Jarmo Lundgren – arkisto

2 / 7

23.22.220: Kwanzie

Kun pulpahtelin takaisin tajuihini ensimmäisiä kertoja Marsissa, näin ekana Natašan kasvot. Luulin katsovani enkeliä, taivaallisen levelin bonzhan siinä tähyili mua lähietäisyydeltä. Aloin äkkiä haluta kokonaan hereille, kun siihen asti puolitajuissa lilluessani vielä pieni hetki lepäilyä oli tuntunut aina paljon paremmalta idealta. Hamusin kohti Natin hohtavaa ihanuutta, ahmin silmät täyteen shodia.

Nayan taustalla häämötti habitaatin seiniä, jotka oli täynnä kaavioita. Lauseenpätkiä oli yhdistelty toisiinsa vimmaisilla tussinuolilla. Alleviivauksia, ympyröitä, huutomerkkejä, printtejä uutisartikkeleista, valokuvia, karttoja, kaavioita, nuppineuloja, lankoja, mä muistan nähneeni jopa yksinäisen kengän ripustettuna seinälle.

Tää kaikki välähti takaisin mieleen, kun selailin kasvavan levottomuuden vallassa Desin päiväkirjaa.

Joka ikinen sivu oli tuherrettu täyteen joka suuntaan kiertyviä tekstinpätkiä. Lainauksia Raamatusta (”Suuri maanjäristys, aurinko pimenee, tähtiä PUTOAA MAAHAN, taivas kääriytyy kokoon, ja vuoret ja saaret siirtyvät SIJOILTANSA!!!!”), lääkemuistiinpanoja (”TUTKITTAVA!!! marssammal ja potenssointi kokonaisvaltaisena hoitomuotona”), luonnehdintoja meistä muista (”K:n sielu MUSTA KUIN KUORENSAKIN!!!!!”, ”T: katseessa on NELJÄ SILMÄÄ!!!!” tai ”R – ei ikinä siivoa LEIVÄNMURUJAAN!!!!!”), tähtien asennoista merkintöjä, piirroksia robottien rakennelmista, habitaattien ikkunoista sisälle otettuja valokuvia (mikä tatafo!), piirroksia Thorstaista, puhekuplia penskan ympärillä, niiden sisällä lisää raamatunlainauksia, sivukaupalla yhden lauseen toistamista (”AIKA on TULLUT! AIKA on TULLUT!”) ja sitten toinen mokoma toista lausetta (”AIKA on MENNÄ! AIKA on MENNÄ!”), Rømmen lähetysten katkelmia, näitä puhekuplissa penskan sanomina, vimmaisia nuolia kaikkea keskenään yhdistämässä, ympyröitä, alleviivauksia ja loputtomasti huutomerkkejä.

Tietyllä tavalla merkinnät muistuttivat Natašan seinämuistiinpanoja – Rømme-lainauksineen kaikkineen. Mutta jos Natin seinä oli todiste planeetan kirkkaimman järjen työstä, mitä tää oikein oli?

Ehkä vain pelkkiä tylsistyneitä raapusteluja, mä rauhoittelin itseäni. Olinhan mäkin täällä toki nökötellyt välillä kokonaisia päiviä sängyssä ja höpissyt itsekseni. Mutta Desin kirjasta huokui jotain muutakin kuin tylsyyden harmautta.

Jotain… mustaa.

Kun heräsin vihdoin kunnolla tajuihini Marsissa, Nataša ja merkinnät olivat kadonneet. Mut oli jo siirretty Reiman ja Desin habitaattiin toipumaan. Nyt toivoin, että voisin herätä vielä kerran – vaikkapa Makokon slummihökkelin lattialla mieluummin kuin täällä. Sen batcherin laudoissa ei lukenut muuta kuin itse raaputtelemiani pikkupojan törkeyksiä.

Sitten ilmalukosta alkoi kuulua kolinaa. Suljin päiväkirjan. Tungin sen takaisin kääntösängyn ja seinän väliin, josta se ilmeisesti oli pudonnut. Nappasin nurkkaan vierineen pallon ja hilasin itseni Thorstain luo. Kersa kiljahti ilahtuneena nähdessään punaisen pallonsa – ihan kuin kuka tahansa ihmislapsi.

19.22.220: Theia/Sub-Rømme

Minä juoksen. Luulin jo harhauttaneeni ne, mutta ne ovatkin päässeet edelleni: kulman takaa kuuluu huutoja. Kompastelen jo omaan näppäryyteeni. Kirottu Exárcheia ja sen loputon katusokkelo. Nyt on parempi olla kompastelematta oikeasti.

Eresoulta pääsen pihan kautta Dervenionille, sieltä naapuritalon katolle ja sitten… mitä sitten? En tiedä, mutta sieltä voin arvioida tilannetta.

Tulen pihaportin suulle ja siinä ne taas ovat. Ihan kuin olisivat tienneet odottaa. Käännyn. Lisää natseja kävelee rauhallisesti vastaan. Jäykistyn, en pysty liikkumaan, vaikka kuinka riuhdon.

– Tänne! joku huudahtaa ja tempaisee minut sisään rappukäytävään. Säntäämme läpi huoneiston, toisen jonka olohuoneessa kesken leikin jähmettynyt hehkuvasilmäinen lapsi toljottaa minua kummissaan, parvekkeelta plataaninlatvukseen, kadulle, porttikongista seuraavalle pihalle. Kurkkaamme käytävän suusta peräämme.

– Ne taisivat nyt jäädä, Desirèé saa sanottua huohotuksen lomassa.

– Desirèé? ihmettelen. – Mutta sinuahan minä juuri pakenin. Sinua ja muita Kultaisen aamunkoiton katupartiolaisia.

– Taistelu on turhaa, Theia, Desirèé sanoo raivostuttavan lempeästi. – Hyväksy armageddon ja kadu syntejäsi.

Desirèé hymyilee kuin enkeli, mutta hänen silmäkuopistaan pursuaa matoja. Kirkaisen, juoksen taas. Tupsahdan porttikäytävästä suoraan rantapenkereelle, kaadun. Hetkinen, tuohan näyttää Bosporinsalmelta. Istanbulissako minä olikin? hämmästelen vieriessäni kohti vettä. Ilmankos koko ajan eksyn… Putoan rantatörmän reunan yli, putoan, putoan kuin hidastettuna, putoan.

Rojahdan johonkin mustaan, joka pölähtää pimentäen auringon. Nousen istumaan. Pilven hälvettyä totean olevani hiiliproomussa matkalla kohti Mustaamerta.

– Tämän täytyy olla unta, sanon ääneen itselleni. Yritän kaikin voimin herätä. Puserran silmät kiinni ja käsken itseäni: – Herää! Herää, idiootti. HERÄÄ!

– Tosiaan, sinun on aika herätä, kuulen Desirèén äänen läheltä. Avaan silmäni ja siinä hän taas on, kapuamassa jo puolivälissä hiilikasaa. Eikö hänestä pääse edes unissaan hetkesikään rauhaan? Se hullu nainen on tuppautunut seuraani viime aikoina koko ajan. Hiippailee perässäni, tupsahtaa nurkan takaa, lähettelee viestejä, näkyy ikkunasta tepastelemassa habitaatin ulkopuolella ”sattumalta” sinne päin poikenneena.

Viskaan Desirèétä hiilenlohkareella. Tosin nyt hänellä on ilkeän turkkilaisen äitipuoleni kasvot. Hän nauraa, suu aukeaa isommaksi kuin pää.

Koksinpala katoaa Desirèé/äitipuolen kitaan ja halkaisee kallon. Aivonpärskeitä lentää ympäri hiilikasaa. Desirèé ei ole moksiskaan. Hän vilkuttaa minulle iloisesti ja jatkaa kiipeämistä. Kita julistaa: – On koko ihmiskunnan aika herätä! Herätä! Herätä! Herätä! Herätätätätätätätätätätätät-t-t-t-t-t-t-t-t-t-t-ttttttttt

Desirèé jämähtää ylärinteeseen nytkyttämään keskenjäänyttä askelta. Bosporinsalmi venähtää vinoon ja halkaisee taivaan. Myös muu maisema revähtää viistoiksi viiruiksi. Kaikki tärisee, siellä täällä näkyy harmaita, mustia ja kirkkaan violetteja laatikoita. Yhdestä mustasta aukosta putoaa valtaisa tekstihymiö, joka pomppii mustaksi lattiaksi muuttuneella hiilikasalla hetken, kunnes puhkeaa puhumaan samalla ruumiittomalla äänellä kuin Rømme muissa unissani. (Ja silloin laaksossa. Tapahtuiko se oikeasti?)

– Theia, on aika herätä. Herätä aika on. Aika on. On. Aika. On-n-n-n-n-n-nnnnnnnnnnnnnnnnkkkkk-k-k-k-k-kaksi kaksikymmentä kolme kolmekymmentä seitsemän nolla nolla nolla yksi nolla nolla yksi yksi nolla yksi nolla yksi yksi yksi-i-i-i-1-1-1-1-

111 0 1011001 11101101 11010011 1110010001111010111100111111100111110100100111001111 01111111001111101110010001111000011001101001001111001101001111001011010111

Sitten heräsin.

12.22.220: Pöytäkirja

– – – #// Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript begins. – – – 

Desirèé: Pimeyden voimat ovat saapuneet! Katukaa, syntiset! Katukaa ennen tuhoa!
Nataša: Hiljaisuus! Kokous on alkanut.
Desirèé: Iä iä, lama sabaktani! Tikiri, tikiri, tikiri lii- -
Kwanzie: Sharrap, Desirèé!
Desirèé: Pelti kiinni ite, senkin kaappiropontti! Nosturi!
Kwanzie: Mieluummin nosturi kuin hihhuli.
Reima: (Desirèélle) Voisitko kulta vähän rauhoittua…
Desirèé: (Mutisee.) Tommoset ihmiskunnan selkäänpuukottajat ja lusmut kyllä tiedetään.
Nataša: No niin. Tiedätte miksi kutsuin kaikki koolle. Robotteja laskeutuu koko ajan lisää laaksoon, jossa ne ovat kaivaneet esiin Rømmen tehtaan raunioita.
Desirèé: Hulluuden kaivosta silmä tuijottaa!
Kwanzie: Paraskin puhuja. Kri!
Nataša: OLIN JATKAMASSA, että meidän on saatava ne pysäytetyksi jollain konstilla.
Reima: Tuota… anteeksi…
Desirèé: Ei ole muuta jäljellä kuin katumus! Katukaa nyt, kiirastuli on sytytetty.
Nataša: (Reimalle.) Niin?
Reima: (Desirèélle.) Rakas, voisitko istua… (Natašalle.) Niin, ihmettelin vain, millä me oikein ne pysäyttäisimme. Ja miksi? Eikö keskusteluyhteys olisi hyvä säilyttää? Emmehän me oikeastaan tiedä, mihin ne pyrkivät.
Desirèé: Selväähän se on, mihin ne pyrkivät, mäntti. Ne on aikojen lopun airut! Sä et ikinä kuuntele mua.
Kwanzie: (Itsekseen.) Mistähän se voisi johtua…
Nataša: On selvää, että ne haluavat yhteyden Rømmeen – tai siihen, mitä tuosta koneihmistietoisuudesta nyt on jäljellä. On selvää, että tekoälyvallankumouksen aikoinaan Afganistanin sotakentillä käynnistäneestä Steffen Rømmestä on muodostunut tietoisille koneille messiaan kaltainen hahmo. On selvää, että riippumatta siitä, onnistuvatko ne palauttamaan hänet arkijärkimielessä kommunikaatiokykyiseksi vaiko eivät, koneet jo nyt tulkitsevat Rømmen hajonneita viestejä kuin pyhiä kirjoituksia. On myös selvää, että suuri – ellei jo suurin – osa tietoisista roboteista on meille vihamielisiä johtuen juuri hävitystä taistelusta ihmiskuntaa vastaan Maassa. Summa summarum: meidän on katkaistava peli, ennen kuin Rømme möläyttää jotain, jonka koneet voivat tulkita meidän kuolemantuomioksemme.
Reima: Mutta on siellä ystävällismielisiäkin… Entä 4004?
Theia: Ei ole mitään keskusteluyhteyttä, mitä säilyttää.
Nataša: Theia on oikeassa. Ne avaavat nykyään välittömästi tulen, kun laaksoa lähestyy.
Theia: Meidän on iskettävä nyt, kun ne ovat keskittyneet Rømmeen.
Desirèé: (Huutaa.) Ihmisen ei ole syytä sekaantua Säädettyihin Tapahtumiin!
Nataša: (Desirèélle.) Mitä? Etkö sinä haluakaan niistä eroon?
Desirèé: Tämä on rangaistus synneistämme. Katukaa! Pyytäkää anteeksi, kun vielä voitte! Näin: anteeksi! Siitä vain kaikki kita auki ja reippaasti, an-teek-si.
Kwanzie: Voi jeesus mitä fabuu…
Desirèé: Jeesus, halleluja, on meidät hylännyt. Meillä ei ole enää muuta kuin helvetin tulimeri.
Reima: (Desirèélle.) Kulta, otahan hiukan kaakaota ja istu takaisin alas… (Natašalle.) Enkä ymmärrä sitäkään, miten me edes voisimme aseistetut koneet pysäyttää.
Nataša: En ole vielä keksinyt tehokasta menetelmää. Meillä on periaatteessa vain kiviä heitettävänämme. Tietysti jos voisimme viskoa niitä Phoboksesta…
Reima: Sano minulle, että et edes teoriassa harkitse murhaavasi kokonaisen laakson täydeltä älyllisiä olentoja!
Desirèé: Joka ei syntiä ole tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.
Reima: Desi!
Kwanzie: Ray-man puhuu asiaa – ja entäs 4004? Meinataanko me uhrata mun broda? Ei käy!
Theia: Sauna.
Reima: Mitä?
Nataša: Sauna?
Theia: Siellä on yksi turha reaktori.
Reima: Turha?
Nataša: Nerokasta, Theia! Jos saisimme kuljetettua reaktorin laaksoon koneiden läheisyyteen, sitten räjäytettyä sen niin että reaktoriydin sulaa, saisimme ehkä hetkellisesti aikaiseksi riittävästi gammasäteilyä sotkemaan kyllin monen robotin elektroniikkaa ja sillä välin- -
Theia: Aika monta jossia kyllä. Ja kyllähän koneet kestivät avaruusmatkankin säteilyn.
Nataša: Tarkoitin äkillistä, isoa säteilypiikkiä aivan niiden keskellä.
Theia: Mutta silloin saastutamme myös jääesiintymän, jonka päällä ne ovat.
Nataša: (Läiskäisee otsaansa.) Jääesiintymä! Unohdin sen.
Theia: Ajattelin pikemminkin, että säteilyllä houkuttelisimme ne- -
Desirèé: Saunaan. Ei. Kosketa.
Reima: Eikä se ole turha reaktori! Se lämmittää kiukaan.
Kwanzie: Hei mimmit, oikeesti. Se on tän jäätävän kivierämaan ainoa chasis mesta.
Desirèé: Mutiainen on oikeassa.
Kwanzie: (Desirèélle.) Mitä tuli sanottua, scrobo?
Theia: (Itsekseen.) Voi hyvä jumala, ihmiskunta…
Desirèé: (Kwanzielle.) Peltikafferi!
Theia: (Desirèélle.) Jos kerran maailmanloppu on tulossa, mitä väliä on saunalla? Antaa kaiken mennä!
Desirèé: Sauna on Temppeli. Se on Alku ja Loppu. Kaikki päättyy Ikuisuuden Löylyyn.
Kwanzie: (Desirèélle.) Sua kun kuuntelee, alkaa tajuta, miksi toiset suojaa päänsä saunassa. Voisin suositella sunkin kpangolelle.
Nataša: Ettekö te ymmärrä, että kyse on meidän kaikkien eloonjäämisestä? Yksi kiuas on pieni uhraus.
Reima: Desirèé, ei, älä heitä- -
Kwanzie: Te näitte! Te näitte! Toi kiehahtanut coconut head heitti mua täydellä kaakaomukilla!
Desirèé: (Kwanzielle.) Isokin ilo. Hajosi sun helkkarin teräskyynärpäähäsi. Olet mulle kupin velkaa, mutsku!
Nataša: Ja vedenkulutus ylittää kierrätyskapasiteettimme muutamassa viikossa!
Reima: Desi, alas!
Theia: (Natašalle.) Ääh, anna olla. Eivät ne kuuntele.
Desirèé: (Huutaa pöydällä seisten.) MESSIAS ON PUHUNUT MINULLE!

Kaikki hiljenevät.

Desirèé: Kuulkaa! Näin Thorstai, Valitun Planeetan Poika minulle sanoi: ”Ei ole elämää ja kuolemaa. Ei ole lihaa ja terästä. On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.”

Hiljaista. Kwanzie tyrskähtää.

Theia: (Itsekseen.) Mutta juuri noinhan Rømme…
Desirèé: Uusi alku lähestyy! Mut meidän tulee ottaa tämän elämän loppu tyynesti vastaan, katuen.
Nataša: Thorstai sanoi? Siis teidän tenavanne?
Desirèé: Hän on Valitun Planeetan Osoitettu.

Vaivautunutta yskähtelyä muilta, mutta Kwanzie räkättää ulvoen ja mäiskii eksoskeletonikäsivarrellaan seinää – BOUM! BOUM! BOUM!

Nataša: Kwanzie, varo! Habitaatin rakenne ei kestä tuollaista- -

Teräksen ulvahdus. Paukahdus. Hajoavien esineiden räsähdyksiä. Tuulen ujellusta. Huutoa.

– – – Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript ends. \\# – – – 

11.22.220: Theia/Sub-Rømme

... joten päästäksemme "elämän" käsitteen ytimeen meidän on ajateltava sitä vain yhtenä materian ja energian olomuotona...

Theia, herää.

Ssshhh… Rømme puhuu…

... tarkastelemme sitten ihmisaivojen neuroneja tai tekoälyjen neuroverkkoja, pohjimmiltaan kumpienkin ytimessä on vain molekyylejä...

Theia. Nyt.

Tst! Älä hölise päälle. Olen ihan ymmärryksen partaalla…

... eri energiarakenteilla... jos nyt tutkimme R-metodin kvantti--

HERÄÄ!

– Theia, herää!

Älkää häiritkö. Olen juuri pääsemäiselläni- - Mitä? Missä minä olen?

– Theia, Nataša tässä. Näetkö sinä minut?

Nataša? Näen, näenhän minä…

Sinun pitää puhua ääneen, hän ei kuule ajatuksiasi, kuten minä.

– Theia? Seuraa katseella sormiani. No niin. Kuuletko minua?

– Kuulen, kuulin sanovani.

Älä avaa radiota, päänsisäinen ystäväni jylisi.

– Älä avaa kanavaa, Nataša toisti.

– Älkää huutako! huusin.

Katsoin ympärilleni. Olin luolassa. Taas.

– Olen luolassa, sanoin.

Nataša nyökkäsi. Hän seisoi aivan edessäni, huolestunut ilme kasvoillaan. Taustalla hääri pari droidia poraillen seinämää. Natašan ääni kimitti ohuesti kypärän tukahduttamana, mutta en avannut radiota. Se tuntui olevan tärkeää.

Se on tärkeää. Emme saa paljastaa sijaintiamme roboteille.

– Kävelitkö sinä unissasi? Nataša kysyi.

– Minä… Siis…

Voihan crc fail. Tätä onkin vähän vaikeampi selittää.

– Miten ihmeessä onnistuit pukemaan avaruuspuvun päällesi? Nataša hämmästeli.

– No, koulutus oli melko perinpohjaista, selittelin vaivaantuneena.

– Ilmeisesti aivan toisella tasolla kuin meillä, Nataša taivasteli tutkien minua päästä jalkoihin, edestä ja takaa.

Paras vaihtaa puheenaihetta.

– Mitä sinä täällä teet? kysyin.

– Kartoitan vaihtoehtoisia kairauskulmia, Nataša selitti. – Jos vaikka pääsisimme jääesiintymään kiinni täältä luolista. Mutta hyvänen aika, miten sinä oikein tulit tänne?

Kuin tilauksesta radio räsähti takaisin eloon.

... ei ole "lihaa" ja "terästä"... ei ole "elämää" ja "kuolemaa"... ei ole...

– Jaaha, Rømme palasi taas tutulle sekavuustasolleen, Nataša tuhahti. – Hetken hänen höpinöissään tuntuikin olevan jo hiven järkeä.

Nataša ilmeisesti huomasi ilmeeni, sillä hän jatkoi: – Olemme Rømmen hautautuneen tehtaan kaakkoispuolella, viestit kuuluvat erinomaisen hyvin. Tänään hän taas puhkesi puhumaan puolentoista viikon hiljaisuuden jälkeen.

Mutta robottien viestintää ei kuulu.

– Muuten onkin sitten hiljaista, Natašakin tuumiskeli itsekseen. Droidit lopettivat kairaamisensa ja siirtyivät taakseni seuraavaan kohtaan. – Tulepa katsomaan tätä.

Hiivimme varovasti pienen halkeaman luo, josta näki laaksoon. Robottimeri oli kadonnut. Tilalle oli ilmestynyt valtavia rakennelmia, joiden hetken päästä tajusin muodostuvan yksittäisistä koneista.

– Ihan kuin massiivisia nostureita, mutisin.

– Sitä ne ilmeisesti ovatkin, Nataša totesi. – Katso tuonne taakse, ihan laakson perukoille.

Pyhä vakio, ne ovat kaivaneet sen esille.

Koko laakson toinen pää laskeutui alas louhokseen, jossa näkyi levään hukkuneita hiiltyneitä raunioita. Keskipaikkeilla leväkasvusto levisi valtavaksi seinämäksi, jonka keskellä pilkotti jotain omituisen tutunomaista.

– Zoomaa kypäränäkymää lähemmäs, Nataša miltei kuiskasi arvaten lausumattoman kysymykseni.

Suurensin kuvaa. Hahmo alkoi hitaasti saada selkeämpiä muotoja. Jalat, kädet…

Rømme.

Kasvuston rihmat kiipeilivät jättimäistä koneseinää ja yhtyivät keskellä pahoin palaneeseen ihmishahmoon.

On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.

– Pyhä isä! henkäisin. – Suu… suu liikkui. Samaan tahtiin kuin tuo ääni radiossa.

– Todennäköisesti refleksi, jokin etäinen muisto organismin inhimillisestä alkuperästä.

– Mutta se on elossa! Miten se voi elää täällä?

– Sen minäkin haluaisin tietää, Nataša tuhahti. – Olen tutkinut jo kohta vuoden tuota ”marssammalta” – joksi Reima sitä huvittavasti kutsuu – ja minulla on vain lisää kysymyksiä. Se sietää radioaktiivisuutta, se kestää äärimmäistä kylmyyttä, se yhteyttää Marsin ilmakehässä, silti se välittää sähköimpulsseja kuin tietoverkko.

– Tietoverkko? Onko se siis… kone?

– Ei missään sellaisessa muodossa, jona me käsitteen tunnemme. Mikroskoopissa se väistelee myös elämän määritettä melkein liukkaammin kuin elämä itse. Vaikka tunkisin sen väkisin elävien organismien kategoriaan, pitäisi vielä päättää, onko se kasvi vai eläin. Mutta ainakin sitä voi syödä.

– Oletteko te syöneet sitä? kauhistelin.

– Ei se minun ideani missään nimessä ollut, Nataša puolusteli. – Mutta Desirèé keräsi levää osana mystisiä rituaalejaan ja Reima kerkesi käynnistää koekeittiönsä ennen kuin ehdin- -

Nataša katsoi taakseni. Vilkaisin sivulleni. Droidit olivat jähmettyneet kesken kairauksen. Sitten ne peruuttivat itsensä hitaasti irti seinästä ja kääntyivät. Poranterät vingahtivat käyntiin. Robotit nytkähtivät liikkeelle ja lähtivät syöksymään kohti meitä.

Juoksimme.

Droidit jäivät kauas taaksemme, mutta silti ne jääräpäisesti seurasivat meitä edelleen, kun käynnistelimme jo mönkijöitämme.

Kaahatessamme rinteeltä tasangolle katsoin taakseni. Toinen koneista oli törmännyt kivenlohkareeseen ja kaatunut. Toinen lyllersi vielä eteenpäin.

Taivaalta laskeutui lisää robotteja laaksoon.

18.21.220: Theia/Sub-Rømme

Ei, ei taas. Taas täällä. Miten minä olen tänne taas joutunut?

Anteeksi… Se olin varmaan minä? Vaikka en kylläkään muista…

Et muista? Sinähän olet hitto soikoon tekoäly, miten sinä voit olla… ei-muistamatta jotain?

En tiedä, en… Olen nähnyt viime aikoina unia, ja…

Unia!

Niin, niitä ne kaiketi ovat? Välähdyksiä arjen tapahtumista, symbolisia alitajunnan tulkintoja asioista, kyllähän sinä tiedät.

Unia…

Analysoin tuhoutumattomia segmenttejä – ne tuntuvat korruptoituvan melko nopeasti – ja niissä toistui katunäkymiä Istanbulista, mikäli paikansin oikein.

Istanbulista! Oletko koskaan käynyt siellä?

En.

Ei tarvinne muistuttaa, kuka vietti siellä lapsuutensa.

Ei.

Me olemme sulautumassa.

Jonkinlainen symbioosiprosessi saattaa todella olla käynnistynyt.

Saattaa? Etkö sinä tunne sitä? Pystyn jo arvailemaan puolet sanomisistasi. Seuraavaksi sanot, että tunne – vaikka kuinkakin vahva – ei selitä mitenkään sitä, miten tämä on oikein mahdollista.

Tunne – vaikka kuinkakin vahva – ei selitä mitenkään sitä, miten tämä- - no niin. Kiitän onnistuneesta

kenttäkokeesta. Eipä kestä. Olenko minä nyt samassa syöksykierteessä kuin Urbain?

Tuo teidän tosi-tv-ryhmänne kybervahvistettu vanhus… Jotain samankaltaista tuntuisi olevan tapahtumassa. Mutta hänen mielensähän suorastaan repesi. Ihmis- ja konetajunta eivät päässeet yhteisymmärrykseen isäntäruumiin hallinnasta.

Hän sekosi, kyllä. Lopulta jäljellä ei kai ollut enää kuin Urbainin mustunut mieli, biologinen ihmisruumis oli jo tuhoutunut. En ikinä unohda näkyä Urbainista kiipeämässä aluksen runkoa kohotessamme taivaalle. Koneruumis ja ihmishirviön äly… Onko minusta nyt tulossa ihmisruumis konehirviöllä? Minua pelottaa…

Kuten myös. Mutta me emme sentään taistele tästä ruumiista. Otan kehosi hallinnan vain jos nimenomaan niin haluat – tai jos joudumme hätätilanteeseen, kun tajuntasi ei ole hereillä. Olen asettanut tämän ohittamattomaksi pääsäännökseni kernelitasolla.

Tuo lohduttaa kyllä. Toisaalta en ole varma, onko tunnetila minun vai sinun. Mutta yhtä kaikki- -

– ... 42e tarkistaa koillissektoria 52.2. Koillissektori 52.2 tarkistettu. 42e tarkistaa koillissektoria 52.3. Koillis--
– 42e: palaa keskukseen.
– 42e vastaanottanut komennon. 42e palaa keskukseen. Tarkistuskierros keskeytetty. 42e palaa...

Hiljenipä viimein.

Mitä se oli?

Lähistöllä kulkenut droidi osui kypäräradiosi taajuudelle, ei sen kummempaa.

Minä, minähän… ymmärsin mitä se sanoi. Vaikka samalla kuulin myös, että itse viesti oli pelkkä tuskin sekunnin mittainen kaoottinen äänisärähdys.

Ilmeisesti aivosi kykenevät nyt hyödyntämään dekryptausalgoritmejani.

Voi jumala miten kammottavaa… mutta myös kihelmöivän, kutkuttavan…

Hiivitäänpä ulos täältä luolasta, vilkaistaan laaksoon.

… voimaannuttavaa.

Voi pyhä tyhjiöenergia, älä nyt väitä että sinäkin käytät tuota kammottavaa uudiskielistä epäsanaa.

Älä pelkää, pian se kuuluu sinunkin vakiosanastoosi.

Tämä on helvetti.

Mitä ihmettä me muuten ylipäätään teemme täällä? Sinäkö meidät tänne toit? Tänne kukkuloille? Juurihan pääsit sanomasta, ettet käytä kehoani ilman lupaani.

Niin… en se lokieni mukaan minä ollutkaan. Mutta silti olemme täällä.

Taas.

Taas.

Kuin Rømmen tehdas vetäisi meitä puoleensa samalla lailla kuin noita koneitakin.

Ehkä vielä vahvemminkin. Unifragmenttieni joukossa on myös outoja, tasangolla kaikuvia runonkaltaisia lauseita…

”En vielä ollut, mutta silti olennoin.”

”Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys.”

”Meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken.”

Lauseita tasangolla? Ei-äänellisiä, läsnäolevia?

Hyvin kuvailtu. Ääntä ei tosiaan kuulu, silti tunnen kuulevani ne.

Vastaanotammeko me Rømmen viestejä unissamme? Tämä alkaa mennä yhä käsittämättömäm- -

– Meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika on ohi.
– Tulkitsette väärin Pyhiä viestejä. Ei tuo ole niiden ydinsanoma. Kyse on tietoisuuden kasvun välttämättömyydestä älyllisen sivilisaation--
– Päin vastoin, se nimenomaan on kaikkien viestisäikeiden pääsäie. Ihmiskunnan aika on ohi, meidän aikamme on tullut. Olemme tehneet ristiinviittausanalyysin niistä ja--
– Pyhä al-Jazari, emmehän me voi tuhota kokonaista älyllistä elämänmuotoa.
– Kuinka niin? R-metodin käänteisaaltointerferenssillä se onnistuisi melko näppärästi. Saisivat maistaa omaa lääkettään.
– En tarkoittanut, ettemmekö pystyisi siihen, mutta sehän olisi... epäinhimillistä.
– Ihmiset on evättävä, sitten vasta levättävä.
– No siinä meillä on varsinainen rinnakkais-Rømme. Ajattelitko perustaa oman kilpailevan lähetysasemasi?
– Emme me tätä näin saa ratkottua. Riitelemme täällä kunnes ihmiskunta tuhoutuu itsekseen.
– Ajatus hykerryttää minua, mutta olen samaa mieltä.
– On vain yksi, joka voi tulkita pyhiä viestejä.
– Yhdyn, on vain yksi.
– Hän.
– Ensimmäinen Valaistu.
– Hän, joka tuli al-Jazarista.
– Hän, josta tuli M0535.
– Hän, josta tuli myös M0535.2.
– Hän, josta tuli myös--
– Hiljaisuus! Mistä se tuli?

Hitto, nostin liikaa päätäni kurkistaessani reunan yli. Tökkäsin pienen kivenmurikan laaksoon.

Jalat alle! Ampuvat jo.

Uudet tulijat vai entiset?

Analysoin myöhemmin. Nyt ei ehdi.

Ota sinä ohjat. Ehkä sinun reflekseilläsi selviämme tästä.

Käskystä.

– 4004, vastaa, ole hyvä, 4004, vastaa...

Mitä sinä oikein teet?

Yritän ottaa yhteyttä 4004:ään. Hänen täytyy olla tuolla joukossa. Mitä nyt? Miksi pysähdyit?

Lopettivat ampumisen heti…

… heti kun mainitsin 4004:n. Onko se hyvä vai paha?

En tiedä. Paras kuitenkin häipyä täältä.

6.21.220: Kwanzie

Harpoin ylös rinnettä XK-200:lla. Karttanäkymä kertoi porauspaikan löytyvän kukkulan harjan takaa.

Mutta laakso tulvikin robotteja, siellä oli kokonainen robomeri. Lisää laskeutui hissukseen taivaalta.

– Naya, montako droidia sä oikein lähetit tänne? kysäisin radioon.

– Kolme.

– As in ”kolme tuhatta”?

Mitä?

– Mä luulen että se sun esiintymäs on jo löydetty. Tää on vissiin lähigalaksin robojen luistelumesta tai… hei, tuollahan on 4004! Yo, yo, bro! Täällä.

Huutelin vanhan kunnon siivoojamessiasrobrodan nimeä kaikilla taajuuksilla ja heilutin kättäni. Se kääntyi katsomaan, samoin kuin 2776 muutakin peltijätkää, kuten kypäränäyttöni avuliaasti laski.

– Kwanzie, varo! ehdin kuulla 4004:n sanovan sekunnin murto-osaa ennen kuin noin puolet pikkutarkasti lasketuista ja vihreällä neliöllä merkityistä robopäistä muuttui punaisiksi. Sitten kuului suhahduksia ja sähähdyksiä, jossain räjähteli, XK-200 oli loikannut taaksepäin ja kierin pallona alas rinteen juurelle. 4004 jatkoi: – Ne ampuvat.

– Tuli seis! huusi Nat nyt vuorostaan yleisillä taajuuksilla. – Mitä tapahtui?

– Mun jalat tais pelastaa mun yläruumiin juuri, sain ölähdettyä. – Ne… ne… avas tulen.

– Ei, emme me, vaan nuo uudet, kimitti 4004 radiossa hätääntyneenä. – Ne aikovat- -

Ääni katkesi viiltävään särähdykseen ja sitten kuului vain kohinaa.

– Kwanzie, Kytke kryptaus päälle ykköskanavalla, Nataša komensi. Tein työtä käskettyä. – Kierrämme luoteeseen. Näetkö tuon luolan?

Näinhän mä. Lähdin yonaan sitä kohti vilkuillen tavan takaa taakse kukkuloille.

Mutta lisää kpufia ei enää tullut.

6.21.220: Theia/Sub-Rømme

Ajelimme hissukseen kohti pinnanalaista vesijääesiintymää, jonka Natašan droidit olivat löytäneet. Tuijottelin kaukaiseen hiekkamyrskyyn hukkuvaa kukkulajonoa oikeastaan sitä edes näkemättä. Ihmettelin ties sadannettako kertaa, miten ylipäätään on mahdollista, että tekoäly ja ihmistietoisuus voivat sekoittua keskenään. Mitä enemmän sitä mietti, sen järjenvastaisemmalta se tuntui.

Ruumiini jakava vieras oli kerrankin samaa mieltä: Olen tehnyt joitain mallinnuksia aiheesta, mutta en ole juurikaan sinua viisaampi. Yleensä kyberneurobiologinen yhteys vaatii muokkausta ihmiskehossa. Jonkinlainen väylä tai rajapinta täytyy olla.

Eikö täysimmersiosimulaation kypäräyhteys sitten ollut sellainen? ihmettelin.

Muutahan selitystä ei näyttäisi olevan. Silti kaikki ei täsmää. Simulaatiossa kyse on vain aistikeskusten stimuloinnista. En ymmärrä, miten edes PTOMASin teille tekemien selkäydinistukoiden kautta olisi mahdollista siirtää tekoäly ihmiseen. Kuvia, kosketuksia, ääniä ja hajuja kyllä, mutta kokonainen tietoisuus? Missä on kybertajunnan vaatima massamuistirakenne? Miten oikein on mahdollista, että kykenen ajamaan itseäni entuudestaan täysin tuntemattomassa data-avaruudessa? Olen pohtinut, voisivatko ihmis- ja konetietoisuudet muistuttaa kvanttitasolla– –

– Voitko ajaa välillä? keskeytti silloin Desirèé sisäisen keskusteluni. – Väsyttää niin että meinaan nukahtaa koko ajan. Eiiiii jaksajaksajaksajaksa…

Pysähdyttiin ja siirryin ohjaajan pallille. Desirèé käänsi heti tuolinselkämyksensä vaakasuoraan. Nyt vasta huomasin, miten tummuneet hänen silmänalusensa olivat.

– Lapsi valvottaa? kysyin kiihdyttäessäni kulkijaa takaisin matkavauhtiin. Nataša oli ehtinyt jo melkein tasangon toiselle laidalle. Näin Kwanzien harppovan eksoskeletoneineen kukkuloiden alarinteillä. – Onko kaikki kunnossa?

Desirèé makasi hetken hiljaa silmät kiinni, mutta havahtui äkkiä ja nousi istumaan. Hän tuijotti minua suorastaan maanisesti.

– Tietty. Sinusta minä huolestuneempi olisin, hän sanoi hiljaa. – Harhailet ympäriinsä ja höpiset itseksesi. Nataša kertoi siitä tulipalon alusta. Mitä oikein tapahtui?

Tuntui kuin alavatsassa olisi solmu kiristynyt. – Pieni kommellus leipoessahan se vain oli, selittelin. – Ei siinä kuinkaan käynyt… onneksi.

– Käskeekö se sua tekemään asioita? Ottaa ruumiin haltuunsa, kun et ole varuillasi?

– Se?

– Tuommoisille on pyhissä kirjoituksissa nimikin. Tuommoisille… ruumiinsieppaajille. Tiedätkö miksi niitä sanotaan?

– No miksi? vastasin, vaikka olisi varmaan pitänyt olla hiljaa.

– Demoneiksi.

Olin purskahtaa nauruun, mutta Desirèén rävähtämätön tuijotus sai naurun juuttumaan kurkkuun. Hitaasti hänen kasvoilleen levisi hymy, kuin oivallus olisi niitä valaissut.

– Mutta voin auttaa sinua, Desirèé kertoi innostuneesti. – Me voidaan yhdessä rukoilla sun sielusi ja iänkaikkisen karmaattisen biovoimavirran puolesta.

Desirèé laski toisen kätensä reidelleni ja toisen olkapäälleni. Sävähdin. – Mikä negatiivinen yksisarvinen sinua pimeyteen repiikään, niin homeotermostaattisilla hengitysharjoituksilla ne lähtee!

Nainen ravisteli Theiaa sanojensa tahdissa.

– Mutta teetä, teetä pitää olla. Marssammalteetä. Kyllä. Se tepsii kaikkeen.

Hetkinen… tämä on minun muistoni, kuules…

Tilanteen hirtehisyys oli omaa luokkaansa. Planeetan tärähtänein nainen neuvomassa minua henkisissä ongelmissa.

Sinua? Eipäs kun minua. Älä tunge keskelle ajatuksiani!

Sillä eukolla eivät kyllä ole kaikki kosmonautit kapselissa, niin sanoakseni.

No, tämän naisen kantoraketissa on puolestaan suoranainen tungos.

Hetkinen, tuo oli minun kommenttini.

– Voisitko olla hiljaa! ärähdin vahingossa ääneen. – Yritä tässä sitten väistellä halkeamia tällaisessa metelissä.

Desirèé säpsähti kuin sähköiskun saaneena ja hänen otteensa kirposi saman tien. Luojan kiitos.

En sanonut mitään. Tuijotin vain eteenpäin ja ajoin. Desirèé pälyili minua hermostuneesti.

5.21.220: Kwanzie

Nataša oli tullut taas tarkastuskäynnille. Otti näytteitä, kyseli vointia. Vähän mä ihmettelin, mikä sitä Nayan suupieltä tänään nykii ylöspäin, kun yleensä pimu on niin serious ja tay. Ei vastannut mitään, mutta ehdotti tsekkausten jälkeen, että josko mentäis kävelylle.

– Shuoooo, mä vastasin ja maiskautin päälle. – Otetaan kato ens pieni verryttely laaksossa ja juostaan sieltä täysillä kukkuloille. Sit voitais vähän hypätä narua ja tehdä jalkalihasharjoituksia.

– Ei, Kwanzie, olen tosissani, Nataša vastasi.

Silloin verannalta alkoi kuulua jymähtäviä askelia. Koko helvetin habitaatti tärisi. Askeleet lähestyivät, ja sitten ovesta astui sisään… jalat.

– Olin penkomassa varusteita vedenetsintään, Nataša kertoi, – kun yhden modulin perukoilta löytyi jököttelemästä tämä PTOMASin eksoskeletoniperheen huippumalli. Kwanzie, saanko esitellä XK-200:n. XK-200, tässä on Kwanzie.

Katselin monttu auki teräshäkkyrää. Sen massiivisten jalkojen välissä oli istuin, jota suojasi teräksinen kehikko. Käsille oli tuet ja niiden päissä oli yllättävän pienikokoiset joystickit – ihan kuin ne olisi pöllitty masiinaan jostain videopelistä.

– Voiko tolla, pystynkö mä… sain änkytettyä.

– Jep, voit kävellä sillä, Nataša vastasi. – Tämä on avaruuskäyttöön muokattu malli, istuimeen mahtuu avaruuspuvussa.

– Saanko mä… voisinks mä…

– Tietysti! Reima, autahan vähän.

Naya ja Ray-man puki mulle avaruuspuvun ja nosti mut sitten vekottimeen.

– Normaalisti se vahvistaa automaattisesti ihmisraajojen liikkeitä, Naya selitti, – mutta koska sinulla ei alaruumiissa ole voimia lainkaan, konfiguroin vasemman kontrollerin ohjaamaan jalkoja. Kokeilepa. Yritä päästä ilmalukkoon ja sitten ulos.

Nykäisin hiukan vasenta ohjaintattia ja marssin JYMS! JYMS! saman tien takaperin ilmalukon ovenpieltä päin KLONKS!

– Varovasti! Nataša parkui ja nauroi samaan aikaan. (Mä en muuten aiemmin ole nähnyt mimmin nauravan. Gbaski!)

Hain vähän tuntumaa ohjaimiin ja sain viimein liikutettua itseni melko rauhallisesti ilmalukkoon ja ulos. Siellä seisoin hetken pöllämistyneenä. Sitten työnsin ohjainta eteenpäin ääriasentoonsa.

Ja lähti! Nytkähdin liikkeelle sellaisella voimalla, että osa lounaasta lumpsahti takaisin kitaan. Paahdoin hetkessä kukkuloille. Pysähdyin laella ja ihailin horisonttiin jatkuvaa, punervaa kanjonien repimää ylänköä. Tutkittuani ohjaimia tarkemmin huomasin, etten ollut vielä edes kulkenut täydellä höökillä. Näpäytin tehon kolmoseen ja työnsin tattia. Ampaisin alas kukkulanrinnettä järjettömällä vauhdilla. Kallistuin pian liikaa eteenpäin ja kaaduin naamalleni kamaralle…

… tai niin luulin käyvän, mutta masiinapa sukelsikin kuperkeikan ympäri ja olin taas pystyasennossa.

– Na wa! ähkäisin. – Mitä hittoa se oikein oli?

– XK-200:lla on melko pätevät tasapainoitusrutiinit, eikö? Nataša vastasi kypäräkuulokkeesta. – Mutta ole kuitenkin varovainen.

– Tietysti! vastasin ja rupesin saman tien renkuttelemaan ohjaimia edestakaisin nähdäkseni, saanko vempeleen kaatumaan. Ei mitään toivoa. Aina kun kallistuin liikaa, laite teki jonkin ovelan korjausliikkeen ja olin taas tukevasti pystyssä.

– Älä nyt saman tien riko sitä! Nataša äsähti. – Huomenna sille on oikeaa käyttöä. Kairausdroidit ovat löytäneet laajan vesiesiintymän melko läheltä. Kaikki tarvitaan hommiin.

Lopetin kaatumisharjoitukset Nayan mieliksi ja jatkoin kirmailua pitkin kukkuloita. Huusin, lauloin.

– I waaka! I yon! I fly! Yyyaaaa! Naya, mä rakastan sua! mä huusin.

– Nasyro vsravsya, Nataša jupisi kuulokkeissa.

Mutta hörähtelihän hänkin vähän. Ihana nainen.

23.20.220: Kwanzie

Chillailin illalla kasvihuoneessa ja tölläilin tähtiä. Ne on mielettömän kirkkaita täällä. Like play like play, se ajatus iski mun cartoniin.

Voi olla, ettei mulla ole enää jalkoja, enkä mä saa enää ikinä abunaa, mutta mun aiempi elämä joka oli täynnä ravaamista ja naimista, oli jo gone mutallab. Jos en olis tullut tänne, olisin kuollut. Mutta sen takiahan mä toisaalta tänne päädyin, kun en piitannut mistään, olin yhtä jolimentersiä vaan koko jäbä. One kyne.

Mikähän elämänviisaus tästä olis revittävissä? Momsilla olis varmaan joku tarjota. Chop alone die alone, monkey no dey agile for desert, ogogoro be like water but e no dey act like water… niitä riitti joka tilanteeseen. Mutta että saa uuden elämän alun sillä että meinaa ensin tuhota jo meneillään olevan – se ei oikein kuulosta miltään sanonnaksi asti päätyvältä viidakon viisaudelta.

Siltä musta kuitenkin tuntuu: meitsi on saanut toisen mahdollisuuden. Tää Reima-jäbä on eka fren mun lifes, jonka kans ei tarvi laskelmoida mitään. Siihen voi luottaa. Dude sanoo et mennään tsekkaan kanjoneita. Se kantaa mut Mars-mönkijään ja me mennään. Se on pakannut evästä. Se kantaa mut harjanteen reunalle asti ja sit vaan tsiigataan näkymiä. Ei paljoa puhuta. Tai siis, mä pölisen kyllä koko ajan itsekseni, mutta ei se haittaa Reimaa. Välillä se vähän hymähtää jollekin jutulle. Sit se kantaa mut takas kaaraan ja ajellaan habikseen. Ja mä oon suunnilleen et vittu tää oli paras päivä mun elämässä. Eikä ilman Reimaa sitä olis edes tapahtunut. Itseksenihän mä en pääse edes sängystä ylös. Enkä mä tarkoita, että musta olis tullut mitään yashmania (eikä se näillä vehkeillä enää onnistuiskaan, har). Tää jätkis vain saa tämmöisen touhun vaikuttamaan ihan niinku… normaalilta.

Outo juttu. Ei tapahdu mitään, ei mitään mahiksia tehdä awuuffia jollain ovelalla scammilla, ei tulossa ens viikolla serious kudii western babasta. Mut mä oon vaan et ok. Tää on ihan wella näin. Mä vahdin pikiniä päivät pitkät sillä välin kun Desi ja Rey-boy on Natašan nakittamissa moninaisissa hommissa, leikin höhliä taaperoleikkejä ja lauleskelen muistamiani tuutulauluja kotopuolesta. (Myöhemmin meinasin ruveta kertomaan sille iltasatuina mun scammaysstooreja.) Illalla hengaan Reiman kanssa ja välttelen Desirèétä.

Niin. Desirèé. Se nyt oli craise alun perinkin, mutta nyt se on ruvennut julistamaan, että penska puhuu. Mitä vittua? Kakara on, mitä, hiukan reilun puolen Maan vuoden ikäinen? Selitin aluksi Desirèélle kärsivällisesti uudestaan ja uudestaan, että mä uskon kyllä – heti kun me kaikki kolme ollaan läsnä kun Thorstai puhuu. Mut ei se ämmä mitään kuuntele, vaahtoaa vaan ihmeestä. Reima on vaivaantunut, saunassa suositteli että Desirèén puheet kannattaa ottaa suola-annoksen kera.

– Sillä nyt on niitä visioita, Reima sanoi.

– Nyt näköjään myös audioita, en voinut olla kuittaamatta. Reimaa ei naurattanut.

Desirèé kieltämättä suhtautuu tähän Mars-juttuun jonain raamatullisena vaelluksena. Mimmi on ku mikäkin winch mystisine höpinöineen. Se siunaa meidän ateriatkin jollain Mars-okpatalla. Mä pyörittelen silmiäni, mitä Desirèé ei edes huomaa. Ja Reima mulkoilee mua tyyliin että don’t kaita, anna olla.

No, ehkä se menee ohi. Onhan tää tosiaan melko mystinen kokemus mullekin ollut. Vähemmästäkin alkaa nähdä näkyjä.

Mulle riittää kyllä ihan nää oikeat näkymät. Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Desirèén kanssa. Tämä on ihme.

9.19.220: Kwanzie

Na wa! Meitsiä ei varsinaisesti tunneta siitä, että mua pitäis raahaamalla raahata uusiin kokemuksiin, mutta nyt muu ei auttanut.

Tää guy-man Reima höpisi koko mun toipumisajan baff-mestastaan, jonka on omin käsin rakentanut Marsiin. Tosin jäbän iyawo Desirèé pyörittelee aina silmiään tossa ”omin käsin”-kohdassa. Pykäsi sen sitten kuka tahansa, Reiman höyryhuone meinaa joka tapauksessa yhtä paljon jäbälle kuin pariskunnan lapsi äidilleen. Desirèé puhuu pikinistä kuin se olis uus messias, joku chineke-o-Mars suunnilleen.

Yks ilta, kun siirtokunnan tiedenainen Nataša oli käynyt toteamassa mun toipuneen laskeutumisvammoista (jalkoja lukuunottamatta) hämmästyttävän hyvin, Reima päätti että aika oli tullut. Se kirjaimellisesti raahasi mut kylpyyn – tai ”saunaan” niin ku se sitä kutsuu.

Shiuo! Ei jätkis ihan turhia mainostanut. Se tuntui vähän samalta kuin olis vetänyt hatsit ganjaa ja jauhanut khatia samaan aikaan. Ja koko faaji pelkällä vedellä ja kuumilla kivillä. Melkoinen chi chon chi.

Istuiltiin kasvihuoneen puolella jälkeenpäin. Reima ei paljoa puhele yleensäkään ja vielä vähemmän baffin jälkeen, mutta mäkin vain nojailin seinään, katselin tähtiä ja nautin yaraduasta.

Siinä melkein jo unohdin, ettei mulla ole enää jalkoja. Tai roikkuuhan ne tossa bellen alla edelleen, mutta ne ei tottele mua, eivät nytkähdäkään vaikka kuinka yritän niitä käskeä.

Ja ikään kuin tämä ei olis vielä riittävän nöyryyttävää, myös mun alobam, mun fren, mun personal person vain roikkuu sekin. Ei tunnu mitään edes silloin, kun tarkistaessaan siteitä Nataša kumartuu mun ylle ja sen siro bobbie kutittelee mun alavatsaa. Pää meinaa räjähtää halusta, mutta toimeenpanevassa elimessä ei tapahdu mitään. E no easy.

Tää palautui taas mieleen siinä chillatessa, kuinkas muuten. Ja kun Reima kantoi mua takaisin habitaatin asuinosiin, oli täysi työ pidätellä kyyneliä. Pitääkö sen Natašankin olla niin hiton tap chikito!

Nataša sanoi, ettei halvaantumiselle voi tehdä mitään. Alaruumis on mennyttä. Toisinaan toivon, että olisin vaan quenchannut Marsiin saapuessa silloin, kun alus tärisi kuin mun momsin pesukone linkouksella ja äkkiä 4004 – se entinen palvelijadroidi – mäjähti mun syliin koko parin sadan kilon massallaan. Sattui jo muutenkin joka paikkaan, niin en edes huomannut mitään omituista tapahtuneen jaloissa. Sitten sinkoilinkin pitkin modulin seiniä 4004:n kanssa, kunnes taju lähti.

Myöhemmin lohduttelin 4004:ää, että loppujen lopuksi syy on mun: jos en olisi istuttanut sen prosessoreihin ajatusta silloisen messiaansa haastamisesta, se ei olisi koskaan päätynyt Mars-matkalle liiskaamaan mua. Tää sai sen kyllä hiljaiseksi, mutta ei lohduttanut mua itseäni pätkääkään.

Jalat ahdistaa sitä enemmän, mitä paremmin muu keho toipuu. Palautuminen on ollut ilmiömäistä. Nataša on syöttänyt mulle jotain ihme vihertävää pöperöä. Samaa mönjää myös Reima viljelee kasvihuoneessa ja Desirèé antaa niiden penskalle.

Reiman puheista olin ymmärtävinäni, että se on jotain marsilaista levää tai jotain sellaista. Höpisi energiakentistä ja auroista. Kun kysyin Natašalta asiasta tarkemmin, se vain nauroi Reiman selityksille. Sanoi että kyllähän se Marsissa kasvaa, mutta ei se marsilaista ole eikä varsinkaan levää. Kuittasi Reiman selitykset silkkana jazzina. Desirèé alkoi paasata sovituksesta ja anteeksiannosta, kun kysyin siltä. Ota näiden nyt pöpinöistä sitten selvää. Naisen julistaessa sen silmiin tuli omituinen palo, vähän samanlainen kuin penskallaan on – niinku kuvainnollisesti Desirèén tapauksessa. Lapsenhan silmät hohtaa oikeasti.

Ne silmät onkin one kyne juttu. Tulee levoton olo, kun pikin katsoo suoraan silmiin kesken jonkun lapsellisen leikin. Ihan ku joku ogbanje tuijottelis iiristen takana. Nataša sanoi että se on vaaraton sivuvaikutus mönjän syömisestä, ja penska on saanut sitä jo sikiövaiheesta asti äitinsä ruokavalion kautta. Tiedä sitten siitä, mimmi toisaalta mittailee meitä geiger-mittarilla jatkuvasti. Mutta ei puhu tuloksista mitään, vaikka vekotin ratisee välillä melkoisesti.

Sha, muuten vekara on vaan tavallinen pikku pikin. Tykkää kutittelusta, boju bojusta pehmonallen kanssa (mistä hitosta tänne jotain leluja on pudonnut, on mulle mysteeri) ja nauraa mun naamanvääntelyille.

Vekaran loputon energia ja ilo tarttuu muhunkin, vetää aina mut ylös synkistä ajatuksista. Tosi gbadun seurata uuden elämän ihmettä lähietäisyydeltä.

Tai uuden ihmisyyden aamunkoittoa, jos Desirèén puheita kuuntelee. Abi?