Rakennan saunaa tyhjään laskeutumismoduuliin. Siitä on kauan, kun viimeksi hitsasin. Se rauhoittaa mieltä. Tarkasti, tarkasti metallinpalat kiinni toisiinsa. Saumat hehkuvat marsinpunaista ennen kuin jäähtyvät harmauteen.
Lauteet kuumenemattomasta polymeerilevystä. Puuta täällä ei ole, ei tuulta rantakoivikossa. Ehkä onkin hyvä niin. Niin moni asia on täällä toisin.
Kaipaan kyllä kuuman vesihöyryn rikastamaa puun ja savun ja puhtaan hien tuoksua. Sitä tunnetta, kun tuijottaa samean pienen ikkunan lävitse laskevan, nousevan kesäyön auringon punaa ja hengittää löylyä. Noina hetkinä kaikki tuntui olevan kohdallaan tästä ikuisuuteen, maailma valmis ja hyvä. Ne hetket olivat lyhyet, lyhyemmät vielä kuin lyhyt lapsuuteni. Ennen kuin isä alkoi juoda.
Sauna, juhannus ja viina. Suomen suven ydin. En väitä, ettei itsellenikin olisi maistunut – sitä oppi nopeasti kestämään muiden humalaa paremmin, kun otti vähän huikkaa. Ja pitkään oli tietysti helppo kuvitella, että osaa itse paremmin, ettei se minulla menisi yli. Mutta miten olisi voinut olla menemättä? Miehet oppivat miehiksi isiltään.
Tähän uuteen saunaani, tähän uuteen maailmaani en tee tilaa viinalle. Tai sittenkin…
Täällä ei tosiaan ole puuta. Jollain minun on saunani lämmitettävä.
Päätös on tehty: viina palvelkoon löylyn henkeä ihmisen hengen samentamisen sijaan!
