Vajaa kaksi kuukautta Marsiin. Voisi yhtä hyvin olla kaksi vuotta, niin toivottoman pitkältä ajalta se tuntuu. Olen entistäkin ahdistuneempi, enkä taida olla ainoa.
Desirèé ja Markov pelasivat eilen illalla jotain käsittämätöntä kananmunaviestiä – he kuljettivat kananmunaa suussaan edestakaisin ja toisen piti suullaan ottaa kananmuna toisen suusta käsillä auttamatta. Ptomasin lähettämät viikkotehtävät ovat olleet älyttömyydessään samaa tasoa alusta alkaen. Joka tapauksessa, M yritti kovasti pitää riemua yllä. D taas vaikutti lähinnä vaivautuneelta. Kun sitten tuli taas Markovin vuoro hamuta huulillaan muna Desirèén suusta, se rasahtikin rikki. Raakaa kananmunaa levisi joka paikkaan.
En voinut sille mitään, mutta nauroin kuin heikkopäinen! Natasa pillastui täysin. Hän huusi, kuinka järjetöntä on tuhlata arvokkaita ruokavaroja tilanteessa, jossa kaikki on kortilla. Hän on tietenkin täysin oikeassa. Desirèé huusi puolestaan takaisin, ettei olisi halunnut osallistua koko typerään kananmunaviestiin, ja ettei halua tehdä idiottimaisia viikkotehtäviä enää koskaan. Hän pyyhki munan suupielestään ja vetäytyi makuuhyttiinsä – vaikuttaen suoraan sanottuna aika… seesteiseltä. Ajattelin melkein mennä juttelemaan hänen kanssaan. En kuitenkaan mennyt.
Markov istuskeli hänkin loppuillan ihmeen hiljaa, eikä tehnyt mitään. Tunnelma täällä on nyt entistä odottavampi – jos ei nyt suorastaan jännittynyt, niin mietteliäs ainakin.
En haluaisi myöntää sitä itselleni, mutta minulla on koti-ikävä. Vaikka ei niin voi olla. Minun kotini odottaa Marsissa.
