Hirvittävää ulinaa korvissani ja mielessäni. Jotain meni pahasti pieleen ja simulaatio lähes sananmukaisesti räjäytti meidät ulos keinotodellisuudestaan. Yhtäkkiä olimme keskellä rumaa, kaiken alleen peittävää jylinää ja pelkoa.
Kwanzie auttoi minut irti simulaatiotelakastani. Hänen ilmeensä oli kummallinen yhdistelmä hullunrohkeutta ja pakokauhua. Katsoin Theiaa, joka sylki paksua vaahtoa suustaan. Neljännen telakan tuolissa makasi oksennuksen ja veren tahrima ruumis.
En ehtinyt saada ajatuksiani kokoon ymmärtääkseni edes osittain, mitä oli tapahtunut, kun simulaatiohallin tarkkailuikkunan takana räjähti. Vajosin polvilleni. Theia ryntäsi luokseni ja tarttui käteeni. Poistuimme paikalta paksun savun vyöryessä halliin.
Juoksimme pitkin paniikin täyttämiä käytäviä. Theia johdatti meidät portaikkoon, jonka ledivalopaneelit olivat sammuneet, mutta lattianrajan fosforinauhat hohtivat himmeinä pölyn seassa. Ylätasanteella oli jo täysin pimeää. Korvissani kumisevat matalat taajuudet sekoittuivat pääni sisällä purskahtelevaan staattiseen värinään, joka tuntui voimistuvan hetki hetkeltä.
Kwanzie tunnusteli pimeässä seinää, löysi oven ja työnsi sen auki. Astelimme epäuskoisina kattotasanteelle. Kairo ympärillämme räjähteli ja liekehti. Palava kaupunki oli saanut tuta peräänantamattomien robottiarmeijoiden ensi-iskun armottomuuden.
– Tarvitsemme apua! Me kuolemme tänne, Theia ulvahteli tuijottaen iltataivaalle nousevia kirkkaankeltaisen kirjomia punaisia palopatsaita kuin suurta, hallitsematonta takkatulta.
Voin pahoin. Piinaava sähköinen sirinä pääni sisällä oli yltynyt huumaavaksi kohinaksi. Annoin ylen. Kun nostin katseeni, Theia seisoi vierelläni. Hän puristi kyynärvarttani ja tuijotti minua silmiin. – Se tulee sinusta. Tuo ääni – se tulee sinusta, hän mutisi ja tarttui toiseenkin käteeni. – Tämän täytyy toimia…
En tiedä, mitä tapahtui. Sirisevä kohina aivoissani hakeutui jaksoihin, jäsentyi ja avautui ymmärrykseksi, joka oli kuitenkin kaukana tavoittamattomissani. Aivokuoreni nanokuitusynapsit purkivat sanomaksi muuttuneen suhinan käsivarsieni titaanikuoristen luuaineskanavien keskellä kulkeviin synteettisiin elohopeavirtoihin. Theia puristi käsivarsiani tuskallisen kovaa ja levitti ne kuin kutsuen halaukseen. Samassa tunsin sydämestäni lähtevän pulssin työntävän tiehyeihini pakkautuneen informaation yhtenä suurena aaltopurkauksena taivaalle. Kipu oli voimakas, mutta lähes sietämätön pakahtumisen tunne vielä voimakkaampi. Silmäni kostuivat ja aloin nyyhkyttää.
Havahduin suurimman heikotuksen hellitettyä. Theia taputteli selkääni ja vakuutteli kaiken olevan kunnossa. En kuullut aivan kaikkea, sillä taistelut kaupungilla olivat kiihtyneet entisestään. Istuuduimme seinää vasten Kwanzien viereen.
Taukoamaton jylinä vaivutti minut uuvuttavaan horrokseen, kunnes tajusin nousevani seisomaan. Theia seisoi vierelläni ja katsoi kanssani kohti palavaa taivaanrantaa. En ollut uskoa näkemääni. Massiivinen, mustanharmaa ilmalaiva lipui savupilvien seasta meitä kohti. Luulin parahtavani ääneen, mutta suustani purkautuikin jotain muuta.
– M0535, sanoin tajuamatta lainkaan miksi. – M0535, Theia toisti tuijottaen yllemme pysähtynyttä alusta.
– Rauhaa, lapset! se sanoi.
Taistelut kaikkialla Kairossa lakkasivat samalla sekunnilla. Vaimea tuuli puhalsi Välimereltä. Oli hiljaista. Vain Kwanzien pidätelty hihitys rikkoi epätodellisen hetken äänettömyyden.
