13.10.2023: Kwanzie

Soihtuja yössä. Puoshakoja. Talikkoja. Seipäitä. Näky oli ku jostain vanhasta vampyyrileffasta. Koko öljykaupunki jahtasi meitä.

Me juostiin pitkin vanhoja huoltoreittejä itse kaupungin rakenteissa – halki ruosteisten telineiden, yli huojuvien teräsristikkosiltojen. Me go fear fear, et äkkiä joku niistä vain loppuis jalkojen alla ja pudottais mereen.

Mutta ei, hän tiesi tarkkaan, minne olimme matkalla: itään, kohti kaupungin laitaa, ja vähitellen alemmas kohti veden pintaa.

Hän, mun rakkaani. Mun tyhjänpäiväisen elämäni ensimmäinen oikea valopilkku. Sinne sä jäit, mustan kaupungin pimeyden ytimeen.

Me oltiin tultu kaupungin katutason alla pylväikköjen seassa kulkevan huoltosillan kautta Neft Dashlarin itäisen saarekkeen laitaan. Seuraavaksi pakoreitti kääntyi suoraan alas: viimeinen taival piti taittaa epäilyttävän heikossa kunnossa olevia tikkaita. Puolia näkyi puuttuvan jo yläpäästä, tikkaiden alapää katosi pimeyteen.

– Tästä alas, hän kuiski viittoillen. – Menkää, menkää. Viivyttelen noita sen aikaa. Saatatte tarvita pari minuuttia aikaa robotin käynnistämiseen, mutta toivottavasti ette: olen sen itse pitänyt lähtökunnossa. Olen odottanut sopivaa hetkeä paeta jo pitkään.

– Mutta entä sä? ihmettelin ja tartuin naista olkapäistä. – Mä en jätä sua tänne.

Yössä näkyi vain mimmin silmät. Joissa kiilui kyyneliä. Hivelin kasvoja ja tunsin hänen hymynsä.

– Et tietenkään, hölmö, hän vastasi ja suuteli mua. – Mutta nyt kiipeät alas. Tulen heti perässä. Varmistan vain, että saatte pari minuuttia aikaa. Hei, yksi kerrallaan! Tikkaat eivät kestä useampaa.

Se oli tarkoitettu Urbainille, joka oli jo kömpimässä laidan yli. Tää nyökkäsi ja kiipesi takaisin. – Siellä tosiaan häämöttää jonkinlainen alus, vanhus mutisi tiiraillen mulle täysin läpäisemättömään mustuuteen. – Mikä se oikein on?

– Huoltorobotti, jolla aikoinaan korjailtiin Turkmenbashiin vievää öljyputkea. Sitä ei ole käytetty pitkiin aikoihin. Siinä on tilaa muutamalle huoltomiehelle. No niin, sinun vuorosi. Mene, mene jo! Tuolla näkyy jo valoja.

Urbain silppasi tikkaat alas salamannopeasti. Sitten oli mun vuoro. Silta alkoi jo huojua. Huudahduksia kuului kaupunkia kantavan pylväikön seasta, ja valopisteitä alkoi vilkkua keskellä yötä.

– Tulethan sä heti perässä… nyyhkin ja sivelin hänen hiuksiaan. – Tai mene sä nyt ja mä hoidan noi.

– Tiedän mitä tehdä, älä huoli. Lähdehän nyt siitä, hupsu.

Viimeinen suudelma. Sitten kapusin alas huojuvia tikkaita. Välillä seuraavan puolan kohdalla ei ollutkaan mitään ja rämähdin alaspäin sitä seuraavalle puolalle. Sitten yksi niistä antoi periksi, enkä saanutkaan kiinni enää mistään. Rämähdin terästasanteelle pieneltä sukellusveneeltä näyttävän vekottimen kannella. Laite seisoi jonkinlaisilla kiskoilla, jotka taas olivat kiinni massiivisessa putkessa. Se kohosi meren pinnasta kohti kaupungin alavatsaa jossain ylhäällä.

Ylhäältä kaikui huutoja. Valopilkkujen meri oli suoraan meidän yllä. Kiviä alkoi sinkoilla kohti. Ne kimpoilivat kumeasti kolahdellen aluksen kyljistä ja molskahtivat mereen.

– Paetkaa! Paetkaa, hullut! kuului ylhäältä huuto. Se oli hänen äänensä. Sitten kuului kauhea tuskankiljunta ja ihmisvarjo vilahti ohitse syvyyksiin. En tiennyt, oliko se hän, mutta kuka muukaan? Ketään ei noussut pinnalle. Huusin hänen nimeään.

Tikkaat rupesivat tärisemään. Muutama väpäjävä soihdun liekki lähestyi meitä niitä pitkin.

Silloin valo leikkasi pimeyden kahtia. Urbain oli saanut robotin käyntiin. – Sisään sieltä, tollo! hän karjui.

Juoksin ovelle ja sisään. Släm! Ovet jymähtivät kiinni ja olin ohjaamossa. Pienistä pyöreistä ikkunoista näin kuinka ainakin viisi öljykaupunkilaista kiipesi alas tikkaita aluksen valonheittäjien kiiloissa. Tikkaat huojuivat vaarallisesti. Sitten kuului metallin parkaisu, kun ne irtosivat sillasta ja kiipijät putosivat niiden mukana veteen. Perässä lensi puoshakoja, kiviä, soihtuja.

Tuntui valtava nytkäisy, ja olimme liikkeellä. Ohjaamon kaiuttimet heräsivät eloon.

Tervetuloa huoltotarkastukselle 332. Suoritammeko täysautomatisoidun perustarkistuksen, puoliautomatisoidun kausitarkistuksen vaiko manuaal--

– Unohda huoltotyöt. Menemme mantereelle. Kaasu pohjaan! ohjauspöydän ylle kumartunut Urbain vastasi.

Ylikäyttäjän salasana, olkaa hyvä. Ylikäytt--

Urbain kytki itsensä dataporttiin ja hymyili pirullisesti.

Menemme mantereelle.

Alus nytkähti uudestaan ja sitten syöksyimme alas Kaspianmeren syvyyksiin.


Comments are currently closed.