Täytyy kairata tästä, tuumasin sihtaillessani terälle hyvää aloituskohtaa seinämän juuresta.
– Tuossa on hyvä, tasainen kohta, mutisin. Käynnistin poran. Luola kilahti soimaan kimeää kalkatusta. Vaikka en ollut koskaan ennen käyttänyt tämän kokoluokan porauskalustoa, ääni tuntui minusta kummalliselta – hiukan liian kireältä massiiviseen poraan nähden.
Marsin ilmakehässä ääni kantaa eri tavalla, muistin jostain. Niinpä tietysti. Vilkaistaanpa näytöstä, että kulma on oikea.
– Sen pitää pysyä aika tarkkaan 37,33 asteessa, vastasin itselleni hienosäätäessäni porausohjelman parametreja.
Tällä pitäisi laskujeni mukaan päästä alempaan kammioon melko nopeasti.
Nyökkäilin itsekseni. – Tässä sitä kairataan, kaira-kaira-kairataan, aloin hyräillä höhlää melodiaa, jonka olin kuullut joskus nuoruuteni kaira- - ei kun siis Kairossa.
Kairossa? Ajattelin varmaan Istanbulia.
– Niin, niin tietysti… hymähdin hassulle virheelle. – Sekoilin sanoissa. Tässä sitä kairataan…
… kaira-kairataan. Tässä sitä…
– Theia! Mitä blyniä oikein touhuat? ärjäisi ääni korvanjuuressa. Kypäräradion särinä vihloi korvia enemmän kuin poran meteli. Käännyin ympäri. Natašan siluetti häämötti luolan suuaukossa.
– … kaira-kaira-kairataan… huomasin vieläkin lallattelevani.
– Näen kyllä sen, Nataša tuhahti ja käveli hitaasti luokseni. – Mutta mitä sinä oikein teet?
Tästä täytyy kairata.
– Täytyy kairata tästä.
Tässä sitä kairataan.
– Kaira-kaira-kairataan.
Nataša oli kävellyt liioitellun hitaasti luokseni ja otti varovasti – sekä ylitsevuotavan ystävällisesti hymyillen – ohjaimen kädestäni. Hän painoi nappia ja äkkiä hiljaisuus halkaisi kallon.
Mutta täytyy kairata tästä! hätäännyin.
Toinen ääneni ei sanonutkaan mitään. Huimasi. Polvet pettivät ja lyyhistyin porakärryä vasten. Nataša sai kainaloistani kiinni ennen kuin rojahdin lattialle.
– Voi Theia… hän miltei nyyhkäisi.
Nojasin kärryn valtaisaan pyörään ja yritin selittää. Helpommin tehty kuin sanottu. Havaitsin, etten osannut enää puhua. Auoin suutani kuin kalliolle viskattu sardiini ja katselin Natašaa hätääntyneenä. Tästä täytyy… mitä se nyt oli?
– Mikä sinun oikein on? Nataša kyseli ja vilkaisi happilukemiani. Ei tässä hapesta ole pulaa, yritin sanoa. Täytyy… pitää päästä… on pakko löytää…
– Rømme! pääsi viimein suustani.
Nataša jähmettyi ja katsoi minua silmiin omituisesti. Tapailin lisää sanoja suustani. Miten niitä oikein lähetettiinkään ulos tuosta I/O-portista? Missä speksit ovat aina silloin, kun niitä tarvittaisiin!
– … on… on pakko… pakko päästä… Rømmen luo… sain ölistyä mielipuolisesti ponnistaen. Hikikarpaloita valui silmiini. Puuskutin.
– Tästäkö sinne pääsee?
– Tein… mallinnuksia… laakson pinnanmuodostuksen… pohjalta… Yhdistin niihin HiRISEn materia– –
Oli pakko pysähtyä hengittämään. Miten ne oikein tekevät tätä, ihmiset? Järjettömän vaikea tapa kommunikoida. Ja mitä energiantuhlausta! Mietin jokusen millisekunnin ja sain idean. Suuhan on pohjimmiltaan samanlainen kommunikaatioväylä kuin mikä tahansa muukin ulostulo, oivalsin, joten tiivistin asian simppeliksi pikku datapaketiksi:
10011101001110010110011000111110101111010100111000001100110010110101 10110011000111110101111010001011001100011111010111100111010101110000 10011100101100110001111101011110101001110000111101011011100111010101 01111110101101110011101010111000001100110010101010101110111101101101 11101111011101
Hiljenin huomattuani Natašan järkyttyneen ilmeen.
– Mikä sinä oikein olet? hän kuiskasi.
– Ihan… tavallinen… tekoäly vain… sain ähkittyä. Viimein oivalsin. Toinen tajunta oli poissa. – Missä Theia on? huudahdin ja tartuin hätääntyneenä Natašaa käsivarsista.
– Rauhoitu, Theia, olet turvassa, hän tyynnytteli. – Käveltäisiinkö tuonne mönkijälle?
– Ei, ei! Theia on poissa! Theia on poissa… vain minä… minä… olen jäljellä…
Nataša katseli minua kypäränsä sisältä kuin vähämielistä. Mikä vähän sieppasi, olenhan sentään toisen sukupolven tekoäly.
– Sub-Rømme 2.023β system ready! yritin selittää. Natašan ilme ei osoittanut ymmärtämisen merkkejä, joten jatkoin: – Tapahtui… epästandardi järjestelmäfuusio… Kairossa… Virtuaaliharjoituksen aikana… kaupunkiin hyökättiin… Olin lähiverkossa… Pakenin tuhoa… ihmiskantajaan…
– Sub-Rømme? Sub-Rømme? Nataša vain hoki hölmistyneenä.
– Tosi pitkä… juttu… Mennään pois täältä… vaarallista… Kerron kaiken… kyllä.
– Mitä sinä olet tehnyt Theialle! Nataša äkkiä huusi ja ravisti koko kehoani. Tai siis Theian kehoa. No, minunkin.
– En mitään! Hän oli tässä… vielä kun saavuit… En tiedä! ähkin.
– Olisi pitänyt arvata, että te silikonipaskiaiset pystytte tuhoamaan meidät näinkin, Nataša sihisi ja puristi kyynärvarsista niin että silmissä punersi. – Luikertelette kalloihimme, kun nukumme, vai?
– Mitä? Ei, ei… En minä ole… niitä… Me sulauduimme jo… Maassa… Kuuntele… Ei ole aikaa… tähän… On… päästävä Rømmen luo… On saatava yhteys… häneen… ennen kuin… ennen kuin…
– Entä missä on 4004? Mitä te sille teitte!
– Kuka… mitä… En minä tiedä… Älä riko Theiaa! I/O System Malfunction! Device not found error! Socket error: success! Error: An error has occurred! Shutting down…
Ja sitten heräsin luolassa. Nataša ravisteli minua, huusi nimeäni.
– Täällä taas, totesin väsyneesti. – Olisi vaihteeksi mukava herätä ihan vain sängyssä…
– Theia, olet palannut! Nataša ulvahti ja sitten syleiltiin kypärät rämisten.
– Palannut?
– Hetki sitten olit vielä joku aivan toinen. Etkö muista? Jokin aivan toinen…
Vasta silloin oivalsin: tekoäly oli kadonnut. Toinen ääni kallossani oli hiljennyt.
– Sub-Rømme… onko se kuollut?
– Toivottavasti! Nataša iloitsi.
– Ei, et ymmärrä. Meidän on päästävä Rømmen luo. Sub-Rømme tietää, miten häneen saa yhteyden. Täytyy kairata reitti alakautta.
Nataša katseli minua hiljaa ja sanoi sitten: – Ei, niin se ei kyllä onnistu. Typerä idea. Mutta todellako se kuvittelee voivansa kommunikoida Rømmen kanssa?
– Jos löytyy yksikin ehjä dataväylä. Tunneliverkoston kautta pääsee sortuneen tehtaan syvimpiin osiin.
– Tuolla seinämän toisella puolella laaksossa on tuhansia koneälyjä, jotka pystyvät paikantamaan poraamisen aiheuttaman tärinän perusteella meidät hetkessä. Ottiko Sub-Rømme myös sen huomioon laskuissaan?
– Kyllä kai, luulisin… Vaikka onhan se ollut kyllä vähän ailahteleva viime aikoina… Unemme ovat sekoittuneet… En ole useinkaan varma, kuka oikein olen…
Nataša ei vastannut mitään, nosti minut vain pystyyn ja viittoi luolan suuaukon suuntaan. Hän alkoi taluttaa minua kohti mönkijöitä. Avaruuspuvunkin läpi Natašan luja (mutta hellä) kosketus rauhoitti minua. Tajusin vapisseeni vielä hetki sitten.
Kävelimme ohi kapean halkeaman, jonka raosta näki vilauksen laaksoon kaukana alhaalla. Viistoon allamme häämötti tehdasraunion yläosia. Robotit eivät liikkuneet, vaan olivat kerääntyneet säännöllisiksi ryhmiksi tehtaan ympärille. Niiden muodostamat kuviot muistuttivat valtavaa piirilevyä. Olisin voinut vannoa, että etäämmällä häämötti roboteista kasattuja heksadesimaalilukuja.
– Eivät näytä tekevän paljoakaan, ajattelin ääneen.
– Eivät juuri nyt, Nataša myönteli. – Mutta mennäänkin me pois alta, ennen kuin seuraava sähinä alkaa.
