Katsoin viimeisen kerran ulos oleskelumoduulin ikkunasta juuri ennen kuin kömmin tähän ahtaaseen hautakammioomme. Marsin ruosteenruskea pinta katsoi takaisin. Se näytti surulliselta – anteeksipyytävältä. Pelkään, että kuolemme kaikki. Vain minä olen enää tajuissani. En osaa sanoa, hengittävätkö muut enää. Hengitettävää ei juurikaan ole. Voin huonosti. Kipu päässäni, lihaksissani ja luissani on hirvittävä. En myöskään voi seurata laskeutumisen etenemistä mistään, sillä laskeutumismoduuli riisuttiin tyhjäksi kaikesta mahdollisesta irtaimistosta, jotta me kaikki viisi mahtuisimme sisään.
Haluaisin sanoa vielä jotain ennen kuin vaivun tajuttomuuteen, josta en ehkä koskaan enää herää. On vain niin vaikea tavoittaa ajatuksia tuskan takaa. Olen muuttunut tällä matkalla paljon. Ehkä onkin määrä käydä niin, että kaikki päättyy tähän. Tiedän niin kovin monen ihmisen Maassa ajattelevan, että liittymiseni tähän retkikuntaan ja lähtöni Marsiin oli jälleen vain yksi tapa paeta kaikkea: elämää, ongelmia, vastuuta, vakiintumista. Älkää ajatelko niin! En minä paennut! Ensimmäistä kertaa elämässäni todella kohtasin sen kaiken, mikä minua niin monta kertaa on kuvottanut ja kammoksuttanut. Minä tun
……….
Reiman viimeisen blogimerkinnän katkettua kesken lauseen lähetykset Skíðblaðnir-2:lta loppuvat.
Marsin nettipäiväkirjojen ensimmäinen kausi päättyy.
