Ajelimme hissukseen kohti pinnanalaista vesijääesiintymää, jonka Natašan droidit olivat löytäneet. Tuijottelin kaukaiseen hiekkamyrskyyn hukkuvaa kukkulajonoa oikeastaan sitä edes näkemättä. Ihmettelin ties sadannettako kertaa, miten ylipäätään on mahdollista, että tekoäly ja ihmistietoisuus voivat sekoittua keskenään. Mitä enemmän sitä mietti, sen järjenvastaisemmalta se tuntui.
Ruumiini jakava vieras oli kerrankin samaa mieltä: Olen tehnyt joitain mallinnuksia aiheesta, mutta en ole juurikaan sinua viisaampi. Yleensä kyberneurobiologinen yhteys vaatii muokkausta ihmiskehossa. Jonkinlainen väylä tai rajapinta täytyy olla.
Eikö täysimmersiosimulaation kypäräyhteys sitten ollut sellainen? ihmettelin.
Muutahan selitystä ei näyttäisi olevan. Silti kaikki ei täsmää. Simulaatiossa kyse on vain aistikeskusten stimuloinnista. En ymmärrä, miten edes PTOMASin teille tekemien selkäydinistukoiden kautta olisi mahdollista siirtää tekoäly ihmiseen. Kuvia, kosketuksia, ääniä ja hajuja kyllä, mutta kokonainen tietoisuus? Missä on kybertajunnan vaatima massamuistirakenne? Miten oikein on mahdollista, että kykenen ajamaan itseäni entuudestaan täysin tuntemattomassa data-avaruudessa? Olen pohtinut, voisivatko ihmis- ja konetietoisuudet muistuttaa kvanttitasolla– –
– Voitko ajaa välillä? keskeytti silloin Desirèé sisäisen keskusteluni. – Väsyttää niin että meinaan nukahtaa koko ajan. Eiiiii jaksajaksajaksajaksa…
Pysähdyttiin ja siirryin ohjaajan pallille. Desirèé käänsi heti tuolinselkämyksensä vaakasuoraan. Nyt vasta huomasin, miten tummuneet hänen silmänalusensa olivat.
– Lapsi valvottaa? kysyin kiihdyttäessäni kulkijaa takaisin matkavauhtiin. Nataša oli ehtinyt jo melkein tasangon toiselle laidalle. Näin Kwanzien harppovan eksoskeletoneineen kukkuloiden alarinteillä. – Onko kaikki kunnossa?
Desirèé makasi hetken hiljaa silmät kiinni, mutta havahtui äkkiä ja nousi istumaan. Hän tuijotti minua suorastaan maanisesti.
– Tietty. Sinusta minä huolestuneempi olisin, hän sanoi hiljaa. – Harhailet ympäriinsä ja höpiset itseksesi. Nataša kertoi siitä tulipalon alusta. Mitä oikein tapahtui?
Tuntui kuin alavatsassa olisi solmu kiristynyt. – Pieni kommellus leipoessahan se vain oli, selittelin. – Ei siinä kuinkaan käynyt… onneksi.
– Käskeekö se sua tekemään asioita? Ottaa ruumiin haltuunsa, kun et ole varuillasi?
– Se?
– Tuommoisille on pyhissä kirjoituksissa nimikin. Tuommoisille… ruumiinsieppaajille. Tiedätkö miksi niitä sanotaan?
– No miksi? vastasin, vaikka olisi varmaan pitänyt olla hiljaa.
– Demoneiksi.
Olin purskahtaa nauruun, mutta Desirèén rävähtämätön tuijotus sai naurun juuttumaan kurkkuun. Hitaasti hänen kasvoilleen levisi hymy, kuin oivallus olisi niitä valaissut.
– Mutta voin auttaa sinua, Desirèé kertoi innostuneesti. – Me voidaan yhdessä rukoilla sun sielusi ja iänkaikkisen karmaattisen biovoimavirran puolesta.
Desirèé laski toisen kätensä reidelleni ja toisen olkapäälleni. Sävähdin. – Mikä negatiivinen yksisarvinen sinua pimeyteen repiikään, niin homeotermostaattisilla hengitysharjoituksilla ne lähtee!
Nainen ravisteli Theiaa sanojensa tahdissa.
– Mutta teetä, teetä pitää olla. Marssammalteetä. Kyllä. Se tepsii kaikkeen.
Hetkinen… tämä on minun muistoni, kuules…
Tilanteen hirtehisyys oli omaa luokkaansa. Planeetan tärähtänein nainen neuvomassa minua henkisissä ongelmissa.
Sinua? Eipäs kun minua. Älä tunge keskelle ajatuksiani!
Sillä eukolla eivät kyllä ole kaikki kosmonautit kapselissa, niin sanoakseni.
No, tämän naisen kantoraketissa on puolestaan suoranainen tungos.
Hetkinen, tuo oli minun kommenttini.
– Voisitko olla hiljaa! ärähdin vahingossa ääneen. – Yritä tässä sitten väistellä halkeamia tällaisessa metelissä.
Desirèé säpsähti kuin sähköiskun saaneena ja hänen otteensa kirposi saman tien. Luojan kiitos.
En sanonut mitään. Tuijotin vain eteenpäin ja ajoin. Desirèé pälyili minua hermostuneesti.
