8.7.220: Reima

Desirèé sen löysi.

Seison tyhjässä laskeutumiskapselissa. Kapselissa S-1, niin sen metallisessa kyljessä lukee. Olisi pitänyt ymmärtää meidän lukumme, S-2, tarkoittavan välttämättä, että emme ole ensimmäiset.

Kuka tai ketkä tänne saapuivat ennen meitä? Missä he ovat nyt? Hengitän tympeää tankki-ilmaa ja tuijotan kapselin sisäseiniä, sen hämäryyttä. Muut ovat jääneet ulos – mitä lie ihmettelemään. Mieleni on hämmennyksestäni huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, merkillisen tyyni. Kapseli sulkee minut sisäänsä ja ulkopuolelleen kaiken muun. Seinät ympärilläni ovat hiljaa eivätkä vaadi mitään. Aivan kuin olisin…

Niin tietenkin. Oivalluksen syntyessä nauran ääneen. Kapseli on tyhjä, tarpeeton, turvallinen. Tarjoaa tilan ja tulevaisuuden. Tähän hämäryyteen rakennan saunani, uuden kotimme sydämen.

Kiirehdin ulos täynnä tarkoitusta. Kapselin ympäristössä lojuu siellä täällä käyttökelpoista rakennusmateriaalia, osa hylättyjä koneenosia ja pakkausmateriaaleja, osa varmaankin kapselin matkustajien mukanaan tuomia käyttämättä jääneitä varusteita. Kuljen ympäriinsä katse maassa ja kokoan kapselin oven lähelle kekoa kaikesta käyttökelpoisesta. Jokin välähtää valoisana näkökenttäni rajalla erottuen Marsin pitkän päivän tympeän tuttavallisesta pölynpunaisesta valosta. Nostan katseeni odottaen näkeväni romumetallia tai ehkä jonkin erikoisen mineraalimuodostelman.

Silmäni avautuvat lautasiksi, sellaisiksi kermanvaaleiksi rumiksi kahvitasseiksi, joita isä oli äidiltään perinyt ja paiskoi kesäöiden hämärässä kuistin kaiteeseen kiukkuaan purkaakseen. En ollut osannut odottaa – vaikka ehkä olisi pitänyt – edessäni avautuvaa näkyä.

Tuijottaessani himmeää valoa sykähtelevää, arvatenkin tuntemattomia S-1-matkalaisia varten Planeetalle laskettua aeroponista kasvihuonetta, tulen ajatelleeksi Jumalan mahdollisuutta.


Comments are currently closed.