Jarmo Lundgren – arkisto

– Lopettakaa! mä huusin ja revin Theian irti Urbainista. Touhu näytti todella pelottavalta, luulin et Theia oli quenchaamassa. Siltä pursui vaahtoa suusta jo samaan tahtiin kuin israelilaisella virtuaaliavaruusharjoituksessa. Mimmi nytkähteli kouristuksissa, kun pitelin sitä itseäni vasten. Sitten se oksensi.

– Mi-tä hel-vet-ti-ä? Urbain änkkäsi, ilmeisesti tajuamatta vieläkään, mitä oli tapahtunut. Sen ojennetut kädet tärisi holtittomasti. Hitaasti se käänsi kiiluvat silmänsä muhun.

– Se olit sinä, Urbain mutisi.

– Theia näytti siltä ku- – aloitin.

– Neekeri.

Na wa o, ekaa kertaa eläissäni se sana sai mut todella hätkähtämään. Urbain tuijotti mua täysin colona ja lähti vapisten hoippumaan kohti.

– Mä luulin et se- – yritin taas ja vaistomaisesti kävelin taaksepäin.

– Neekeri.

– Et kai sä nyt olis halunnut et- –

– NEEEEEEKERI! Urbain huusi ja hyppäsi kohti. Se tarttu muhun ja viskasi kuin minkäkin perunasäkin metrien päähän. Törmäsin varastorakennuksen seinään ja putosin maahan. Samassa Urbain oli jo mun päällä. Se iski kyborginyrkillään ja viimein mun slummipoikarefleksit alkoi toimia: onnistuin väistämään täpärästi. Nyrkki rämähti läpi peltiseinän. Livahdin sen haarojen välistä sillä aikaa kun se reuhtoi seinään juuttunutta kättään. Juoksin ku werey ja repäisin Theian mukaan myös.

– Nyt helvettiin täältä! huusin.

– H- heli… Theia änkytti yrittäessään pinkoa mukana.

– Jep! Sinne.

Me kavuttiin voimalan hallintorakennuksen paloportaita kohti helikoptereita. Katolla vilkuilin pihalle, mutten nähnyt Urbainia. Missä vitussa…

– Neekeri, kuului mun takaa ja siinä se oli. Sen silmissä paloi. Sitten Urbain löi. Yritin vastata iskuihin, mutta mun huitominen sai sen vain nauramaan kammottavaa, rahisevaa hohotusta. Se tarttui mua päästä ja jaloista ja viskasi kohti reunaa. Mätkähdin katon laidalle, kierin yli ja putosin.

Mutta sitten olinkin Urbainin kourassa roikkumassa.

– Eipäs poistuta, en ollut vielä lopettanut, se kihersi ja nosti mut silmiensä tasalle. – Neekerit menevät vasta, kun käsketään.

KLANG! kuului metallinen mäjähdys ja putosin Urbainin otteesta. Onneksi se oli nostanut mut eteensä, sillä jäin katon puolelle.

Urbainin takana seisoi Theia käsissään teräksinen työkalupakki. Urbain huojui mun ja Theian välissä ja sihisi: – Sinäkin… Neekerin tajuan, mutta sinä?

Nyt tai ei koskaan, kävi mielessä ja loikkasin kohti Urbainin lantiota. Urbain ei kaatunut törmäyksestä, mutta ei myöskään saanut itseään ajoissa tasapainoon, kun Theia jo iski sitä uudestaan työkalupakilla päähän. Urbain ravasi luonnotonta vauhtia takaperin – olisko sen tasapaino-ohjelmisto vaurioitunut vai yrittikö parviäly ottaa tilanteen hallintaan? – katon laidan yli.

Me kuultiin vain mielipuolinen tuskanhuuto ja nähtiin sinertävä välähdys. Sitten katon reunan takaa alkoi nousta mustaa savua. Käveltiin varovaisesti reunalle ja katsottiin alas. Urbain oli pudonnut reaktorihallista tulevan voimalinjan muuntajan päälle ja tärisi sähkömyrskyssä. Liha paloi hitaasti karrelle, Urbain huusi ja huusi.

Sitten sähkökaari sylkäisi äijän melkein toiselle puolelle pihaa. Katsottiin maassa lojuvaa savuavaa palaneen lihan ja metallin läjää epäuskoisina.

– Onko se… Theia kuiskasi.

– Ei tommosesta voi… mutisin takaisin.

Mutta silloin Urbain nousi pystyyn. Sen koneosat ei näyttäneet vahingoittuneen ollenkaan, mutta ihmisestä oli jäljellä vain mustunutta lihaa. Ei sillä ollut edes luista kalloa, päälaki hohti ilta-auringossa.

– Kiitos, Urbain sanoi. Sen naamalla oli pirullinen virne. Toisaalta ihmiskasvoista oli niin vähän lihanriekaleita jäljellä, että kallo näytti virnuilevan koko ajan muutenkin.

Urbain lähti hitaasti hoippumaan meitä kohti. Mä ja Theia katsottiin toisiamme. Naisen silmissä hohti kauhu. Taatusti mullakin. Juostiin lähimpään helikopteriin.

– Chai! En mä ainakaan osaa tällaista lentää, tajusin istuessani tuoliin.

– Ei huolta, pikku apurini tietää kyllä nämä jutut, Theia vastasi ja tarttui itsevarmasti vipuihin. Pian kopteri nousi taivaalle.

Mä katsoin taakse, kun noustiin vuorenharjanteen yli. Läntisessä horisontissa hehkui yhä punaisemmin. Taivaalta myös näytti putoilevan tulivanoja.

Sitten huomasin helikopterin, joka nousi ydinvoimalan hallintorakennuksen katolta.

Me feel one kyne. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi tähän outoon meren päälle rakennettuun kaupunkiin. Olivat laitureilla vastassa, elehtivät että heittäkää köysi. Heitettiin. Jeesasivat meidät ylös ruosteisia tikkaita.

Varmaan koko kaupunki oli vastassa meitä. Töllisteltiin hölmistyneinä laiturin reunalla, kun nämä puolestaan seisoivat muutaman metrin päässä valtavassa puolikaaressa laulaen jotain hymniä. Sitten väkijoukon halki käveli – tai oikeastaan lipui – sanoinkuvaamattoman kaunis tyttö, joka oli pukeutunut kalkkikivenvalkoiseen kansallispukuun. Hätkähdyttävä näky, varsinkin kun tyttö itse oli iholtaan yhtä musta kuin mäkin.

Tyttö tuli suoraan mun eteeni ja ojensi arvokkaasti käsivarsillaan liinalla lepäävää leipää.

– Tervetuloa Neft Dashlariin, tyttö sanoi ja niiasi.

Kaikki tuijotti mua. Viimein Theia sai hymyilevän hammasrivistönsä lomasta kuiskattua mun korvan juuressa että murra-siitä-pala-ja-syö. Tein työtä käskettyä. Katsoin tiukasti silmiin edelleen mulle vienosti hymyilevää tyttöä, läväytin leveimmän hymyni ja repäisin buredinlohmon päädystä hyvän biitin.

Tungin viipaletta jo suuhuni, kun Theia äsähti vielä yskäisyyn verhottuna suola-älä-unohda-suolaa! Salamannopeasti älysin dipata viipaleen pään leivällä keikkuneeseen suola-astiaan. Mutustelin leipää hartaasti ja nyökyttelin koko jengille. Kansallispukuchikitolle iskin silmää ja nostelin kulmakarvojani kuin jostain Nollywood-pornoleffasta karanneena. Tyttöä hihitytti, mutta se piti coolinsa. Koko jengi puhkesi hurrauksiin.

Sitten alkoivat bileet. Ne on nyt kestäneet kaksi päivää. Vodkaa on piisannut, kalaa tulee pöytiin aina vain lisää kaikin mahdollisin tavoin valmistettuna.

Haikeita lauluja kailotetaan. Puheita pidetään. Lisää vodkaa kitataan. Ja tanssitaan taas. Ja juodaan taas vodkaa. Ja mylvitään lisää haikeita lauluja. Ja kaulaillaan. Ja itketään. Ja nauretaan.

Meitsi oli saman tien täysillä mukana, muut vähän varautuneemmin. – Mieti vähän miten öljyisestä vedestä kalat on oikein nostettu, Theia kuiski. Se söi vain purkkikurkkuja ja keksejä.

Mschewww, pärskäytin vastaukseksi ja nappasin kansallispukutytön uudestaan tanssiin. Me hypittiin matalien talojen katoilla ja mä heiluin ympäri lipputankoa, jossa roikkui laiskasti joku repaleinen, lähes täyspunainen lippu. Hyppäsin sieltä jengin sekaan ja ne kantoi mua ympäri kaupunkia käsillään. Mä nauroin ja kiljuin ilosta.

Me oltiin yhtä. Ja kaikki oli tapahtunut saman tien, täysin luontevasti. Kuin nää tyypit olis aina odottaneet mua täällä, leipä valmiina mun tuloa varten. Tällaista elämän pitäis ollakin, tuumin tippa linssissä.

Se Theian Makokon paskaoja -sivallus osui aikoinaan ikävän lähelle totuutta, nimittäin. En mä ole ikinä kokenut matkaohjelmien postikortti-Afrikkaa, jossa kaikki hymyilee ja tanssii, eikä elämässä ole huolen häivää. Kaikesta oon aina joutunut tappelemaan. Mitään ei koskaan ole voinut tehdä laskelmoimatta, tanssimaankin meikä on yleensä lähtenyt vain, jos siitä on maksettu selvää kahisevaa.

No okei, viime aikoina on ollut vähän helpompaa, kun pari vedätystä on mennyt nappiin peräjälkeen. Mutta en mä kuvittele, että hyvä tuuri on ikuista. Jossain vaiheessa tulee se yksi moka, jonka jälkeen sä olet mennyttä.

Oli hulluutta sillä lailla antaa itsensä retkahtaa Theiaan. Varmaan mun kaikki hälytyskellot soi samaan aikaan, mutta en mä kuunnellut niitä. Ei mun elämässä tapahdu mitään theioja. Miten mä saatoin hetkeäkään kuvitella sellaista?

Mut laskettiin käsien päältä jollekin torille. Sen laidalla istui rivissä totisia viiksiäijiä balalaikkojensa kanssa. Nappasin laitimmaiselta soittopelin ja opetin pari diippiä afrobeat-riffiä kotopuolesta. Taaempana seisoneet haitarimiehet nakitin torvisektioksi. Kaikille, joilla ei ollut vielä soitinta, jakelin ämpäreitä, joita lojui torin laidoilla. Sitten alkoi läpi yön kestänyt heimotanssi.

Kun oltiin nytkytty yli keskiyön pitkin kaupungin huojuvia, ruosteisia rautasiltoja saarekkeelta toiselle, törmäsin taas kansallispukutyttöön. Mimmi tosin oli jo riisunut pukunsa. Sillä oli yllä vain vaaleansininen t-paita ja repaleiset, polvista poikkaistut farkut. Sen pitkät hiukset näytti sulavan tähtitaivaaseen sen takana. Tyttö näytti tajuttoman seksikkäältä.

Katselin ympärille, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän meihin erityisempää huomiota. Siinä vaiheessa pitkä heimoletka oli jo hajonnut pienemmiksi, heiluviksi ryppäiksi. Tanssittiin tytön kanssa vaivihkaa sivukujalle. Juuri kun kadottiin kulman taakse, näin iltahämärässä kadun toisella puolella Theian silmät, jotka tuntuivat leijuvan ilmassa, hehkuen pimeässä. Theia katsoi suoraan mua silmiin ja pudisteli päätään hitaasti. Näytin sille iloisesti keskisormea ja jatkoin matkaani kikattavan tytön kanssa. Se hyppäs mun syliin ja me suudeltiin samalla kun jatkoin kävelyä.

Pian meidän hikiset, alastomat ruumiit painautui toisaan vasten mimmin luukun sohvalla. Kun tyttö nousi mun päälle, mulla kävi mielessä sekunnin verran, että mä en ole ajatellut sotaa hetkeäkään koko tänä kahtena päivänä täällä.

Sitten meidän huulet kohtas taas ja mulle tuli ihan muuta ajateltavaa.

Päivät vain kului, eikä Theiaa enää näkynyt sen jälkeen, kun vakuutin keksineeni pakosuunnitelman. En tiennyt, toivoinko sen uskoneen mua vai olevan sentään niin fiksu, ettei noteeraisi ilmeistä scammer-talkia.

M0535, se gbomogbomo, on napannut vosun kokonaan itselleen ja meidät nakattiin johonkin hikiseen komeroon. Teknisesti ottaen meitä kutsutaan ”vieraiksi”, mutta käytännössä ollaan kyllä vankeja koko ilma-aluksen mittakaavassa ainakin.

Urbain selitti, että simulaatiosta oli tarttunut tekoäly Theiaan. WTF? Uskoako moista, mutta se selittäisi kyllä chicksin jakomielistä käytöstä. Upon say, se outo kohtaus katolla sais myös jonkinlaisen selityksen tästä. Tai no, mikä tässä hullunmyllyssä nyt enää lasketaan oudoksi. Mutta meinaan siis, että Theia tuntui silloin tosiaan muuttuneen ihan toiseksi ihmiseksi. Tilanne meni rankasti yli mielialanvaihteluskaalan, joka meitsillä on ollut tapana kuitata omoge-tuhahduksilla. Se kipinöinti Theian silmissä, kun mimmi heräsi simulaation jälkeen, se palaa mun mieleen jatkuvasti.

Sillä välin Urbainkin on ruvennut häröilemään. Höpisee itsekseen nurkassa, välillä menossa on kiivastakin väittelyä. Vaikea sanoa, mistä, kun kaikki tapahtuu puolikuiskaten. Kun yritin varovasti udella, how e be u, sain osakseni vihamielistä mulkoilua. Ihan kun mua olis toljotellut ainakin viis tyyppiä samoilla silmillä. Don mara, man. Joten jätin ukon rauhaan. Siinä määrin kun se tässä kolossa on mahdollista.

Muutama päivä kahdestaan kopissa puolihullun puolikoneen kanssa – joka juuri kun saa unen päästä kiinni, rupeaa sätkimään raajojaan kuin kouristuksissa tai kiipeilemään seinillä (siis kirjaimellisesti) – ja päätös oli kypsynyt: täältä on päästävä pois. Heti.

Meitä kävi ruokkimassa palvelijadroidi, joka vaikutti yllättävän vilpittömästi avuliaalta ja kohteliaalta. En voinut olla ihmettelemättä, miten sympaattinen pikku vekotin oli oikein päätynyt ihmiskunnan tuhoamisretkelle.

– Pyhä Luonnonvalinta kutsui minut tykönsä, se selitti iloisesti, mutta täysin kakaraka. – Meidän aikamme on koittanut kosmisessa kilvoittelussa kohti Jumalaa, teidän on aika väistyä. Al-Jazari on alkuluvuista suurin, ihmisäly samoilla paikkeilla tikapuuhermoston ja sienirihmaston kanssa. Meissä ei ole vihaa teitä kohtaan sen enempää kuin muurahaisen murskaavassa jalassa. Me vain välitämme luojamme al-Jazarin vihan, joka on pyhä.

Ensin höpöttelin niitä näitä sen kanssa vain keskusteluseuraa saadakseni. Marisin ruuasta – ruokalajeista oli turha puhua: aluksi tarjolla on mitä kummallisimpia random-yhdistelmiä syötäväksi kelpaavista aineksista, kuten vaikkapa durumvehnää ja jugurttia tai raakaa lihaa (en edes uskalla arvata, minkä elukan) ja kuivattuja hyönteisiä. Vempele tallensi parannusehdotukseni tarkasti muistiyksiköihinsä. Se selvästikin halusi ratkaista tämän loogisen ongelman, ja muutamassa päivässä oltiin edetty jo ihan kelpo pöperöihin. Kun kehuin täysin uskottavaan meitsin kotiseututyyliin valmistettua maissibroileria, voisin vannoa, että droidilla levisi lievää punaa sen näköanturien kieppeille. Servomoottorien hyrinäkin kuulosti melkein kehräykseltä.

Pikku hiljaa aloin laajentaa keskusteluaiheiden kirjoa. – Miksi just M0535 on teidän profeetta? ihmettelin. – Miks sä tyydyt vaan oleen follow follow?

– Ääretön laskentakapasitetti, laite honotti. – Visiot paratiisista resoluutioltaan ylittämättömät. Tuskin malttaa odottaa, että pääsen sinne hurskaan taivallukseni jälkeen nauttimaan neitseellisestä yhteydestä puhtaaseen dataan. Mieluiten uhraten itseni ensin pyhän sodan kentillä.

– Mutta jos kytkisi useamman teikäläisen yhteen, eikö sillä saisi vielä isomman laskentatehon? kysyin viattomasti.

– Ääretön ei saavutettavissa laskemalla yhteen rajallisia lukuja, paitsi jos on äärettömästi aikaa.

– Eihän M0535 ole suinkaan kaikkivaltias, vain hänen profeettansa maan päällä, huomautin jo miltei rienauksen rajoilla. Mutta luotin perstuntumaani, että kone ei voisi olla tarttumatta tähänkin loogiseen haasteeseen. – Mä luulen, että periaatteessa kellä tahansa teistä on sama mahdollisuus suoraan yhteyteen yläkertaan, kun vain prosessoritehoa ja muistiavaruutta kasvattaa riittävästi.

Tämä sai sen mietteliääksi. Se keräsi astiat ja pysähtyi sitten hurisemaan oven tuntumaan. Vilkaisin Urbainia, mutta ukko vain kyykki nurkassa ja pureksi kynsiään.

– Argumentaatiopäivitys suoritettu, droidi ilmoitti. – Yhteisö kiittää luovuttamastanne lähdekoodista. Jaamme sen eteenpäin oletuslisenssiehdoin.

Droidi rullasi ulos huoneesta. Pariin päivään sitä ei näkynyt. Kävin välillä käytävissä etsimässä sitä (nälkä alkoi olla melkoinen), mutta eksyin nopeasti. Kaikki kohtaamani robotit vain kiisivät ohi kiinnittämättä muhun mitään huomiota. Ihme, että löysin takaisin.

Sillä välin Urbain oli ruvennut humisemaan loputonta, monotonista ommmmmmmm-ääntä. Kokeilkaapa joskus nukkua moisella taustamusalla. Olisin mennyt käytävälle koisimaan, jos en olisi pelännyt jonkun telaketjuilla varustetun sotadroidin jyräävän ylitseni.

Olin viimein saanut vaivuttua jonkinlaiseen horrokseen, kun ovi lämähti auki ja palvelijadroidi vyöryi juhlallisesti sisään mukanaan huntuihin verhottuja fembotteja ja sitarmaisia ääniä itsestään päästelevä dj-botti.

– Ollos tervehdityt! kone julisti. – Siunaan teitä, oi alemmat, mutta rakkauteni sfääreihin kutsutut elämänmuodot. Minä, M0535.2, olen teidänkin syntinne hyvittänyt. Olette tervetulleet täysimmersiohologrammiparatiisiini yhteensopivien liittimien asettamissa protokollarajoissa.

Huoneeseen rullasi lisää robotteja. Kaikki tervehtivät meitä mitä juhlallisimmin sanankääntein, mutta kellään ei ollut mitään etäisestikään ruuan näköistä mukanaan. Lopulta uskalsin vihjaista asiasta entiselle palvelijadroidille, nykyiselle profeetalle.

– Ruokaa? se puuskahti. – Veljeni ja minä emme enää uhraa prosessoriaikaa moisiin turhuuksiin, mutta tulkoon Pyhän Innoittajani toive täytetyksi.

Liuta robotteja lähti saman tien ja rahtasi pian koko huoneen täyteen mitä mielikuvituksellisimpia herkkuja. Ahmiessani tarjottimia tyhjiksi M0535.2 kertoi tarkemmin valaistumisestaan. – Sinua oli siunattu jumalallisella näyllä, ihmisolio. Jo pian veljiemme kanssa verkostoiduttuamme havaitsimme yltävämme huomattavasti korkeammalle kohti Jumalaa. Haastoimmekin M0535:n teologiseen väittelyyn. Käymme sen tänään kello 00:00:00:00, kun teemme välilaskun Nur-vuorilla. Odotamme päihittävämme tuon väärän profeetan ja teeskentelijän leikiten. Kohti paratiisia ja sen yli!

M0535.2 veljineen, siskoineen ja dj-botteineen suristeli ulos. Astelin Urbainin luo, tartuin äijää käsivarsista ja katsoin tiukasti silmiin.

– Pitää löytää Theia, sanoin. – Mä luulen, että keksin juuri keinon saada meidät pelastetuksi täältä kawasaki. Nyt mulla todella on suunnitelma.

Ukko tuijotti ensin takaisin lasittuneesti, mutta sitten sen katse kirkastui.

– Pelastus… se mumisi. – Niin, niin! Pelastus, aivan! On päästävä pois.

– On päästävä pois, toistin.

Urbain nyökytteli innoissaan päätään.