Riku Ahlsten – arkisto

Säteilysuojan luukun avautuminen kesti pienen ikuisuuden ja kuulosti tuhatkertaisesti vahvistetulta ja hidastetulta oluttölkin aukaisulta. Olin samanaikaisesti sekä kireän jännittynyt, että toiveikkaan janoinen; sydän hakkasi ja suu napsui.

Nataša oli ollut oikeassa. Tajutessaan, kuka uhrimme olisi, Přiklgruber alkoi kakistella ja kiemurrella, eikä selvästikään tiennyt, mitä tekisi. Emme tienneet mekään, kunnes Desirèé yllätti omatoimisuudellaan. Hän oli vaivihkaa leijaillut tarvike- ja varaosahyllykön päälle, josta ponkaisi yhtäkkiä kohti Přiklgruberia juuri lataamansa hätädefibrillaattori käsissään, löi sen pädit P-gruberin korville kuin kuulokkeet ja painoi laukaisinta. Přikl-miehen ilme oli näkemisen arvoinen, mutta hän ehti ampua yhden laukauksen ennen kuin vaipui tajuttomuuteen. Ammus sujahti parinkymmenen sentin päästä Markovin pään ohi ja rampautti hengitysilmansuodatusjärjestelmän datakeskuksen. Ei hyvä.

Sidoimme Přiklgruberin ylimääräisillä irtaimiston kiinnitysliinoilla ohjainkeskuksen tuoliin kiinni.

Alus on jälleen meidän.

Vajaa kaksi kuukautta Marsiin. Voisi yhtä hyvin olla kaksi vuotta, niin toivottoman pitkältä ajalta se tuntuu. Olen entistäkin ahdistuneempi, enkä taida olla ainoa.

Desirèé ja Markov pelasivat eilen illalla jotain käsittämätöntä kananmunaviestiä – he kuljettivat kananmunaa suussaan edestakaisin ja toisen piti suullaan ottaa kananmuna toisen suusta käsillä auttamatta. Ptomasin lähettämät viikkotehtävät ovat olleet älyttömyydessään samaa tasoa alusta alkaen. Joka tapauksessa, M yritti kovasti pitää riemua yllä. D taas vaikutti lähinnä vaivautuneelta. Kun sitten tuli taas Markovin vuoro hamuta huulillaan muna Desirèén suusta, se rasahtikin rikki. Raakaa kananmunaa levisi joka paikkaan.

En voinut sille mitään, mutta nauroin kuin heikkopäinen! Natasa pillastui täysin. Hän huusi, kuinka järjetöntä on tuhlata arvokkaita ruokavaroja tilanteessa, jossa kaikki on kortilla. Hän on tietenkin täysin oikeassa. Desirèé huusi puolestaan takaisin, ettei olisi halunnut osallistua koko typerään kananmunaviestiin, ja ettei halua tehdä idiottimaisia viikkotehtäviä enää koskaan. Hän pyyhki munan suupielestään ja vetäytyi makuuhyttiinsä – vaikuttaen suoraan sanottuna aika… seesteiseltä. Ajattelin melkein mennä juttelemaan hänen kanssaan. En kuitenkaan mennyt.

Markov istuskeli hänkin loppuillan ihmeen hiljaa, eikä tehnyt mitään. Tunnelma täällä on nyt entistä odottavampi – jos ei nyt suorastaan jännittynyt, niin mietteliäs ainakin.

En haluaisi myöntää sitä itselleni, mutta minulla on koti-ikävä. Vaikka ei niin voi olla. Minun kotini odottaa Marsissa.

Minulla on hirveä olo. En haluaisi lähteä makuupussistani minnekään, mutta minun on pakko. Joudun käymään käymäläeriössä jatkuvasti. Kouristelen kuin kaatumatautinen. Ja painottomuudessa oksentaminen… sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun! Onneksi vatsalaukkuni on jo suurimmaksi osaksi tyhjä.

Niin, tosiaan, menetimme painovoimamme! Natasha ja Markov ovat yrittäneet selittää, mitä tapahtui, mutta en ymmärrä puoliakaan. Natashaa en oikein pysty edes kuuntelemaan, en katsomaan. Tekee liian kipeää. Ja Markov taas – no, joskus tuntuu kuin hänessä olisi monta ihmistä sisällä ja kaikki huutaisivat yhteen ääneen. Jotain kuitenkin osui alukseen, vaijeri katkesi ja täällä sitä nyt kellutaan.

Olen yrittänyt muistaa, mitä uutenavuotena tapahtui, mutta kaikki on yhä hämärää. Löikö Markov minua? Sitä on vaikea uskoa. Yhtä vaikea kuin, että Desirèé olisi lyönyt. Kasvoni olivat viikon sinipunaiset ja turvoksissa. Ei Desi sellaiseen pysty. Kuka sitten? Natasha? Eikö riitä, että kaipaan, ikävoin, rakastan ja vihaan häntä joka päivä – täytyykö minun alkaa myös pelätä? Vai löinkö itseäni? Ruhjoinko typerän naamani juovuspäissäni, koska en kaiken muun maailmankaikkeuden lisäksi tule toimeen edes itseni kanssa?

Markov otti eilen puheeksi PTOMAS:in kanssa tekemämme sopimuksen. Olemme kuulemma melkoisesti jäljessä sopimuksemme edellyttämistä viikkotehtävätallenteiden toimittamisista Maahan. No, minä en aio heidän pelleilyihinsä enää ryhtyä, se on varma! Saamme kiittää onneamme, että olemme yhä hengissä ja silti pitäisi leikkiä piilosta ja kaiken maailman roolileikkejä katsojien iloksi – ei perkele ei!

Oli miten oli, minua hieman ihmetyttää tapa, jolla Markov asiasta puhui. Missä oli kaikki se into ja riemu ja vouhotus, joka siinä hemmetin venäläiskekkulissa on tähän asti niin riipinyt ja rasittanut? Hän oli niin kovin mietteliäs, että melkein kysyin, mikä häntä vaivaa. Desi katseli häntä myös, eikä vaikuttanut kovin iloiselta hänkään. Jotain täällä säilykepurkissa on hapantunut ja pahoin pelkään, että se alkaa ennen pitkää haista.

Minä kömmin nyt takaisin makuupussiini ja jätän Natashan ja Markovin kiistelemään keskenään radankorjauslaskelmista. Olen aivan liian väsynyt ja pahoinvoiva ottaakseni osaa venäjänkieliseen tiedekeskusteluun.

Saisinpa nukuttua. Huomenna saamme taas ruokaa.

Matkaa on taitettu nyt kuutisen viikkoa ja tunnelma suljetulla osastollamme alkaa olla lääkitystä vaille valmis. Voi kunpa pääsisin pistäytymään Ala-Baarissa! Ihan yhdellä vain. Jospa avaisin oven ja livahtaisin pikaisille..? Nopeasti, hiljaa, hips hips vain hipsuttelisin… Eikä kukaan huomaisi mitään.

Minua väsyttää. En saa nukuttua. Des valvoskelee jatkuvasti ja reuhuaa pitkin alusta harva se yö. Asiat pyörivät mielessäni ja mieli on levoton kuin ketunpoika keväällä.

Unenpuute on alkanut jo vaikuttaa. Näen näkyjä. Pari viikkoa sitten Rauno-setä istui viestikeskuksen personaalipäätteellä, tuhisi ja murisi ja sitten katosi. Ruma-Rauno. Erittäin ruma – ja erittäin kuollut. Ehkä se oli kutsu: ”Tule Reima tänne, tule! Helppoa on, ei tarvitse hengittää.”

Avaruus näyttää aivan käsittämättömän mustalta ja käsittämättömän tyhjältä. Voiko tällaista tyhjyyttä olla? En oikein usko. Uimme öljyssä. Paksun, pimeän energian seassa kuin tervaiset, turhanpäiväiset päätäit.

Natasha – rakas Nasu – riistäytyi tänään raiteiltaan. Minä vähän aavistelinkin, että jotain petollista tuon tumman pedon pinnan alla on. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Erehdyin kai katsomaan vähän liian hartaasti hänen jumalaisia muotojaan. Hän repi paitansa pois, poltti rintaliivinsä ja riehui kuin psykoosissa. Desi sai puhuttua häneltä polttoleikkurin pois. Irvokas esitys. Natasha räyhäsi suu vaahdossa minuuttikaupalla keskellä oleskelumoduulia. Kauniit rintansa hän oli sotkenut mustalla maalilla. Vatsaan oli kirjoitettu isolla femen tai feman. Tuotantoyhtiö sai täyslaidallisen: Ptomasin parittajat, norjalaiset sovinistipaskat, hyväksikäyttäjät, rahanahneet raiskaajat, ties mitä! Minua hän katsoi kuin lattialle oksennettua paiseista pedofiiliä. Ja sylki. Markov oli täysin suunniltaan. Ei tiennyt, mitä olisi tehnyt tai sanonut. Des itki. Minua kuvotti. Luottamukseni ja kiintymykseni kaunein kohde mylvi keskellä lattiaa kuin saatanan riivaamana ja sylki minua suoraan päin naamaa vihan vääristämin kasvoin!

Minua väsyttää.