Olen keskellä.
Hengitän hiljaa. Kuvittelen kuulevani ilman virtauksen kypäräni sisällä. Pääni sisällä. Planeetan ytimessä.
Olen keskellä.
Takanani, punaiseen kiveen louhituissa saleissa, koneiden väsymätön pauhu tekee työtään. Hiljaa. Avaruuden tyhjyydessä.
Olen keskellä.
En sittenkään, en aivan. Silmieni edessä, tapahtumien keskipisteessä, Kasvuston ydin elää ja ymmärtää. Transformaatio on tapahtunut. Koska? On mahdoton arvata. Ehkä aika menettää täällä merkityksensä.
Katson ruumiin jäänteitä; ruumiin, joka on joskus ollut ihminen. Ruumiin, joka on joskus ollut Rømme. Mutta oliko Rømme sinänsä ihminen alun perinkään? Miten määritellään ihminen? Nyt se on lihaksi tullut kone, koneeksi tullut liha. Kasviksi tullut eläin, eläimeksi tullut houreuni.
Kuulen jonkun puhuvan ääneen: “Oliko tämä todella Suunnitelman Tarkoitus?” Se on minun ääneni. Miten ohuelta se kuulostaakaan tässä tilassa, tässä tulevaisuuden alkulähteessä, jossa minä ja Rømme lopulta kohtaamme.
En saa vastausta. Osaako tuo olento enää edes puhua? Tarvitseeko tuon olennon enää edes puhua? Alan saada kiinni ymmärryksen alkupisteestä, tai ehkä se onkin ymmärryksen loppu.
Ääni puhuu taas. Yritän vaientaa sen, tiedostan vaatimieni vastausten onttouden. Pyrkimyksistäni huolimatta ääneni kaikuu seinästä seinään: “Entä Z ja G? Mitä heille tapahtui? Mitä sinä aiot nyt? Onko kaikki ollut turhaa?”
En odota saavani vastausta; tilan on täyttänyt hiljaisuuden paino. Tulen levottomaksi tavalla, jollaista en ole ennen kokenut. Katson Kasvustoa, olentoa, joka oli kerran Rømme. Katson häntä, vaiti.
”Suunnitelma on muuttunut.” Rømmen ääni on yhtä aikaa syvä ja huokoinen, kuparisen tyly ja oudon limainen. Sanoista saa vaivoin selvää. Jäykistyn, en kykene liikkumaan. Suunnitelma on muuttunut.
Olen keskellä.
