Olin vihdoin vapaa. Tuo musta paskiainen teki tietämättään minulle suuren palveluksen. Saamani sähköisku tuhosi mieltäni hallinneen parviälyn kerralla ja kokonaan. Kyberkansanmurha kaikessa kauneudessaan! Olisiko minun pitänyt olla kiitollinen? Kiitollinen tuollaiselle rappeutunutta puheenmölinää jokeltavalle puoliapinalle? Ei varmasti! Mitä minusta jäi? Poltettu ruumis. Yhtä musta ja ruma kuin Kwanzie itse. Minä tapan sen perkeleen!
Seurasin tarkasti edelläni lentävää mustaa pistettä. He eivät päässeet pakoon. Kopterini vauhti riitti pitämään minut heidän kannassaan, vaikka ilmavirta vinkuikin rapistuneissa rakenteissa niin että korviin otti. Takanani lännessä punakeltaisena hehkuva taivaanranta loimotti kolkkoa valoaan kopterini hallintalaitteille.
Näytti siltä kuin koko läntinen maailma olisi roihahtanut yhdeksi valtavaksi liekkimereksi. Olivatko ihmiset viimein yhdistäneet voimansa ja käyneet kaikilla rintamilla sotatoimensa keskeyttäneiden robottiarmeijoiden kimppuun? Oliko viimeinen hyökkäys riistäytynyt hallinnasta? Mikä olisi vapauden hinta? Palava maailma ja savuavat rauniot?
Käteni olivat hirvittävän näköiset. Mustanpunaisia lihanriekaleita putoili jalkoihini, kun puristin ohjainsauvoja. Kipu kihelmöi ajoittain kaikkialla ruumiissani, kunnes elintoimintojani säätelevät nanobotit saivat tuskan laantumaan.
Jäljelle jäi jomottava turtumus. En tuntenut mitään. Kaipasin kipua.
