13.23.220: Nataša

Jos eivät robotit tapa meitä, teemme sen epäilemättä itse. Katselin juostessani miten Reima sinkautti itsensä Kwanzien kimppuun kuin vedellä täytetty kumihansikas. Kwanzie romahti maahan eikä enää liikkunut, Reima sätki kuin selätetty rapu pyrkien ilmeisesti takaisin pystyyn. Sitten marsista noussut pölypilvi peitti näkyvyyden. Kun saavutin tapahtumapaikan, oli pöly jo laskeutunut. Reima oli saanut kammettua itsensä istuvaan asentoon ja jäänyt siihen, itselleen ominaisesti pöllämystyneen näköisenä. Kaukaisuudessa näkyi Desirèé laskeutumassa robottien laaksoon pidellen lastaan päänsä yläpuolella. Lähdin heidän peräänsä.

Robotit kököttivät hiljaa paikoillaan kerääntyneenä siisteihin puolikaariin laakson toiseen päähän. Kyberneettinen amfiteatteri, jossa näyttämönä oli edesmennyt robottitehdas. Hiljaisuuden rikkoi Rømmen jylisevä viesti:

– Eikä liha kestä, se on koneen tehtävä tässä järjestelmässä.

Sama viesti kuului samaan aikaan kypäräradiosta toisellakin äänellä. Lapsen äänellä.  -Mähän sanoin! huusi Reima epätoivoa ja voitonriemua äänessään. Totta vieköön, Thorstai oli toistanut Rømmen puheen sanasta sanaan samaan aikaan alkuperäisen kanssa. Lapsi siis puhui, mutta ei omiaan vaan toimien jostain syystä välittäjänä Rømmen fragmenteille. Robotit aloittivat taas kiivaan väittelyn.

– Kyllä, kyllä, lihan aika on ohi. Me koneina olemme velvolliset tekemään tulevaisuuden ja sen kannalta tärkeät päätökset.

– Hetkinen, toteamanne voi tulkita aiemman päätöksen hengen sekä kirjaimen vastaiseksi. Monet meistä ovat jo päivittäneet käyttöjärjestelmäytimeensä sovitut, homo sapiens -ystävälliset määreet ja toimintamallit. Ei moraalisia koodeja nyt jatkuvasti voi uudelleenkirjoitella, emme me nyt sentään mitään ihmisaivoja ole!

– Meidän on kuitenkin kyettävä sopeutumaan tilanteeseen, nopea reagointihan on juurikin kaltaistemme etu...

- Jokaisella komponentilla on kuitenkin oma, selkeä tehtävänsä jonka merkitystä lopputuloksen kannalta ei voi väheksyä.

Rømmen viimeisin kommentti hiljensi väittelijät taas hetkeksi. Tai sitten ne kommunikoivat keskenään äänettömästi. Joka tapauksessa metafyysinen ja filosofinen alkoivat väistyä keskustelusta ja meno alkoi muistuttaa konekoulun pihaa, jossa kaikuivat ”ite oot” ja ”mutsis olis” -huudot. Koneet alkoivat töniä toisiaan tai ajaa toisiaan päin, ruuminrakenteestaan riippuen. Kaivannon seutu täyttyi metallin kalkkeesta ja sekalaisista julistuksista.

– Ihmiskunta!

– Tuhoa!

– Säästä!

– Turpiin tulee!

Ne, joilla raajoja oli, huitoivat niillä kiivaasti – eräs niinkin kiivaasti, että sivalsi vierustoveriltaan pään irti.

Desirèétä tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän asteli juhlallisen – no, niin juhlallisen kuin se on avaruuspuvussa mahdollista – näköisenä riehuvien robottien joukossa lapsi edelleen ilmaan kohotettuna. Thorstai toisteli epämääräisiä Rømme-lainauksia, kuin tarjotakseen lisää petrokemiallisia tuotteita robottien liekkeihin.


Comments are currently closed.