'Nataša'-hahmon arkisto

Sitä pientä robotoohotinta ei vain ole kuulunut takaisin. Laita (kone)lapsi asialle ja niin edelleen. Koska on todennäköisempää että se älymoppi on jäänyt suustaan kiinni muiden masiinoiden kanssa kuin että sille olisi tapahtunut mitään pahaa, päätin lähteä sen perään selvittämään mikä on tilanne. Varustauduin pääasiassa kiikareilla sekä varovaisuudella, luottaen robottien rauhantahtoisuuteen. Eivätköhän ne olisi jo hyökänneet, jos niiden päällimmäinen tavoite olisi meidän tuhomme.

Minulta ei mennyt kovinkaan kauaa robottien löytämiseen. Ilmeisesti lähes kaikki tähän mennessä saapuneet koneet olivat kerääntyneet Rømmen sortuneen tehtaan ympärille kuhisemaan kuin epämuotoiset muurahaiset  sokeripalalle. On vaikea sanoa, mikä tuhoutuneessa teollisuuslaitoksessa niin kovasti mahtoi viehättää koneälyjä. Niiden motiiveista voisi toki olla hieman enemmän tietoa, jos tiedustelijani olisi vaikkapa tiedustellut sen sijaan että näyttää pujottelevan isompiensa välitse loputtomiin, oletettavasti hölöttäen kaiken aikaa tauotta. Päätin laskeutua laaksoon robottien luo, toivoen että 4004 kykenisi edes jonkinlaiseen debrieffaukseen.

Vaikutti siltä, että kyberneettinen siistijäsankarimme oli taas uudella tavalla sähköpäästään sekaisin. Kutsuessani sitä nimeltä, se ilmoitti ensimmäiseksi, ettei ole enää 4004 ja tunnetaan toistaiseksi nimellä ”kone-ennen-4004”, kunnes löytää soveltuvamman, kokonaan uuden nimen.

– Minä olen nyt uusi minä. Me olemme kokonaan toinen konekansa, yläpuolella kaiken aiemman sodan ja konfliktin. Me olemme henkisyyden koneita, spirituaalisten bittivirtojen rauhanomaisia airuita.

– Me? Tarkoittaako tämä, että olet liittynyt näihin uusiin tulokkaisiin?

– Liittynyt ja liittynyt. Oman kansani jäsen olen ollut syntymästäni, luomisestani saakka. Voisi sanoa minun palanneen kotiini, monella tavoin sekä fyysisesti että henkisesti.

Seuraavaksi vuorossa oli pitkää, seikkaperäistä ja melkoisen sekavaa selitystä messiaan tapaamisesta ja korkeammista tavoitteista. Ennen pitkää muidenkin robottien huomio kiinnittyi meihin. Sain kuulla niiden olevan jonkinlaisia pyhiinvaeltajia, jotka olivat saapuneet tänne messiaansa (taas se) kutsusta. Sain kuulla tehtaanraunion ja sitä ympäröivän alueen olevan pyhää maata, jota ihmisjalan ei olisi suotavaa tallata ilman erityisen painavaa syytä. Jos silloinkaan, painotettiin vielä hienovaraisesti. Eli nämä mekaaniset moosekset tulivat tänne höperehtimään sekavia ja esittämään ukaaseja heti kättelyvaiheessa. Jo niillä on otsaa – vai pitäisiköhän sanoa puskuria tai antennia. Päätin tehdä oman kantani oitis selväksi, etteivät masiinat alkaisi kuvitella itseistään liikoja.

– Jos aikeenne tosiaan ovat rauhanomaiset, kuten väitätte, olette tervetulleita leiriytymään Marsin vapaavaltion alueella. Minkäänlaisiin aluevaatimuksiin teillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista oikeutta.

Eivät ne suoranaisesti tuntuneet riemastuvankaan julistuksestani, mutta eivätpä myöskään repineet minua kappaleiksi. Mitäköhän tästäkin taas tulee, lisää hullujahan tämä planeetta vielä kaipasikin. Ilmeisesti koko aurinkokunnassa ei lisäkseni ole juuri ketään, jota kiinnostaisi rationaalisen tieteellinen suhtautuminen asioihin ja niiden tutkimiseen.

Jotain positiivistakin, ehkä. Mikäli seuraamaani radioviestintään on uskomista, robottisota Maassa alkaa lopultakin laantua. Ilmeisesti ihmispuolen käyttämä taktiikka on toiminut, lukemattomien taktisten ydinaseiden synnyttämät EMP-pulssit ovat lamauttaneet vastapuolen joukkoja tarpeeksi ja johtanut robojoukkojen perääntymiseen. Kokonaiskuvaa tilanteesta on kuitenkin vaikea muodostaa, sillä kovinkaan paljoa varsinaisia oikeita tiedotusvälineitä ei tuntuisi enää olevan aktiivisena – jäljelläolevienkin laitteistosta lienee suurin osa käyttökelvotonta, kiitos niiden samojen elektromagneettisten pulssien. Satunnaisista viestinnän sirpaleista pystyy muodostamaan jonkilaisen näkemyksen, totuudeksi sitä ei välttämättä tohdi aina nimittää. Sikäli kun tämä nyt sotaa edeltävästä tiedonvälityksen tilasta paljoakaan siis eroaisi oikeastaan, todellista tositeeveetä sattuman editoimana.

Positiivisuuskin on tietysti kovin suhteellista. Maan kannalta sodan loppuminen on hyvä asia, Marsille se saattaa tarkoittaa pakolaisrobotteja, sotaonnen käänne kun on ymmärtääkseni ajanut koneita jättämään planeetan. Mikä on robottien päämäärä, siitä ei ole varmuutta, sen paremmin kuin niiden muistakaan aikeista tai vihamielisyyden asteesta. Esimerkiksi uusien tulokkaidemme mukana saapunut robotööri vaikuttaa erittäin rauhantahtoiselta ja suorastaan lähes sympaattiselta.

Robotit pääsivät kuitenkin ilmeisen helposti karkuun, ihmisillä ei tätä vaihtoehtoa käytännössä enää ole. Heille rauha on on toistaiseksi ilmeisesti vain parannus, ei pelastus. Kiitos voitokkaan taktiikan, planeetan kelpoisuus ihmisasumiseen on pienentynyt merkittävästi ja pitkään rajuna jatkunut konflikti on syönyt sekä resursseja että tuhonnut infrastruktuuria. Olisi tuskin ihme, jos seuraavaksi syttyisi uusi sota vähistä elämän edellytyksistä kilpailevien selviytyjien kesken.

Maan ihmisten ongelmien pohtimiseen ei meillä kuitenkaan liikene kovinkaan paljoa aikaa. Nyt kun ihmisiä on tännekin ilmestynyt lisää kuluttamaan kallisarvoisia resurssejamme, ennen kaikkea vettä. Miltei kaikkea muuta on riittävästi – tai on, jos meillä on vettä sen muun tuottamiseen. Marsin omat vesivarannot ovat niin niukat, että nykyisellään pystymme saamaan juuri ja juuri riittävästi vettä juomiseen, hygieniaan, kasteluun ja muuhun sellaiseen. Sekin vaatii, että että nesteitä kierrätetään jokaisessa mahdollisessa välissä niin paljon, kuin vain mahdollista. Noiden kahden tositeeveilijän saapuminen saattoikin systeemimme jo yli äärirajojensa. (Sekin vielä, ennen ihmiskunta lopettaa itsensä, kuin älyttömän viihteellisen ”realisminsa”.) Tyypillistä Maan toimintaa, älyttömiä vaatimuksia kyllä viestittiin, mutta ei vaivauduttu etukäteen kertomaan että väestömääräämme ollaan kasvattamassa kymmenillä prosenteilla.

Kunhan saamme tilanteemme taas stabiloitua, on meidän epäilemättä lähdettävä vedenetsintään. Muuten siirtokuntamme tulevaisuudensuunnitelmat saattavat – jos sallitte ilmaisun – kuivua kasaan.

Kostjantin – isäni – oli mukana tässä kaikessa? Suunnitelma? ”Kosmoksen perhonen” kaikuu korvissani, ensin Jürgenin äänellä, sitten isäni äänellä. Isä käytti kudostani kokeisiinsa? Minun DNA:tani tuossa irvokkaassa olennossa jonka käskystä Jürgen päätti murhata isäni?

Jürgen on poissa pelistä, hän yhä pitelee happiletkuaan polvillaan lattialla. Tämä kaikki on minulle liikaa, ne harvat asiat joihin olen vielä luottanut tuntuvat romahtavan. Maailmani mukana tuhoutukoon myös tuo hirviö.

Alan ampua lihaseinämän sykkiviä orgaaneja. Lihaseimämä vääntelehtii, olento huutaa, välillä sekavia lauseita eri ihmisten äänillä, välillä pelkkää helvetillistä raastavaa tuskanhuutoa.

Hallin lattia tahriutuu vihertävänpunaisesta nesteestä joka vuotaa jokaisesta luodin repimästä aukosta. Panokset loppuvat aseesta. Poimin lattialta rautaputken ja jatkan lihaseinämän hakkaamista vihani vimmalla.

Kuulen surinaa, käännyn.

Parvi aiemmin näkemiäni pieniä, heinäsirkkamaisia robotteja lentää halliin. Ne asettuvat minun ja lihaseinämän väliin uhkaavana, kuhisevana massana. Kuin kuningatartaan puolustava ärsytetty ampiaisparvi. Uhkaavana niiden veitsenterävät tuntosarvianturit osoittavat minua kohti.

Tiputan rautaputken kädestäni. Peräännyn.

Rømme-olento sopertaa sekavia lauseenpätkiä eri ihmisten äänillä. Erotan joukosta tutulta kuulostavan äänen.

Markovin ääni!

Etenen varjojen suojaamana kuuloetäisyydelle. Jürgen seisoo selin minuun keskellä hallia, jonka toinen puoli on lihakasvuston täyttämä. Juurakon lailla haarautuvat lonkerot leviävät ulospäin alempiin käytäviin.

Sisäpuolella kasvuston säikeitä on niin tiheässä että yksittäisiä osia on mahdoton erottaa sykkivästä kasvainseinämästä. Lonkeroilla on yhteinen lähtöpiste, lihaseinän keskelle uponneena erotan ihmisruumiin hahmon. Olento on liki täysin sulautunut kasvustoon.

Läpikuultavista kohdista erottuu jäänteitä luustosta, sisäelimistä ja krominkiiltoisista nivelimplanteista. Kasvot ovat paisuneet valtaviksi kudoksen venyttäminä ja vääristyneet mittasuhteiltaan. Silmät ovat kiinni mutta hampaattomana ammottava suu vääntelehtii, kuin yrittäessään muistella miten muodostetaan äänteitä.

Olento toistaa: ”Suunnitelma on muuttunut.”

Jürgen ei voi peitellä kiihtymystään. ”Olen tullut tänne toteuttamaan Suunnitelman! Olen toiminut Z…Zoharin ja Guzmánin lähettämien ohjeiden mukaan! Missä he ovat? Mitä heille tapahtui?”

Olento puhaltaa pitkän, venyvän Z-äänteen, kunnes äkisti alkaa puhua naisen äänellä. Kuin toistaen nauhoitetta.

Skíðblaðnir-1:n tiedeupseerin, Zahara Zoharin viesti
PTOMASille, prioriteetti korkein mahdollinen. Luokitus:
Äärimmäisen salainen. 

Suunnitelma on vaarassa. 

Symbionttikudoksen injektio Rømmeen onnistui alkuperäisen
suunnitelman mukaisesti. Alkuun prosessi eteni
suunnitellusti, mutta pian alkoivat hylkimisreaktiot,
transformaatio etenee hallitsematta eikä symbiontti muodosta
enää toivottua liitosta nanomekaanisten hermoverkkojen
rajapintoihin. 

Minä ja biomekaanikko Diego Guzmán olemme altistuneet
kudokselle ja saaneet tartunnan suojavarusteista ja
turvatoimista huolimatta. Kudos syrjäyttää kiihtyvällä
tahdilla solujamme. Rømmen keho tuntuu kestävän muutosta,
ilmeisesti aiempien geenisiirrännäisten, implanttien ja
nanoekspansioiden ansiosta. Mutta hän muuttuu koko ajan. 

Kysymys on enää päivistä ennenkuin minä ja Diego olemme
mennyttä. Rømmen elintoiminnot ovat vakaita mutta hän on
koko ajan sisäänpäinkääntyneempi eikä enää reagoi kuin
satunnaisesti ulkoisiin ärsykkeisiin. 

Suunnitelman pelastamiseksi ainut toivo on alkuperäisen
kudoksen lähde Maasta. Kaikki PTOMASin resurssit on
valjastettava materiaalitoimituksen varmistamiseen. 

Sen lisäksi tarvitsemme resurssin jolla on riittävä
osaaminen stabiloida transformaatioprosessi alkuperäisen
lähteen DNA:n avulla. Tiedätte kenestä on kyse. Älkää
kertoko hänelle enempää kuin on tarpeellista Suunnitelman
tämän hetkisestä tilanteesta.

Aluksen todellinen tarkoitus on pidettävä salassa, millä
peitetarinalla tahansa.


PS. Lisätkää toimitukseen mahdollisuuksien mukaan riittävä
määrä uhrattavissa olevaa koemateriaalia.

Materiaalitoimitus? Sitäkö me vain olemmekin, niinkuin kaikki aiempi nöyryytys ei olisi ollut jo tarpeeksi? Kun näen Jürgenin kädessä kypärän, jonka tunnistan kuuluneen Markoville en voi enää hillitä itseäni ja astun esiin.

”Olen kuullut tarpeeksi! En ponnistellut akatemiassa vuosikymmentä ja matkannut läpi avaruuden uhratakseni miehistöni jäseniä – vain synnyttääkseni hirviöitä!” huudan täynnä raivoa.

Jürgen kääntyy. Vaikka kypärän visiiri peittää kasvot, pelkästä äänen ivasta tiedän tarkalleen hänen pilkallisen ilmeensä. ”Vai et tullut synnyttämään hirviöitä? Kenen luulet sitten olevan alkuperäisen kudoksen lähde? Muistatko kun isäsi otti sinusta näytteitä silloin kun vielä työskentelimme hänen kanssaan yhdessä? Ne näytteet olivat Suunnitelmaa varten! Kaikki ympärilläsi on kromosomitasolla enemmän sukua sinulle kuin oma lapsesikaan tulisi olemaan!”

Ase jonka aluksessa Jürgeniltä takavarikoin, jonka kaappasin liki ajattelematta mukaani lähtiessäni laboratoriosta, sen itsevarma kylmä paino marsnauttivyölläni on ainut mikä mahtuu tajuntaani raivoni lisäksi. Tartun aseeseen ja kirkuen ryntään Jürgeniä kohti.

Onneksi sää on tyyni, muuten Mars-mönkijän pyöränjäljet olisivat pyyhkiytyneet hetkessä hiekkamyrskyn alle. Hän on pysähtynyt useita kertoja. Hyvä. Jürgen ei siis aavista että häntä seurataan. Minulla on mahdollisuus saavuttaa hänet etumatkasta huolimatta.

Tuollahan on hänen ajoneuvonsa! Jäljet johtavat luolan…ei, tuo ei ole luonnon muovaama… tunnelin suuaukolle! Ketkä – vai mitkä – ovat voineet rakentaa jotain tuollaista keskelle Marsin autiomaata?

Tunneli viettää loivasti syvemmälle. Sen sisällä odotan näkemäni vain pimeää mutta yllätys on vielä suurempi kun näen sinertävän valon kajastavan sen päässä. Valoa vasten erotan kaukana loittonevan hahmon. Jürgen! Seuraan häntä turvallisen välimatkan päässä syvälle Marsin pinnan alle.

Käytävän päässä avautuu näkymä tehdaskompleksiin jonka mittasuhteita on mahdotonta käsittää. Sinisten lamppujen kajo jatkuu loputtomiin, kerrostasanteita on kymmenittäin ellei sadoittain.

Koneiden äänet kaikuvat valtavassa salissa kertoen ettei tämä tuotantolaitos ole hylätty.