Olkoon sitten, paskat minäkään tehtävistä. Kaikki muut ovat jo lopettaneet niiden tekemisen. Oli tarkoitus olla pussijuoksukisa, mutta eipä taida olla.
Pussijuoksua? Painottomuudessa?
Olisihan se sentään hitusen järjellisempää ajanvietettä kuin sen hiton kananmunan raijaaminen suulla Desirèén kanssa. Nollapainovoima nyrjäytti touhun hölmöläisyysasteen mielipuolisuuden puolelle.
Juuri kun muna oli hajoamassa, huulemme koskettivat. D säpsähti kuin olisi saanut sähköiskun. Itseä tämä huvitti ensin, mutta tarkemmin ajatellen se tästä nyt vielä puuttuisi – joku minuun silmänsä iskenyt eukko.
Lääkitys on pitänyt omat hormonini kurissa, luojan kiitos. Tokko voisin antaa itselleni ikinä anteeksi, jos löytäisin itseni tuijottelemasta R:n pakaroita kuola suupielestä valuen (vähän kuin Reimalla itsellään, siis, miesparka näyttää yhä enemmän rapajuopolta päivä päivältä (mistä hemmetistä se löytää aina vain lisää alkoholia, muuten?))… Vaan miten käynee Marsissa? Lähettävätkö ne lisää lääkkeitä? Aionko olla loppuelämäni selibaatissa?
Lähettänevätkö ylipäätään mitään tarvikkeita, on toinen kysymys. Emme ole järin tunnollisesti täyttäneet sopimusvelvoitteitamme viime aikoina.
Itsekään en ole vastaillut Baikonurin viesteihin pariin päivään. Kärttävät videokoostetta. Kärttävät miehistön henkisen tilan raporttia. Kärttävät sitä ja tätä.
Jospa lähettäisin niille ekspressionistisia lähikuvatutkielmia siitä kananmunasta, joka hajonneena edelleen leijailee täällä pitkin pääkäytävää? Valkuainen kiertyy hitaasti keltuaisen ympärille omituisina, toismaailmallisina rihmoina. Läheltä katsottuna näyttää aika paljonkin 2001: Avaruusseikkailun loppujaksolta.
Ehkä olemme edenneet omassa avaruusseikkailussamme psykedeeliseen tajunnanvirtajaksoon?
Tai sitten tämä on se alku, jossa on apinoita.
