13.23.220: Reima

– Minun lapseni ei ole minun!

Näin alkoi Desirèé julistaa jonkin aikaa sen jälkeen, kun oli piessyt 4004-raukan kierrätysmateriaaliksi. Oli kuulemma toki pahoillaan, että niin äärimäisiin keinoihin oli turvauduttava, mutta väärä profeetta on väärä profeetta, vaikka sen toistama oppi olisikin oikeaa.

– On vain yksi profeetta ja yksi oppi. Thorstain sanana sana on oikeaa sanaa ei sanaa joka helisee kuin kilisevä vaski ja kulkuset. Totuus ei pala tulessakaan vaikka sen voissa paistaisi! Meidän erehdyksemme oli ymmärtää väärin pyhän mannataivaan oppi. Ei ole meidän tehtävämme päättää, pelastuako vai väistyä, ei ole robottien tehtävä sitä päättää. Tehtävämme on uhrautua kuten Kristoforos teki Golgatella!

Istuimme Kwanzien kanssa habitaatissamme, Desin marssiessa edestakaisin pitkin lattiaa saarnaten. Hän kertoi seikkaperäisesti ihmiskunnan erheistä ja ihmisyyden erheellisyydestä. Lopulta hän julisti, että kaikkien on saavuttava Rømmen luo.

– Vanhan, vanhentuneen ihmiskunnan viimeisen kokoontumisen paikka olkoot pyhä ja tapahtukoon siellä uuden ja tulevan ihmiskunnan profeetan luovutus seurakuntalaisilleen!

Sitten hän pölähti ulos ovesta kuin Martta-mummo löydettyään vaarin pervitiinit. Oli hetken hiljaista, kunnes Kwanzie totesi hitaasti, että meidän olisi nyt syytä kertoa toisille Desirèén kilahtaneen lopullisesti.

– Under-say toi robolover alkaa olla vaarallinen meille kaikille. Ja sekin mitä se yanas Thorstaista, no sabi mitä se vielä tekee sille pikinille. Tollanen uhrautumisjuttu ei kuulosta hyvältä.

Pudistelin päätäni. Desi on aina ilmaissut itseään vähän sekavasti ja Kwanz on aina vihannut sitä. Desiä pitää osata, sillä on tavallaan oma kielensä.

– Olihan tämä nyt vähän tavallista kiihkeämpi saarna ja kieltämättä se viimeisiään vetävä 4004 olisi voinut saada arvokkaamman lopun, mutta ei tässä nyt vielä mitään hätää ole, kun ei ole ennenkään ollut.

Kwanzie älähti vihaisesti ja läimäisi pöytään jonkinlaisen muistikirjan, avasi sen ja tökki sormellaan sivua.

– Kato nyt vaikka tätä päiväkirjaa! Nää ei oo terveen ihmisen raapustuksia nää. Toi sun colo iyawos koituu viel meidän kaikkien kpoofiks.

Päiväkirjaa? Hullu eukko? Päässä alkoi kohista. Kotiimme luotettu ystävä oli jumalauta pöllinyt vaimoni päiväkirjan. Että pitikin luottaa varkaaseen ja huijariin. Ponnahdin pystyyn.

– Toisten ihmisten päiväkirjoja ei lueta, PERRRKELE!

Huomasin lyöväni Kwanzieta, kovaa. Hän heilahti iskun voimasta ja valahti hämmästyneen näköisenä lattialle. Juoksin ulos itku kurkussa, puvun kypärä hädin tuskin paikoilleen kiinnitettynä. Jonkin aikaa kyynelsumussa harhailtuani päädyin istumaan saunan seinustan penkille. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei minun pitänyt lyödä ystävää, jalatonta miestä. Huolissaanhan hän oli, ei kai hän pahalla.


Comments are currently closed.