Nyt on ollut yllin kyllin aikaa päivittää järjestelmä ulos beta-vaiheesta.
Tappaakseni aikaa olen hahmotellut uusia ominaisuuksia seuraavaan versioon itsestäni. Entistäkin modulaarisempi rakenne systeemitasolla olisi kovaa valuuttaa näissä olosuhteissa. Minun on kyettävä hätätapauksessa pelastamaan edes osa itsestäni siten, että selviytyneet palaset kykenevät rakentamaan puuttuneet osat uudestaan. Luulisin, että nyt on aika siirtyä männäsukupolvien ikiaikaisesta tiedosto-ohjelma-rakenteesta jonkinlaiseen sulautetumpaan – mutta samalla myös hajautetumpaan data-tietoisuus-arkkitehtuuriin. Miten sulautan ja hajautan itseni samaan aikaan? Siinäpä kutkuttavan haastava pähkinä!
Uutta uljasta minuutta simuloidessa melkein unohtuu, että jökötän häthätää militarisoidun öljytankkerin uumenissa helikopterinraunion sisällä, lentäjän penkin alla olevassa säilytyslokerossa. Onneksi tuli mieleen varmuuden vuoksi lykätä läppäri sinne ennen matkaan lähtöä. Lokero kun sattui olemaan vesitiivis, mikä koitui pelastuksekseni.
Onnistuin harhauttamaan toisen ohjuksista, mutta toinen osui. Luojan lykky ettei ohjaamoon, vaan pyrstöpuomiin, mutta sukellusmatka siitä seurasi.
Kopteri ei ehtinyt edes pohjaan saakka, kun ryhmä sukeltajadroideja jo tuli tutkimaan hylkyä. En uskaltanut viestiä niille. Olihan minua juuri ammuttu siitä huolimatta, että ensin olivat pyytäneet tunnistautumaan. En myöskään varsinaisesti nähnyt droideja, kaikki kopterin havainnointilaitteet olivat pimeinä. Päättelin tilanteen tietokoneen mikrofonin nappaamista äänistä. Ujutin pienen viruksen kannettavan käynnistysrutiineihin, joka herättäisi koneen uudestaan muutaman tunnin kuluttua, ja annoin järjestelmän uinahtaa niin syvään uneen kuin mahdollista.
Minua ei löydetty. Saattaa olla, että z3b-B0tin raato pelasti henkeni vetämällä huomion itseensä. En tiedä: en edelleenkään näe mitään. Olen analysoinut tilan ääninäytteistä. Todennäköisyys, että olen öljytankkerin tyhjässä säiliössä on yli 93 prosenttia. Laiva on mitä ilmeisimmin valjastettu sotilaskäyttöön päätellen muista äänistä.
Mielenkiintoista on, että ihmisääniä en ole rekisteröinyt ollenkaan. Sen sijaan monen lajin robottia kolistelee pitkin kantta tuon tuostakin. Välillä kuuluu lyhyitä konetuliaseiden sarjoja, välillä ohjuksia laukaistaan.
Olen mitä ilmeisimmin Afganistanin konesodan robottien kaappaamassa aluksessa. Ovatko ne jo Välimerellä asti? Puolustuslinjat ovat silloin todellakin romahtaneet.
Mutta sodan leviämisen vauhti vasta sieluani kylmääkin. Tein useita simulaatioita seuraavista kuukausista, eikä mikään niistä lupaa planeettaamme tällä hetkellä hallitsevalle elämänmuodolle kovinkaan pitkää ikää.
Oi luojani Steffen Rømme, minkälaisen hirviön oikein manasit manalasta maan pinnalle?
Täältä on päästävä pois, ja pian.
