He jotka minut tuntevat, tietävät etten varsinaisesti ole luonteeltani uhkapeluri. Pahoin ruhjoutuneen potilaamme pelastamiseksi päätin kuitenkin laittaa kaiken niin sanotusti yhden kortin varaan. Jo putoaminen oli rikkonut kehoa pahasti ja sen jälkeinen lyhytaikainen altistuminen Marsin oloille avaruuspuvun revettyä viimeisteli työn. Muutamaa ensiapukurssia lukuunottamatta minulla ei ole mitään lääketieteellistä koulutusta, joten haparoin taas tässäkin asiassa osin pimeässä. Ainoalta ratkaisulta alkoi näyttää haparointieni yhdistäminen. Eräs Rømmen tutkimuskohde oli jonkinlainen ekstremofiileihin perustuva korvauskudos joka toimii hieman samaan tapaan kuin koralli luusiirteenä. Reiman ja Desirèén ihmeaineeksi julistama ”marssammal” on käytännössä hyvin pitkälti tätä samaa ainetta. En ollut aivan varma siitä mitä olin tekemässä – mutta olin varma siitä, että jotain piti kokeilla jotta pakolaisellamme olisi edes mahdollisuus.
Kwanzie kantoi hätäpaikatun potilaan habitaattilaboratoriooni. Kylmyys ja säteily olivat tehneet julmaa jälkeä hänen iholleen ja lihaksilleen. Operaatio sujui niin hyvin kuin näissä olosuhteissa ja hallussa olevalla osaamisella vain on mahdollista, ei vähiten kiitos Kwanzien avun. Lopputulos ei ollut juurikaan lähtötilannetta kauniimpi, mutta esteettisyys ei ollutkaan päätavoite. Ensimmäisen kahden vuorokauden aikana potilas alkoi selkeästi osoittaa merkkejä parantumisesta. Mutatoitu kudossiirre nopeutti haavojen parantumista ja korjasi säteilyvaurioita. Rikkoutuneita luita koetimme lastoittaa parhaan kykymme mukaan, toivoen etteivät ne luutuisi väärään asentoon. Aloin olla toiveikas. Se lieni pahin virheeni: Toivo on heikkojen ja typerien henkinen tutti.
Kahdeksantena päivänä kudossiirre alkoi jostakin syystä toimia päinvastoin kuin aiemmin. Vuorokauden sisällä uhrin (lienee turhaa ja irvokasta puhua enää potilaasta) lihasmassa oli kulunut puoleen alkuperäisestä ja suurin osa ihosta peittyi märkiviin rakkuloihin. Valitettavasti hän kuoli vasta seuraavana aamuna, oltuaan onneksi armeliaan tajuton viimeiset tunnit elämästään. Romahdin. Tuntui, ettei mistään tullut mitään. Minulta puuttui jokin oleellinen tieto Rømmen tutkimustuloksista. Tiesin, että ilman kokeiluani tämä ihminen olisi kuollut nopeammin, nyt hänellä oli edes pieni mahdollisuus. Toisaalta, hänen kuolemansa olisi saattanut olla kivuttomampi ilman sekaantumistani. Tällaiset ajatukset loikkivat edestakaisin päässäni. Kaiken taustalla leijui kuvitelma Desirèéstä löytämässä ruumiin ja huutamassa ärsyttävällä äänellään sekavuuksia ”jumalan paiseista, rutosta ja tuhkarupulista”. Ensin tapoin tuon piruparan ja nyt minun on hävitettävä ruumis mahdollisimman pian, kuin elokuvissa konsanaan. Vajosin lattialle hysteerissävyisten pienten naurahdusten rytmittäessä itkuani.
Kwanzie saapui paikalle ja löysi minut heikoimmalla hetkelläni. Hän riisui eksoskeletoninsa saman tien ja asettui viereeni lattialle. Sanomatta mitään hän asetti kätensä varovasti olkapäälleni. Ehtimättä edes harkita mitään syöksin kaikki nuo päässäni pyörineet ajatukset yhtenä sanamyttynä ulos Kwanzien hämmästeltäväksi. Hän suhtautui niihin yllättävän rauhallisesti.
– Sä teit parhaas. Eikä me hävitetä ruumista. Me järjestetään kunnialliset hautajaiset. Ja jos Desi mämisee jotain, me haudataan se kanssa.
Tämä hymyilytti. Kummallista. Olin päätynyt elämänikäisen haaveni ansiosta Marsiin asumaan ja haaveideni ylvään tieteentekemisen sijaan istuin nyt habitaatin lattialla kuolleen ventovieraan ja makokolaisen pikkuhuijarin kanssa. Tosin viime aikoina hän ei ole huijannut vaan ollut hyödyksi. Sekin on kummallista. Tyyppi alkaa aina vain enemmän vaikuttaa kunnon ihmiseltä, hetkin jopa perin vakavamieliseltä ja lämpimältä persoonalta. Liekö niin, että Mars koulii kansalaisistaan joko hulluja tai sankareita. Kumpaankohan kategoriaan itse päädyn?
