13.23.220: Reima

Missä minä oikein olen?

Päässä jyskytti. Korvissa kohisi. Ja silmissä…

Hyvä jos uskalsin tarkentaa katsettani seiniin. Mielipuolisia raapustuksia pitkin ja poikin, numeroita, symboleja, nuolia, viivoja, huutomerkkejä ja moninkertaisia alleviivauksia. Kaikki tämä vimmaisesti tuherrettuna paksuilla tusseilla, jotkut ilmeisesti huulipunallakin.

Missä välissä ne ovat ilmestyneet? Aamulla niitä ei vielä ollut.

Tunnistin heti jokusen raamatunlainauksen ja Desin usein toisteleman tikiri tikiri -hokeman. (Hassua, piti lähteä taivaisiin, että viimein tuli luettua Isoa kirjaa.) Mutta oli toisenlaisiakin lauseita – ne näyttivät Thorstain sanomisilta.

Miksi Kwanzien on niin vaikea uskoa, että Thorstai puhuu? Onhan se mystistä – varsinkin itse lauseet – mutta olen todistanut tapauksen monesti omin silmin ja korvin.

Kohtalomme on kirjattu tähtiin; olen ykseys planeetassa, olen kaikkeus sen ympärillä; on vapauttavaa, kun on asioita joita ei ymmärrä; ja niin edelleen. Eivät ne mitään taaperon ensi lauseita ole – sehän tässä omituista on, enemmänkin kuin Thorstain varhainen puhumaan oppiminen ylipäätään. Eniten ne kuulostavat yliluonnollisilta julistuksilta juuri sellaiselta messiaalta, jona Desi lastamme pitää. Itselläni on ollut vaikeuksia uskoa tätä kaikkea, mutta vielä vaikeampaa on kieltää omien aistiensa todistusta.

Ellen sitten ole tulossa hulluksi.

Niin kuin Desirèé. Lopulta ymmärsin, mitä Kwanzie yritti sanoa. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja kädet halpahallin tarjoussähkövatkaimilta, kun horjahtelin oleskelumoduliin ja nostin päiväkirjan lattialta.

Nyt vasta näin, mitä kirjassa oikein seisoi – enhän edes vilkaissut Kwanzien yrittäessä näyttää sitä minulle. Samanlaisia kuvioita, samoja riipustuksia, samalla laitojen yli pursuava maanisuus.

Sitten vatsakin liittyi kehoni hytinään ja tutinaan kylmällä kouraisulla. Missä Desi oikein oli? Ja miksi hänellä oli Thorstai mukanaan?

Habitaatista ulos lähtemistä en muista, seuraavaksi muistan vain kivunneeni matalan harjanteen yli ja nähneeni Kwanzien alempana harppomassa teräsraajoillaan kohti Desirèétä, joka kantoi lasta vain parin metrin päässä alaviistoon minusta. Kwanzie nosti jättimäistä kouraansa iskuun. Ei, ei, ei sitä! Kwanzie, ei!

Hyppäsin jo ennen kuin näin, ettei Kwanzie ollutkaan aikeissa lyödä, vaan epäinhimillisen tarkoilla, salamannopeilla liikkeillä hän nykäisi Desirèén kumoon ja hamusi kohti maahan vierähtänyttä Thorstaita.

Rojahdin suoraan Kwanzien päälle. Peltihäkkyrä horjahti lähes kumoon. Se teki niin voimakkaan korjausliikkeen, että Kwanzie paiskautui ohjainristikkoa vasten, joka aukesi ja mies putosi kyydistä. Sitten eksoskeletonin vakautusmekanismi korjasi edellistä korjausliikettään vielä väkivaltaisemmin, minkä seurauksena koko hökötys kaatui Kwanzien päälle. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa. Sitten oli hiljaista, lukuunottamatta skeletonin hälytysääntä, joka kimitti ohuena Marsin ilmakehässä. Oransseja ja punaisia hälytysvaloja syttyi koko ajan lisää ympäri vekotinta.

Mutta itse huomasin tämän kaiken vain ohimennen punnertaessani pystyyn ja tähyillessäni lasta. Thorstai oli kadonnut. Niin kuin Desirèékin.


Comments are currently closed.