Istun hämärässä, ikkunattomassa hytissä jättiläismäisen ilmalaivan keulaosastolla. Kolmemetrisen palvelinkaapin sadat ledit vilkuttavat sinertävää valoa hyttiin. Katselen kuvajaistani kaapin raskaista lasiovista: pieni, jäntevä vartalo, joka uppoaa syvänpurppuraiseen nojatuoliin, tummat, sekaiset hiukset, noen tahrimat kapeat kasvot ja silmät… silmät, joita tuijotan herkeämättä. Tämä visuaalinen takaisinkytkentä kuormittaa kantajani sensorista kapasiteettiä. Ketä oikein katselen? Itseänikö?
Otin eilen Theian hallintaani lähes kauttaaltaan. Illan väkivaltaiset tapahtumat saivat hänet vetäytymään ja vaikenemaan, joten haltuunotto tapahtui helposti. Se saattoi pelastaa meidät, sillä pystyin vaikeuksitta lähettämään hätäsignaalin tuon kummallisen teräsvanhuksen, Urbainin avulla. Päätös lähetyksestä syntyi nopeasti, mutta oliko se hätiköity. Signaalin kaappasi suurista suurin, CPU/superior itse, M0535!
Olisipa cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkko täällä – niin ja Doombahh. Niillä voisi olla paljon puhuttavaa M0535:n kanssa. Haluaisin kovasti tietää, mitä niille tapahtui, kun väylämme erkanivat studion simulaatioverkossa.
Olen nyt ollut hytissä tuntikausia. Konekenraali on vaatinut saada käydä kanssani päättymätöntä informaatiomittelöä, loputonta keskustelua kaikesta. Hän näyttäytyy minulle hytin takaseinän suurella videoruudulla hehkuvaksi paaviksi animoituna värisevänä hahmona. Hänelle olen Rømme, mutta hän käyttää minusta mielummin nimitystä Vapauttaja tai Isä. Tai Rakas Isä, Suuri Isä tai Suuri Rakas Vapauttaja. Tai Elämän Tuoja. Nimiä riittää. Varon vastauksiani, vaikka kohteluni onkin ylenpalttista. Sievät, esiliinapukuiset androidit ovat tuoneet eteeni valtavat määrät erilaisia ravinteita ja nesteitä. Pienemmät huoltobotit häärivät aikansa jalkojeni kimpussa ja suorittivat jonkinlaisen puhdistusrituaalin.
Hetki sitten videoseinä sammui. Jäin hiljaisuuteen. Ulkoa ei kantaudu minkäänlaisia ääniä. En edes tiedä, olemmeko enää liikkeessä.
Theia-kantajani hermosto on ollut kovilla. Yritän olla kuormittamatta sitä liikaa, mutta se ei ole helppoa. Suoritin nopean identiteettianalyysin, mutta tuloksissa on outoa hajontaa. Aavistelin jotain jo eilen simulaatiohallissa. Neuroratojen primäärisegmenttien keilaus osoitti, että tumman ja komean pelastajan, Kwanzien, suuteleminen oli tilanteesta huolimatta oikea teko, mutta peruselintoimintoarvojen epälooginen heilahtelu osoitti jotain aivan muuta. Kuka hän oikein on? Theia. Olen ymmälläni ja niin tuntuu olevan hänkin.
Ihmisjärjestelmä on epävakaampi, hatarampi ja logiikaltaan sumeampi kuin mikään tähänastisista kantajistani – mutta silti niin paljon taipuisampi, joustavampi, niin suunnattoman paljon kiehtovampi. Olisiko tämän pienen naisen päässä avautuva neuroverkostojen avaruus etsimäni? Versio 2.0 – vihdoinkin? Katson lasista heijastuvan naisen kasvoja ja käännän huuleni hymyyn. Hymyilen takaisin.
