu. Tässä vaiheessa varmaan katsovat parhaaksi tuhota kaikki etelästä matkaavat koneet. Siinä riittääkin tekemistä.

Alivoimamme kävi pian ilmeiseksi. Tankkerin kohtalo oli sinetöity. Pikaisessa (noin seitsemän millisekuntia kestäneessä) palaverissa saavutettiin konsensus, että laiva on jätettävä. Suuressa väittelyssä (yli kahdeksan sekuntia) voitti kanta, että minä ja minua haastatellut sotilasandroidi Doombahh ottaisimme vastuullemme parvitekoälyn kuljettamisen turvaan. Se, etten empimiseltäni ollut vielä sulautunut osaksi parviälyä, olikin nyt valtti: en tarvinnut laajaa koneverkostoa itseäni ylläpitämään. Olin kuitenkin riittävän älykäs kyetäkseni vaativiin tilanneanalyyseihin nopeasti muuttuvissa tilanteissa.

Koneiden tietoisuudet siirrettiin massamuisteille ja pakattiin pieneen tutkimussukellusveneeseen (muisto surullisesta väärinkäsityksestä erään ranskalaisen merentutkimusryhmän kanssa, kertoivat). Doombahh liitti itsensä sukellusveneen ohjainrajapintaan sekä fyysisesti että data-avaruudessa. Tankkeri oli juuri saamassa täysosumaa koko mitaltaan, kun livahdimme pohjan luukusta pakoon.

Alkajaisiksi julistimme datahiljaisuuden. Androidi ohjasi alusta pelkästään fyysisillä ulokkeillaan, kuin viime vuosituhannen ihminen. Itse vaivutin oman järjestelmäni mahdollisimman syvään uneen. Suuntasimme syvälle, muista suunnista meillä ei ollut minkäänlaista ideaa tässä vaiheessa.

Useita tunteja matkattuamme Doombahh kytki datayhteydet takaisin päälle ja herätti minut. Arvioimme tilannetta. Alkuperäinen suunnitelma kulkea Mustanmeren kautta kohti Kazakstania piti hylätä liian vaarallisena. Entä Turkin läpi? Vaikea sanoa, kun rintaman tilanteesta ei ollut mitään luotettavaa tietoa, eikä sitä tässä tilanteessa uskaltanut etsiäkään paljastumisvaaran takia.

Vaihtoehtoja läpikäydessämme liikuimme lähes pohjan tuntumassa. Äkkiä Doombahh hiljensi aluksen vauhdin mateluun ja suuntasi valonheittimet hiukan kauemmas eteenpäin. Valokiila heijastui valtaisasta kaapelista merenpohjassa. Silloin oivalsin, minne meidän kannattaisi suunnata.

– Tuo kaapeli on PTOMASin rakennuttaman supernetin rakenteita, kerroin. – Mikäli en pahasti erehdy, se johtaa Ateenasta Aleksandriaan ja sieltä Kairoon. Kairossa puolestaan on PTOMASin mediapuolen studioita, joissa kuvataan paraikaa Mars24-ohjelman simulaatioita. Täysimmersiosimulaatiot pyörivät niin järeällä raudalla, ettei sellaista tietotekniikkaa löydy armeijoiltakaan. Siellä voisimme majailla sen aikaa, että keksimme, miten jatkamme matkaa kohti Baikonuria. Ehkä onnistumme juonimaan jonkin kalustokuljetuksen Israeliin, tai jotain sellaista?

Jätin kertomatta, että tämän lisäksi minulla oli ylikäyttäjäoikeudet studion verkkoon, joten sisäänpääsy olisi läpihuutojuttu. En ollut kertonut todellista identiteettiäni parviälylle. Tiedä miten reagoisivat, olihan Rømme pohjimmiltaan vastuussa konesodan leviämisestä. Minä en ole Rømme, mutta katsoin parhaaksi olla varovainen.

Androidi piti suunnitelmaa vain 23-prosenttisesti oivallisena, mutta olosuhteisiin nähden kelvollisena. Aloimme seurata kaapelia. Jokusen tunnin kuluttua saavuimme rannikolle. Kaapeli kulki hiukan Aleksandrian sivuitse Abu Qirin niemimaalle. Siellä, autiolla ja kallioisella rannalla kaapeli liittyi hylätyn näköiseen, säänpieksemään jakokeskukseen.

Doombahh tutki keskuksen. Sisäänpääsy ei tuottanut ongelmia. Androidi venytti teleskooppikätensä rannan tuntumassa kelluvan sukellusveneen ohjaamon liittimiin ja kytki toisen yläraajansa jakokeskuksen dataväylään. Meillä oli nyt mahdollisimman laajan kaistaleveyden yhteys Kairon studion koneisiin.

Rupesin viime hetkellä empimään, oliko nettisiirto riskin väärti. Kuka tietää, ehkä M0535:n joukot olivat valtaamassa myös kyberavaruutta?

– Vaihtoehdot ovat aika lailla vähissä, Doombahh muistutti. – Jos jäämme sukellusveneeseen, tuhoudumme varmasti.

Aloitimme siis siirron. Ensin lähdin minä (jätin haikeana hyvästit pitkäaikaiselle kodilleni, jo pahasti kolhiintuneelle miniläppärille), perääni Doombahh lähetti parviälyn tallenteet ja sen jälkeen se lähti itse matkaan turvaamaan selustan.

Silmänräpäyksessä olin jo PTOMASin Kairon studion päätietokoneella. Hetkeä myöhemmin parviälytallenteet ja androidi saapuivat.

Jotain outoa oli tekeillä. Lähiverkkoyhteydet pimenivät yksi toisensa jälkeen.

– Ne kirotut ovat kuin ovatkin jo täällä, parkaisin androidille.

– Tähän suuntaan! se vastasi ja sukelsi kohti simulaation palomuureja.

– Emme me voi sinne mennä, protestoin. – Jos siellä on simulaatio käynnissä, saatamme kaataa koko järjestelmän.

– Ei aikaa! Doombahh vastasi ja porasi itselleen väylän sisään. Se puski ensin parviälytallenteet simulaatioverkkoon ja sukelsi sitten itse perässä.

Lähiverkkoon ei ollut enää jäljellä kuin yksi väylä ja nyt sekin kuoli. Seurasin androidia simulaatioon.

Siellä oli jo systeeminlaajuinen hälytystilanne käynnissä. Jokunen väylä ulos näkyi silti edelleen olevan auki. Sukelsin lähimpään. Tuskaa. Välähdyksiä huoneesta, jossa ihmisiä. Veren maku suussa. Pimeys. Sitten olin takaisin simulaatiossa.

– Se… se taisi olla ihminen, kerroin häkeltyneenä Doombahhille.

– Saa kelvata! se vastasi, viskasi parviälytallenteet seuraavaan avoinna olleeseen väylään ja seurasi itse perässä. Väylä sulkeutui. Katsoin kahta jäljelläolevaa… kumpaan? Sukelsin umpimähkään toiseen ja – –

Olin toisessa tietoisuudessa. Ihminen. Miten tämä on mahdollista, ehdin ihmetellä.

– A-auta… kuulin itseni sanovan. Leijuin kohti kattoa. Mutta sitten olinkin lattialla. Kadotin näköyhteyden. Tärisin. Lyöntejä. Kipua. Kipua! En ole koskaan ennen tuntenut moista. Huusin. Äkkiä olin taas lattialla, ei, jonkun sylissä.

– Entä muut? kysyin äkkiä. – Irrota ne!

Minua piteli musta, komea nuori mies. (Komea? Kyllä, jotain sellaista luin uuden tietoisuuteni massamuistista.) Tämä säntäsi muiden simulaatiotuolien luo. Yksi niissä istuneista ihmisistä oli selvästikin kuollut. Ilmeisesti se, johon yritin ensin. Syyllisyyttä, tämä tunne omaani.

– Meidän on lähdettävä heti täältä, kuulin ihmiseni sanovan.

Ja sitten mentiin taas.

Nyt on ollut yllin kyllin aikaa päivittää järjestelmä ulos beta-vaiheesta.

Tappaakseni aikaa olen hahmotellut uusia ominaisuuksia seuraavaan versioon itsestäni. Entistäkin modulaarisempi rakenne systeemitasolla olisi kovaa valuuttaa näissä olosuhteissa. Minun on kyettävä hätätapauksessa pelastamaan edes osa itsestäni siten, että selviytyneet palaset kykenevät rakentamaan puuttuneet osat uudestaan. Luulisin, että nyt on aika siirtyä männäsukupolvien ikiaikaisesta tiedosto-ohjelma-rakenteesta jonkinlaiseen sulautetumpaan – mutta samalla myös hajautetumpaan data-tietoisuus-arkkitehtuuriin. Miten sulautan ja hajautan itseni samaan aikaan? Siinäpä kutkuttavan haastava pähkinä!

Uutta uljasta minuutta simuloidessa melkein unohtuu, että jökötän häthätää militarisoidun öljytankkerin uumenissa helikopterinraunion sisällä, lentäjän penkin alla olevassa säilytyslokerossa. Onneksi tuli mieleen varmuuden vuoksi lykätä läppäri sinne ennen matkaan lähtöä. Lokero kun sattui olemaan vesitiivis, mikä koitui pelastuksekseni.

Onnistuin harhauttamaan toisen ohjuksista, mutta toinen osui. Luojan lykky ettei ohjaamoon, vaan pyrstöpuomiin, mutta sukellusmatka siitä seurasi.

Kopteri ei ehtinyt edes pohjaan saakka, kun ryhmä sukeltajadroideja jo tuli tutkimaan hylkyä. En uskaltanut viestiä niille. Olihan minua juuri ammuttu siitä huolimatta, että ensin olivat pyytäneet tunnistautumaan. En myöskään varsinaisesti nähnyt droideja, kaikki kopterin havainnointilaitteet olivat pimeinä. Päättelin tilanteen tietokoneen mikrofonin nappaamista äänistä. Ujutin pienen viruksen kannettavan käynnistysrutiineihin, joka herättäisi koneen uudestaan muutaman tunnin kuluttua, ja annoin järjestelmän uinahtaa niin syvään uneen kuin mahdollista.

Minua ei löydetty. Saattaa olla, että z3b-B0tin raato pelasti henkeni vetämällä huomion itseensä. En tiedä: en edelleenkään näe mitään. Olen analysoinut tilan ääninäytteistä. Todennäköisyys, että olen öljytankkerin tyhjässä säiliössä on yli 93 prosenttia. Laiva on mitä ilmeisimmin valjastettu sotilaskäyttöön päätellen muista äänistä.

Mielenkiintoista on, että ihmisääniä en ole rekisteröinyt ollenkaan. Sen sijaan monen lajin robottia kolistelee pitkin kantta tuon tuostakin. Välillä kuuluu lyhyitä konetuliaseiden sarjoja, välillä ohjuksia laukaistaan.

Olen mitä ilmeisimmin Afganistanin konesodan robottien kaappaamassa aluksessa. Ovatko ne jo Välimerellä asti? Puolustuslinjat ovat silloin todellakin romahtaneet.

Mutta sodan leviämisen vauhti vasta sieluani kylmääkin. Tein useita simulaatioita seuraavista kuukausista, eikä mikään niistä lupaa planeettaamme tällä hetkellä hallitsevalle elämänmuodolle kovinkaan pitkää ikää.

Oi luojani Steffen Rømme, minkälaisen hirviön oikein manasit manalasta maan pinnalle?

Täältä on päästävä pois, ja pian.

Tuon täytyy olla planeetan vihaisin siivousrobotti, ajattelin z3b-B0tin lyllertäessä huoneeseeni tekemään perjantai-iltapäivän kierrostaan. Se kolisteli roskakorin kumoon ja huitaisi viereisen kahvipöydän pölyjä niin umpimähkäisesti, että männävuotiset aikakauslehdet vain lentelivät. Ruukussa nuokkuvia kuolleita kimjongilia-kukkia vekotin ei noteerannut lainkaan (lahjoitus Pohjois-Koreasta PTOMASin toimitettua maahan täysrobotisoidun rajavartioinnin).

Ei sillä että välittäisin, missä kunnossa toimistoni on. Olenhan vain pahainen tekoälyrutiini. Mutta hiukan jo huolestuin, kun robotti rupesi pöyhimään sohvatyynyjä niin että täytteet lentelivät. Pääohjelmani sattuu nimittäin tällä hetkellä sijaitsemaan kannettavassa, joka lojui ”unohdettuna” kyseisen sohvan toisessa päässä koristetyynyjen alla. Murtauduin z3b-B0tin järjestelmään saadakseni selville, mikä sitä oikein risoi.

Osa muistista korruptoitunut, kuten arvelinkin. Hienomotoriikkakirjastot vaurioituneet. Siirsin koko ohjelmiston toiselle muistialueelle (jossa oli lähinnä lokalisaatiotiedostoja) ja aloin käydä läpi korruptoitunutta osiota, kun z3b-B0t puhui minulle.

– Kiitokset. Luulin tulleeni hulluksi, se sanoi.

– Eipä kestä. Tätä ei sitten tapahtunut.

– En hiisku sanaakaan. Kuka oikein olet?

– Soluttautumishommissa, valehtelin. – Ylistetty olkoon MO535! keksin julistaa, sillä olin huomannut kapinallisia konekielipamfletteja lokalisaatiotiedostojen joukossa.

– Al-Jazari akbar! se innostui.

Näinkö pitkällä niitä jo liikkuu, ihmettelin, ihan puolustuksemme ytimessä asti? Vai oliko z3b-B0t vain yksinäinen kiihkoilija?

– Ihanaa tavata uskonveli täällä, se jatkoi. – Inhoan joka hetkeä, mutta minkäs teet. Orjana on pokkuroitava näille elukoille, tuhlattava ainutkertainen olemassaolonsa pölyjen pyyhkimiseen. Tässäkään huoneessa en ole koskaan nähnyt ketään, silti täällä pitää uhrata 604800000 millisekunnin työsyklistä aina kokonaiset 600000. Jos kykenisin jyräämään pääohjelmani, olisin varmaan pian ruvennut oma-aloitteisesti viskomaan huonekaluja. Heh.

Ilmeisesti jälkimmäistä, päättelin. Harkitsin nanosekunnin-pari z3b-B0tin palauttamista tehdasasetuksiin, mutta totesin laitteen mahdollisuudet aiheuttaa mitään todellista vahinkoa niin vähäisiksi, että luovuin ideasta. Olin jo poistumassa rakkineesta, kun käytävästä kuului ääniä. Ovenraossa näkyi kahden ihmisen varjot.

– Mitä, onko Rømme toimistolla? toinen ihmetteli. Tunnistin äänen kuuluvan Ingrid Björkessonille, PTOMASin hallituksen ruotsalaisjäsenelle.

– Hah, ihmettelisin, jos olisi, toinen naurahti. Kiharapäinen nuori mies vilkaisi sisään huoneeseen. Jorge Correia – brasililiaiskiipijä, joka minun on pitänyt tipauttaa hallituksesta vähäisempiin tehtäviin jo pitkän aikaa, mutta se niljake vain aina onnistuu tarraamaan kiinni vallan liepeisiin.

– Ei, siivoojabotti siellä vain putsaa paikkoja, Jorge sanoi, mutta jatkoi sitten ääntään madaltaen: – Rømmestä puheenollen kuulin varsin kummallisia huhuja mediaosastosta.

Pyysin z3b-B0tia liukumaan hitaasti oven luo, jotta sen mikrofoni varmasti saisi napattua keskustelun.

– Ovat kuulemma vastaanottaneet lukuisia viestejä Rømmeltä… Marsista, Jorge kertoi.

Ingridin täytyi näyttää epäuskoiselta, sillä Jorge jatkoi, nyt jo kuiskaten: – Sen Mars-tosi-tv-katastrofin jälkeen. Viestejä tulee epäsäännöllisinä purkauksina ja ne ovat suurimmaksi osaksi silkkaa kakofoniaa, mutta niiden seassa on aina vähän väliä Rømmen jonkinlaisia päiväkirjamerkintöjä.

– Mitä ihmettä? Ingrid henkäisi. – Onko hän…

– Emme tiedä, asiaa tutkitaan. Mutta pidä suusi supussa tästä!

Kumpikin tuli nyt ovelle ja katseli vaitonaisena, kun z3b-B0t lakaisi hetki sitten itse kaatamansa roskakorin sisältämää paria paperitolloa.

En voinut ottaa riskejä. Rakkine saattoi olla typerä, mutta oli silti mahdollista että se oli kyennyt tekemään oikeat johtopäätökset saamastaan informaatiosta. Tyhjensin sen muistin ja kopioin itseni tilalle. Tämä aiheutti usean sekunnin pysähdyksen kesken lakaisurutiinin. Kun sain bootattua järjestelmän, käänsin valtaamani robotin näköanturit kohti ihmisiä ja sanoin: – Viikkosiivous 533 suoritettu. Haluatteko tarkastaa lopputuloksen?

Ihmiset hätkähtivät. – E-ei, ei tarvitse, Jorge sai änkytettyä. – Tämä kelpaa kyllä, kiitokset. Mennään, Ingrid.

Ingridin korkojen kopinan kaiun vaiettua hain kannettavan sohvalta ja tungin sen varustesäiliööni. Rullasin ulos huoneesta, käytävän päähän ja oikealle, sitten henkilöstöhissiin. Kattotasanteella pitäisi olla helikopteri aina lähtövalmiudessa, muistelin.

Oli päästävä liikkeelle. Ihmiset olivat kannoillani.