13.23.220: Kwanzie

Reima löi täysillä päin näköä ja häipyi habitaatista. Epämääräisen ajan vain makasin pöydän alle valahtaneena kykenemättä tajuamaan tapahtunutta. Ray-man, mun paras fren, oli vetänyt mua pataan. Nyt oli aikakirjat sekaisin.

Viimein rupesin rämpimään kohti eksoskeletonia, jonka olin pysäköinyt ilmalukon pieleen. Tunnottomista jaloista toinen oli muljahtanut kahden tuolin väliseen rakoon. Näytin varmaan langoista irronneelta marionetilta, kun yritin reuhtoa koipea vapaaksi.

Silloin ilmalukko sihahti ja Desirèé ampaisi sisään. Se ei ollut riisunut avaruuspuvustaan kuin kypärän. Itsekseen mutisten mimmi marssi lastenhuoneeseen. Olin huutaa apua, mutta tajusin samassa, että Desirèén päiväkirja retkotti edelleen avonaisena keskellä pöytää, ja hilasinkin itseni vaivihkaa takaisin pöydän alle näkösuojaan.

Desirèé vilahteli lastenhuoneen oviaukossa edestakaisin toohottamassa. Ensin sillä oli penska sylissä ja äidillinen hymy naamalla. Lapsi lallatteli iloisesti. Hetken päästä Desirèé pyörähti näkyviin meikkauspeili kädessään, jotain virrentapaista hymisten. Toisella kädellä mimmi maalaili poskipäihinsä ja otsaan kuvioita. Seuraavaksi se sovitteli pieneen avaruuspukuun puetun Thorstain päähän kypärää. Lapsenkin naamassa oli kuvioita – risti, spiraali, viisikulmainen tähti… hakaristi?

Kun Desi sai kypärän puettua Thorstaille, se nosti penskan ylös ilmaan ja julisti suureen ääneen: – On aika poistua, on astua ylös taivaisiin!

Hetken tuntui ku sydän olis freezannut, täys shikena, ja koko loppuruumiskin halvaantunut. Päässä kohisi. Avasin suuni ja korahdin: – Hei Desirèé, ootas hetki… jutellaanko tästä vielä…

Desirèé ei kuitenkaan kuullut mua, sillä se messusi jo keuhkojen täydeltä rukousta, jossa eri uskontojen messiaat vilisivät sekaisin keskenään kuin leluyllärit kolarin tehneen muropakettirekan perästä: – Hoosianna Al Madhi! Ylistäkäämme häntä! Jeesus Kristoffersson ja Al-Jazari meitä suojelkoot Vishnun biovoimavirtaenkelien kvanttivärähtelyillä! Hoosianna iää iäää!

Äkkiä Desi vaikeni, käännähti äkisti ympäri ja marssi lapsineen ulos. Huusin, mutta mun kurkusta purkautui vain rahinaa, joka hukkui ilmalukon suhinaan.

Nyt oli kiire. Riuhtaisin jalan sellaisella voimalla irti, että nilkka varmaankin nyrjähti. Siinä kohtaa tuli kiitettyä, että mun raajat on halvaantuneet. Raahasin itseni eksoskeletonille. Onnistuin kurkottamaan toiseen ohjaustattiin, jolla sain vehkeen laskettua kumaraan kyykkyasentoon. Tuskallisen hitaasti punnersin ja hilasin ruhoani ylös, kunnes rojahdin istuimelle rähmälleen. Kuljetin skeletonin avaruuspukurivistölle, joista yhden sain robokäsivarsien avulla puettua päälleni.

Kun sain itseni vihdoin ulos habitaatista, Desi oli jo kadonnut. Tutkin kamaraa asutuksen ympärillä, mutta viikkokausiin ei ollut myrskynnyt, ja kaikki jäljet näyttivät yhtä tuoreilta. Täsmälleen samannäköisiä saappaanjälkiä lähti joka suuntaan.

Avasin radion ja kutsuin Desirèétä. Ei vastausta. Ääni värähtäen kutsuin Reimaa. Ei vastausta. Kutsuin Natašaa, Theiaa. Ei vastausta.

Yhdessäkään habitaatissa ei ollut valoja päällä, eikä kukaan avannut ovea, vaikka kuinka kolkuttelin. Kaikki mönkijätkin olivat poissa. Nousin kukkulanharjalle täyilemään, mutta ketään ei näkynyt missään. Hetken mietittyäni lähdin kohti robottien laaksoa. Jos ketään ei ollut kotona, niin sinne ne varmaan olivat taas menneet. Puolen tunnin talsimisen jälkeen näin vihdoin jonkun köröttelevän vastaan kaikessa rauhassa. Heiluttelin jättiraajojani valtavassa kaaressa.

Radio heräsi eloon. – Kwanzie! Hauskaa että olet jalkeilla, Nataša tervehti iloisesti.

– I no sabi siitä hauskuudesta, murahdin ääni edelleen kateissa. Lähdin juoksemaan Natia vastaan. – Kuule, Desi on- -

– Saivat väittelynsä päätökseen, Nataša jatkoi mua kuulematta. – Ihmiskunta on nyt virallisesti pelastettu! Meidät määriteltiin tasaveroiseksi sivilisaatioksi peltipurkkien kanssa.

– Hienoa, Nat, mutta sillä välin Desi- -

– Tästä kuuluu kiitokset Steffen Rømmelle. Lopulta hänen tolkuttomat mölähdyksensä pelastivat meidät! Saatiin sovittua jäätikön porausoikeudetkin. Noudan lisää kairauskalustoa ja… mitä?

Olin reuhtaissut mönkijän oven auki ja katsoin Natašan kauhistuneesta ilmeestä päätellen melko sekopäisenä häntä. Mutta äkkiä mun silmäkulmassa välähti jotain. Desirèé ilmestyi näkyviin muutaman sadan metrin päässä lohkarerivistön takaa. Se marssi päättäväisesti lapsensa kanssa kohti robottilaaksoa.

Jätin Nayan seisomaan hölmistyneenä keskelle tasankoa ja parilla valtaisalla loikalla saavutin Desin. Tämä ei jatkuvalta veisaamiseltaan edes huomannut meitsiä – sitten olikin jo myöhäistä. Olin napannut Thorstain Desirèén sylistä ja käännyin loikkiakseni takaisin Natašan luo.

Silloin mun cartonissa mäjähti kirkonkellot soimaan ja kaikki pimeni. Mä vajosin mustuuteen, putosin maailman pohjan läpi…


Comments are currently closed.