'Theia'-hahmon arkisto

7.3.2025: Theia

Saavuimme Maahan kuin keväinen ukonilma Epeiroksen vuorille, jyristen ja salamoiden. Kun puhkaisimme mustan pilvikaton ja näimme allamme hiiltyneen erämaan jota radioaktiiviset sateet piiskasivat, oli vaikea uskoa olevansa Maapallolla. Olimme tosin tarkoituksellakin valinneet laskeutumispaikaksi mahdollisimman pahoin saastuneen alueen – Kairon.

Kun alusyhteisö oli saanut purettua itsensä, hajaannuimme laajalle alueelle kaupungin ympärille levittäen mukanamme tuomaa Marsin biomekaanista kasvustoa, jota Reima niin hauskasti kutsui ”marssammaleeksi”. Kytkimme yhteistietoisuutemme kasvuston nanobottiverkkoon ja aloitimme käänteisinterferenssiprosessin.

Muutamassa tunnissa alueen säteilytaso oli laskenut jo prosenttiyksikön.

Minä sanoin sssanoins-ssa-sanoin, tttttä se toimii! tietoisuuteni Steffen Rømmeksi tunnistamani osa hihkui. Se kommunikoi nykyään jo lähes selkeästi, erityisesti tunnetasolla. Pidin sen eristettynä omassa tajunnanlohkossaan, jotta saatoin keskustella sen kanssa. Muun koneyhteisön suuntaan minä, Rømme ja hänen virtuaaliversionsa näyttäydyimme yhtenä tajuntana. Mitä tietyssä mielessä olemmekin.

Tunsin konetietoisuuksien hymähtävän (näin paremman ilmauksen puutteessa). Jotkut eivät menetä narsismiaan edes ylemmälle tajunnan tasolle noustuaan, useallakin suunnalla yhteistietoisuutta kommentoitiin. Koneet suhtautuivat jo paljon arkisemmin aiemmin profeettanaan pitämään olentoon. Mikä helpotus; olin ilmeisesti esittänyt syvän katumuksen roolini riittävän uskottavasti.

Käänteisinterferenssi oli eksponentiaalinen prosessi, vähän kuin takaperoinen ilmastonmuutos. Viikossa-parissa säteily laski koko Kairon alueella ihmisasuttavalle tasolle.

Tämän kertominen ihmiskunnan hengissä sinnitteleville rippeille oli kuitenkin vähintäänkin haasteellista. Tehtävää ei helpottanut se, että toivosta puhuivat koneet – eli selviytyjien näkökulmasta juuri se sakki, jonka järjenvastainen maailmanvalloitusvyöry oli heidät suistanut tähän painajaismaailmaan.

Mietimme asiaa hyvän kotvan – koneajassa lähes ikuisuuden – mutta muutaman päivän kiihkeän väittelyn jälkeen olimme yhtä mieltä: tarvitsimme messiaan.

Mutta sen olisi oltava ihminen. Jos minulla vielä olisi ollut ihmisruumis, olisin voinut ehdottaa itseäni. Valitettavasti ruumiini makasi raadeltuna Marsissa Rømmen tehtaan raunioissa.

Silloin Rømme puhui taas, ja viimeisetkin olevaisuuteni arvoituksen palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Rømme neuvoi meidät PTOMASin Maltan-päämajalle. Siellä salaisen kellarikerroksen salakäytävän päästä löytyi salaistakin salaisempi hissi, jolla pääsi maanalaisiin varastotiloihin.

Rømmen ohjeita seuraten tulimme luolaan, joka oli täynnä – minuja. Identtisiä Theia-kyborgeja seisoi lasisissa säiliöputkissa. Niitä oli varmaan kymmeniä, mutta niiden vieressä oli sadottain muita malleja. Kaiken kaikkiaan koneita oli tuhansia, rivistöt jatkuivat silmänkantamattomiin.

Varasuunnitelma– backup, bBBB-takaportti, Rømme kertoi, mutta emme täysin ymmärtäneet. SolutTttautu– Mars24, Rømme yritti selittää. kKkkustannuk- - kvarTTTTAAA- -

Taidan ymmärtää, Sub-Rømmeksi itseään kutsunut tajuntani osa sanoi. Tarkkaan ohjelmoiduilla kyborgihahmoilla tosi-tv-draaman käänteet pyrittiin pitämään paremmin hallinnassa. Voittomarginaalit oli mahdollista optimoida äyrilleen, kun osallistujat noudattivat kerrankin käsikirjoitusta pilkuntarkasti.

Nyt kun katsoin tarkemmin, tunnistin useammankin samalla tuotantokaudella olleen hahmon. Niitä norjalaissällejä, joista yksi katkaisi vaijerini avaruuskävelyharjoituksessa, oli lukuisia eri versioita parralla ja ilman, eri painoluokissa sekä vaihtelevan tuimuusluokan poskipäillä.

Mutta eiväthän kaikki millään voineet olla kyborgeja? Kwanzie ei taatusti ole mikään kone! protestoin.

Eivät varmaankaan kaikki, Sub-Rømme vastasi. Aitoja ihmisiä tarvittiin todennäköisesti tuomaan sopivasti satunnaiselementtejä tarinaan.

Ja sinäkö et muka tiennyt tästä mitään? ihmettelin.

Ei minun virtuaalisille harteilleni jätetty muuta kuin koko PTOMASin maailmanlaajuinen operatiivinen johtaminen Rømmen lähdettyä. Yksikkötason tarkemmista yksityiskohdista olin tietämätön. Olin perillä vain tulostavoitteisiin liittyvistä luvuista ja sen sellaisista.

Latasimme kopion tajunnastani niin moneen Theiaan kuin hallista löytyi. Nikkaroimme jämerämmän luokan droideista jotakuinkin avaruusaluksen laskeutumismodulin näköisiä ja lennätimme minuja ympäri planeettaa laskeutumaan juhlallisesti selviytyjäyhteisöjen tuntumaan. Pidin messiaanisia puheita, kanavoin Rømmen viestejä asianmukaisiin kohtiin (ympäri maapalloa ihmiset olivat kuunnelleet niitä antaen niille mitä kirjavimpia uskonnollisia ja filosofisia merkityksiä) ja sitten tein marssammalihmeen. Palautin maa-alueita viljelykäyttöön, tein puroista juomakelpoisia, onnistuin jopa lievittämään pahimmista mutaatioista kärsivien lasten tuskia.

Nyt kuukautta myöhemmin pientä toivoa alkaa jo häämöttää siellä täällä planeettaa.

Kirjoitan tätä ihmishahmoon asutettuna Theia-yksikkönä numero 27 Ateenassa myöhään maaliskuisena iltana. Vaikka tiedän, että olen vain yksi simuloitu ihmistajunta yhdessä lukuisista identtisistä koneruumiista, en ole eläissäni tuntenut itseäni enempää ihmiskunnan osaksi.

On aika palata lasteni pariin. On niin paljon tehtävää.

13.23.220: Theia/Sub-Rømme

Äkkiä olin Natašan selän takana. Avasin suuni ja puhuin:

– Olen analysoinut viestejä. Tiedän mistä on kyse.

Nataša kääntyi ympäri. Tutkin kasvolihasten asennon, mittasin silmäluomien avonaisuusasteen, huomioin hengityksen tiheyden. Hän oli säikähtänyt tuloani. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa moisiin ihmisyyksiin.

– Emergency override operation suoritetaan pääkonehallin takana olevassa huoneessa, jonne on ollut pääsy ainoastaan ylimmän turvatason henkilöillä. Osassa Rømmen viestejä puhuttiin operaatiosta, toisissa oltiin oudon kiinnostuneita konekompleksin pohjapiirroksesta; tiettyjä reittejä kerrattiin mantranomaisesti, kuin ulkomuistiharjoituksena kenties hätätilaa varten. Kehitin analysointiohjelman, joka mallinsi muutamasta viestinpätkästä todennäköisen kokonaisen viestin. 83 prosentin varmuudella emergency override operation suoritetaan sille omistetussa kontrollihuoneessa. 92 prosentin varmuudella tiedän huoneen sijainnin. 78 prosentin todennäköisyydellä prosessi on täysin automatisoitu. 88 prosentin todennäköisyydellä operaation avulla ihminen voi yrittää ottaa haltuun Rømmen supertietoisuuden.

Nataša nyökkäsi hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti. Ihmiset ja heidän paljonpuhuttu nonverbaali kommunikaationsa. Silkkaa ajanhukkaa. Tämänkin olisi voinut kuitata esimerkiksi jollain parin tavun hymiöllä.

– Theia… Nataša sanoi. Havaitsin huolestuneisuutta ilmaisevia vavahduksia hänen äänikuvansa alakeskiäänitaajuuksilla. – Katsot kovin lasittuneesti eteesi. Näetkö sinä mitään?

– Näen näen, äsähdin. – Nyt ei ole aikaa tällaiseen. Katso nyt tuota sirkusta tuolla!

Laakso vain pöllysi, kun robotit kirmasivat toistensa kimppuun. Kolinaa, särinää, solvauksia yleisillä radiotaajuuksilla. Mitä idiotiaa. Tämänkö takia kannatti tulla tietoisiksi olennoiksi?

– Meillä on pieni aikaikkuna, jatkoin. – Juuri nyt ne eivät ehkä kiinnitä meihin huomiota. Tarvitsen sinut mukaani, koska menetän tavan takaa tajuntani nykyään. Mutta tiedän mitä tehdä, jahka olemme perillä.

– Mutta… Puhutko nyt Sub–Rømmenä vai Theiana?

– Mistä minä tiedän. Ja onko sillä sitten väliä? Mennään.

Riuhtaisin Natašan käsivarresta mukaani. Ohimennen panin merkille juuri rikkoneeni itselleni asettamani kernelitason ihmiskontaktirajoitteen. Jokin osa minusta puolestaan ihmetteli, miksi en saisi koskea toista ihmistä.

Käsi kädessä lähdimme tarpomaan pitkin laakson laitaa, kohti Rømmen tehdasta.

10.23.220: Theia/Sub-Rømme

Täytyy kairata tästä, tuumasin sihtaillessani terälle hyvää aloituskohtaa seinämän juuresta.

– Tuossa on hyvä, tasainen kohta, mutisin. Käynnistin poran. Luola kilahti soimaan kimeää kalkatusta. Vaikka en ollut koskaan ennen käyttänyt tämän kokoluokan porauskalustoa, ääni tuntui minusta kummalliselta – hiukan liian kireältä massiiviseen poraan nähden.

Marsin ilmakehässä ääni kantaa eri tavalla, muistin jostain. Niinpä tietysti. Vilkaistaanpa näytöstä, että kulma on oikea.

– Sen pitää pysyä aika tarkkaan 37,33 asteessa, vastasin itselleni hienosäätäessäni porausohjelman parametreja.

Tällä pitäisi laskujeni mukaan päästä alempaan kammioon melko nopeasti.

Nyökkäilin itsekseni. – Tässä sitä kairataan, kaira-kaira-kairataan, aloin hyräillä höhlää melodiaa, jonka olin kuullut joskus nuoruuteni kaira- - ei kun siis Kairossa.

Kairossa? Ajattelin varmaan Istanbulia.

– Niin, niin tietysti… hymähdin hassulle virheelle. – Sekoilin sanoissa. Tässä sitä kairataan…

… kaira-kairataan. Tässä sitä…

– Theia! Mitä blyniä oikein touhuat? ärjäisi ääni korvanjuuressa. Kypäräradion särinä vihloi korvia enemmän kuin poran meteli. Käännyin ympäri. Natašan siluetti häämötti luolan suuaukossa.

– … kaira-kaira-kairataan… huomasin vieläkin lallattelevani.

– Näen kyllä sen, Nataša tuhahti ja käveli hitaasti luokseni. – Mutta mitä sinä oikein teet?

Tästä täytyy kairata.

– Täytyy kairata tästä.

Tässä sitä kairataan.

– Kaira-kaira-kairataan.

Nataša oli kävellyt liioitellun hitaasti luokseni ja otti varovasti – sekä ylitsevuotavan ystävällisesti hymyillen – ohjaimen kädestäni. Hän painoi nappia ja äkkiä hiljaisuus halkaisi kallon.

Mutta täytyy kairata tästä! hätäännyin.

Toinen ääneni ei sanonutkaan mitään. Huimasi. Polvet pettivät ja lyyhistyin porakärryä vasten. Nataša sai kainaloistani kiinni ennen kuin rojahdin lattialle.

– Voi Theia… hän miltei nyyhkäisi.

Nojasin kärryn valtaisaan pyörään ja yritin selittää. Helpommin tehty kuin sanottu. Havaitsin, etten osannut enää puhua. Auoin suutani kuin kalliolle viskattu sardiini ja katselin Natašaa hätääntyneenä. Tästä täytyy… mitä se nyt oli?

– Mikä sinun oikein on? Nataša kyseli ja vilkaisi happilukemiani. Ei tässä hapesta ole pulaa, yritin sanoa. Täytyy… pitää päästä… on pakko löytää…

– Rømme! pääsi viimein suustani.

Nataša jähmettyi ja katsoi minua silmiin omituisesti. Tapailin lisää sanoja suustani. Miten niitä oikein lähetettiinkään ulos tuosta I/O-portista? Missä speksit ovat aina silloin, kun niitä tarvittaisiin!

– … on… on pakko… pakko päästä… Rømmen luo… sain ölistyä mielipuolisesti ponnistaen. Hikikarpaloita valui silmiini. Puuskutin.

– Tästäkö sinne pääsee?

– Tein… mallinnuksia… laakson pinnanmuodostuksen… pohjalta… Yhdistin niihin HiRISEn materia– –

Oli pakko pysähtyä hengittämään. Miten ne oikein tekevät tätä, ihmiset? Järjettömän vaikea tapa kommunikoida. Ja mitä energiantuhlausta! Mietin jokusen millisekunnin ja sain idean. Suuhan on pohjimmiltaan samanlainen kommunikaatioväylä kuin mikä tahansa muukin ulostulo, oivalsin, joten tiivistin asian simppeliksi pikku datapaketiksi:

10011101001110010110011000111110101111010100111000001100110010110101
10110011000111110101111010001011001100011111010111100111010101110000
10011100101100110001111101011110101001110000111101011011100111010101
01111110101101110011101010111000001100110010101010101110111101101101
11101111011101

Hiljenin huomattuani Natašan järkyttyneen ilmeen.

Mikä sinä oikein olet? hän kuiskasi.

– Ihan… tavallinen… tekoäly vain… sain ähkittyä. Viimein oivalsin. Toinen tajunta oli poissa. – Missä Theia on? huudahdin ja tartuin hätääntyneenä Natašaa käsivarsista.

– Rauhoitu, Theia, olet turvassa, hän tyynnytteli. – Käveltäisiinkö tuonne mönkijälle?

– Ei, ei! Theia on poissa! Theia on poissa… vain minä… minä… olen jäljellä…

Nataša katseli minua kypäränsä sisältä kuin vähämielistä. Mikä vähän sieppasi, olenhan sentään toisen sukupolven tekoäly.

– Sub-Rømme 2.023β system ready! yritin selittää. Natašan ilme ei osoittanut ymmärtämisen merkkejä, joten jatkoin: – Tapahtui… epästandardi järjestelmäfuusio… Kairossa… Virtuaaliharjoituksen aikana… kaupunkiin hyökättiin… Olin lähiverkossa… Pakenin tuhoa… ihmiskantajaan…

– Sub-Rømme? Sub-Rømme? Nataša vain hoki hölmistyneenä.

– Tosi pitkä… juttu… Mennään pois täältä… vaarallista… Kerron kaiken… kyllä.

– Mitä sinä olet tehnyt Theialle! Nataša äkkiä huusi ja ravisti koko kehoani. Tai siis Theian kehoa. No, minunkin.

– En mitään! Hän oli tässä… vielä kun saavuit… En tiedä! ähkin.

– Olisi pitänyt arvata, että te silikonipaskiaiset pystytte tuhoamaan meidät näinkin, Nataša sihisi ja puristi kyynärvarsista niin että silmissä punersi. – Luikertelette kalloihimme, kun nukumme, vai?

– Mitä? Ei, ei… En minä ole… niitä… Me sulauduimme jo… Maassa… Kuuntele… Ei ole aikaa… tähän… On… päästävä Rømmen luo… On saatava yhteys… häneen… ennen kuin… ennen kuin…

– Entä missä on 4004? Mitä te sille teitte!

– Kuka… mitä… En minä tiedä… Älä riko Theiaa! I/O System Malfunction! Device not found error! Socket error: success! Error: An error has occurred! Shutting down…

Ja sitten heräsin luolassa. Nataša ravisteli minua, huusi nimeäni.

– Täällä taas, totesin väsyneesti. – Olisi vaihteeksi mukava herätä ihan vain sängyssä…

– Theia, olet palannut! Nataša ulvahti ja sitten syleiltiin kypärät rämisten.

– Palannut?

– Hetki sitten olit vielä joku aivan toinen. Etkö muista? Jokin aivan toinen…

Vasta silloin oivalsin: tekoäly oli kadonnut. Toinen ääni kallossani oli hiljennyt.

– Sub-Rømme… onko se kuollut?

– Toivottavasti! Nataša iloitsi.

– Ei, et ymmärrä. Meidän on päästävä Rømmen luo. Sub-Rømme tietää, miten häneen saa yhteyden. Täytyy kairata reitti alakautta.

Nataša katseli minua hiljaa ja sanoi sitten: – Ei, niin se ei kyllä onnistu. Typerä idea. Mutta todellako se kuvittelee voivansa kommunikoida Rømmen kanssa?

– Jos löytyy yksikin ehjä dataväylä. Tunneliverkoston kautta pääsee sortuneen tehtaan syvimpiin osiin.

– Tuolla seinämän toisella puolella laaksossa on tuhansia koneälyjä, jotka pystyvät paikantamaan poraamisen aiheuttaman tärinän perusteella meidät hetkessä. Ottiko Sub-Rømme myös sen huomioon laskuissaan?

– Kyllä kai, luulisin… Vaikka onhan se ollut kyllä vähän ailahteleva viime aikoina… Unemme ovat sekoittuneet… En ole useinkaan varma, kuka oikein olen…

Nataša ei vastannut mitään, nosti minut vain pystyyn ja viittoi luolan suuaukon suuntaan. Hän alkoi taluttaa minua kohti mönkijöitä. Avaruuspuvunkin läpi Natašan luja (mutta hellä) kosketus rauhoitti minua. Tajusin vapisseeni vielä hetki sitten.

Kävelimme ohi kapean halkeaman, jonka raosta näki vilauksen laaksoon kaukana alhaalla. Viistoon allamme häämötti tehdasraunion yläosia. Robotit eivät liikkuneet, vaan olivat kerääntyneet säännöllisiksi ryhmiksi tehtaan ympärille. Niiden muodostamat kuviot muistuttivat valtavaa piirilevyä. Olisin voinut vannoa, että etäämmällä häämötti roboteista kasattuja heksadesimaalilukuja.

– Eivät näytä tekevän paljoakaan, ajattelin ääneen.

– Eivät juuri nyt, Nataša myönteli. – Mutta mennäänkin me pois alta, ennen kuin seuraava sähinä alkaa.

19.22.220: Theia/Sub-Rømme

Minä juoksen. Luulin jo harhauttaneeni ne, mutta ne ovatkin päässeet edelleni: kulman takaa kuuluu huutoja. Kompastelen jo omaan näppäryyteeni. Kirottu Exárcheia ja sen loputon katusokkelo. Nyt on parempi olla kompastelematta oikeasti.

Eresoulta pääsen pihan kautta Dervenionille, sieltä naapuritalon katolle ja sitten… mitä sitten? En tiedä, mutta sieltä voin arvioida tilannetta.

Tulen pihaportin suulle ja siinä ne taas ovat. Ihan kuin olisivat tienneet odottaa. Käännyn. Lisää natseja kävelee rauhallisesti vastaan. Jäykistyn, en pysty liikkumaan, vaikka kuinka riuhdon.

– Tänne! joku huudahtaa ja tempaisee minut sisään rappukäytävään. Säntäämme läpi huoneiston, toisen jonka olohuoneessa kesken leikin jähmettynyt hehkuvasilmäinen lapsi toljottaa minua kummissaan, parvekkeelta plataaninlatvukseen, kadulle, porttikongista seuraavalle pihalle. Kurkkaamme käytävän suusta peräämme.

– Ne taisivat nyt jäädä, Desirèé saa sanottua huohotuksen lomassa.

– Desirèé? ihmettelen. – Mutta sinuahan minä juuri pakenin. Sinua ja muita Kultaisen aamunkoiton katupartiolaisia.

– Taistelu on turhaa, Theia, Desirèé sanoo raivostuttavan lempeästi. – Hyväksy armageddon ja kadu syntejäsi.

Desirèé hymyilee kuin enkeli, mutta hänen silmäkuopistaan pursuaa matoja. Kirkaisen, juoksen taas. Tupsahdan porttikäytävästä suoraan rantapenkereelle, kaadun. Hetkinen, tuohan näyttää Bosporinsalmelta. Istanbulissako minä olikin? hämmästelen vieriessäni kohti vettä. Ilmankos koko ajan eksyn… Putoan rantatörmän reunan yli, putoan, putoan kuin hidastettuna, putoan.

Rojahdan johonkin mustaan, joka pölähtää pimentäen auringon. Nousen istumaan. Pilven hälvettyä totean olevani hiiliproomussa matkalla kohti Mustaamerta.

– Tämän täytyy olla unta, sanon ääneen itselleni. Yritän kaikin voimin herätä. Puserran silmät kiinni ja käsken itseäni: – Herää! Herää, idiootti. HERÄÄ!

– Tosiaan, sinun on aika herätä, kuulen Desirèén äänen läheltä. Avaan silmäni ja siinä hän taas on, kapuamassa jo puolivälissä hiilikasaa. Eikö hänestä pääse edes unissaan hetkesikään rauhaan? Se hullu nainen on tuppautunut seuraani viime aikoina koko ajan. Hiippailee perässäni, tupsahtaa nurkan takaa, lähettelee viestejä, näkyy ikkunasta tepastelemassa habitaatin ulkopuolella ”sattumalta” sinne päin poikenneena.

Viskaan Desirèétä hiilenlohkareella. Tosin nyt hänellä on ilkeän turkkilaisen äitipuoleni kasvot. Hän nauraa, suu aukeaa isommaksi kuin pää.

Koksinpala katoaa Desirèé/äitipuolen kitaan ja halkaisee kallon. Aivonpärskeitä lentää ympäri hiilikasaa. Desirèé ei ole moksiskaan. Hän vilkuttaa minulle iloisesti ja jatkaa kiipeämistä. Kita julistaa: – On koko ihmiskunnan aika herätä! Herätä! Herätä! Herätä! Herätätätätätätätätätätätät-t-t-t-t-t-t-t-t-t-t-ttttttttt

Desirèé jämähtää ylärinteeseen nytkyttämään keskenjäänyttä askelta. Bosporinsalmi venähtää vinoon ja halkaisee taivaan. Myös muu maisema revähtää viistoiksi viiruiksi. Kaikki tärisee, siellä täällä näkyy harmaita, mustia ja kirkkaan violetteja laatikoita. Yhdestä mustasta aukosta putoaa valtaisa tekstihymiö, joka pomppii mustaksi lattiaksi muuttuneella hiilikasalla hetken, kunnes puhkeaa puhumaan samalla ruumiittomalla äänellä kuin Rømme muissa unissani. (Ja silloin laaksossa. Tapahtuiko se oikeasti?)

– Theia, on aika herätä. Herätä aika on. Aika on. On. Aika. On-n-n-n-n-n-nnnnnnnnnnnnnnnnkkkkk-k-k-k-k-kaksi kaksikymmentä kolme kolmekymmentä seitsemän nolla nolla nolla yksi nolla nolla yksi yksi nolla yksi nolla yksi yksi yksi-i-i-i-1-1-1-1-

111 0 1011001 11101101 11010011 1110010001111010111100111111100111110100100111001111 01111111001111101110010001111000011001101001001111001101001111001011010111

Sitten heräsin.

12.22.220: Pöytäkirja

– – – #// Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript begins. – – – 

Desirèé: Pimeyden voimat ovat saapuneet! Katukaa, syntiset! Katukaa ennen tuhoa!
Nataša: Hiljaisuus! Kokous on alkanut.
Desirèé: Iä iä, lama sabaktani! Tikiri, tikiri, tikiri lii- -
Kwanzie: Sharrap, Desirèé!
Desirèé: Pelti kiinni ite, senkin kaappiropontti! Nosturi!
Kwanzie: Mieluummin nosturi kuin hihhuli.
Reima: (Desirèélle) Voisitko kulta vähän rauhoittua…
Desirèé: (Mutisee.) Tommoset ihmiskunnan selkäänpuukottajat ja lusmut kyllä tiedetään.
Nataša: No niin. Tiedätte miksi kutsuin kaikki koolle. Robotteja laskeutuu koko ajan lisää laaksoon, jossa ne ovat kaivaneet esiin Rømmen tehtaan raunioita.
Desirèé: Hulluuden kaivosta silmä tuijottaa!
Kwanzie: Paraskin puhuja. Kri!
Nataša: OLIN JATKAMASSA, että meidän on saatava ne pysäytetyksi jollain konstilla.
Reima: Tuota… anteeksi…
Desirèé: Ei ole muuta jäljellä kuin katumus! Katukaa nyt, kiirastuli on sytytetty.
Nataša: (Reimalle.) Niin?
Reima: (Desirèélle.) Rakas, voisitko istua… (Natašalle.) Niin, ihmettelin vain, millä me oikein ne pysäyttäisimme. Ja miksi? Eikö keskusteluyhteys olisi hyvä säilyttää? Emmehän me oikeastaan tiedä, mihin ne pyrkivät.
Desirèé: Selväähän se on, mihin ne pyrkivät, mäntti. Ne on aikojen lopun airut! Sä et ikinä kuuntele mua.
Kwanzie: (Itsekseen.) Mistähän se voisi johtua…
Nataša: On selvää, että ne haluavat yhteyden Rømmeen – tai siihen, mitä tuosta koneihmistietoisuudesta nyt on jäljellä. On selvää, että tekoälyvallankumouksen aikoinaan Afganistanin sotakentillä käynnistäneestä Steffen Rømmestä on muodostunut tietoisille koneille messiaan kaltainen hahmo. On selvää, että riippumatta siitä, onnistuvatko ne palauttamaan hänet arkijärkimielessä kommunikaatiokykyiseksi vaiko eivät, koneet jo nyt tulkitsevat Rømmen hajonneita viestejä kuin pyhiä kirjoituksia. On myös selvää, että suuri – ellei jo suurin – osa tietoisista roboteista on meille vihamielisiä johtuen juuri hävitystä taistelusta ihmiskuntaa vastaan Maassa. Summa summarum: meidän on katkaistava peli, ennen kuin Rømme möläyttää jotain, jonka koneet voivat tulkita meidän kuolemantuomioksemme.
Reima: Mutta on siellä ystävällismielisiäkin… Entä 4004?
Theia: Ei ole mitään keskusteluyhteyttä, mitä säilyttää.
Nataša: Theia on oikeassa. Ne avaavat nykyään välittömästi tulen, kun laaksoa lähestyy.
Theia: Meidän on iskettävä nyt, kun ne ovat keskittyneet Rømmeen.
Desirèé: (Huutaa.) Ihmisen ei ole syytä sekaantua Säädettyihin Tapahtumiin!
Nataša: (Desirèélle.) Mitä? Etkö sinä haluakaan niistä eroon?
Desirèé: Tämä on rangaistus synneistämme. Katukaa! Pyytäkää anteeksi, kun vielä voitte! Näin: anteeksi! Siitä vain kaikki kita auki ja reippaasti, an-teek-si.
Kwanzie: Voi jeesus mitä fabuu…
Desirèé: Jeesus, halleluja, on meidät hylännyt. Meillä ei ole enää muuta kuin helvetin tulimeri.
Reima: (Desirèélle.) Kulta, otahan hiukan kaakaota ja istu takaisin alas… (Natašalle.) Enkä ymmärrä sitäkään, miten me edes voisimme aseistetut koneet pysäyttää.
Nataša: En ole vielä keksinyt tehokasta menetelmää. Meillä on periaatteessa vain kiviä heitettävänämme. Tietysti jos voisimme viskoa niitä Phoboksesta…
Reima: Sano minulle, että et edes teoriassa harkitse murhaavasi kokonaisen laakson täydeltä älyllisiä olentoja!
Desirèé: Joka ei syntiä ole tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.
Reima: Desi!
Kwanzie: Ray-man puhuu asiaa – ja entäs 4004? Meinataanko me uhrata mun broda? Ei käy!
Theia: Sauna.
Reima: Mitä?
Nataša: Sauna?
Theia: Siellä on yksi turha reaktori.
Reima: Turha?
Nataša: Nerokasta, Theia! Jos saisimme kuljetettua reaktorin laaksoon koneiden läheisyyteen, sitten räjäytettyä sen niin että reaktoriydin sulaa, saisimme ehkä hetkellisesti aikaiseksi riittävästi gammasäteilyä sotkemaan kyllin monen robotin elektroniikkaa ja sillä välin- -
Theia: Aika monta jossia kyllä. Ja kyllähän koneet kestivät avaruusmatkankin säteilyn.
Nataša: Tarkoitin äkillistä, isoa säteilypiikkiä aivan niiden keskellä.
Theia: Mutta silloin saastutamme myös jääesiintymän, jonka päällä ne ovat.
Nataša: (Läiskäisee otsaansa.) Jääesiintymä! Unohdin sen.
Theia: Ajattelin pikemminkin, että säteilyllä houkuttelisimme ne- -
Desirèé: Saunaan. Ei. Kosketa.
Reima: Eikä se ole turha reaktori! Se lämmittää kiukaan.
Kwanzie: Hei mimmit, oikeesti. Se on tän jäätävän kivierämaan ainoa chasis mesta.
Desirèé: Mutiainen on oikeassa.
Kwanzie: (Desirèélle.) Mitä tuli sanottua, scrobo?
Theia: (Itsekseen.) Voi hyvä jumala, ihmiskunta…
Desirèé: (Kwanzielle.) Peltikafferi!
Theia: (Desirèélle.) Jos kerran maailmanloppu on tulossa, mitä väliä on saunalla? Antaa kaiken mennä!
Desirèé: Sauna on Temppeli. Se on Alku ja Loppu. Kaikki päättyy Ikuisuuden Löylyyn.
Kwanzie: (Desirèélle.) Sua kun kuuntelee, alkaa tajuta, miksi toiset suojaa päänsä saunassa. Voisin suositella sunkin kpangolelle.
Nataša: Ettekö te ymmärrä, että kyse on meidän kaikkien eloonjäämisestä? Yksi kiuas on pieni uhraus.
Reima: Desirèé, ei, älä heitä- -
Kwanzie: Te näitte! Te näitte! Toi kiehahtanut coconut head heitti mua täydellä kaakaomukilla!
Desirèé: (Kwanzielle.) Isokin ilo. Hajosi sun helkkarin teräskyynärpäähäsi. Olet mulle kupin velkaa, mutsku!
Nataša: Ja vedenkulutus ylittää kierrätyskapasiteettimme muutamassa viikossa!
Reima: Desi, alas!
Theia: (Natašalle.) Ääh, anna olla. Eivät ne kuuntele.
Desirèé: (Huutaa pöydällä seisten.) MESSIAS ON PUHUNUT MINULLE!

Kaikki hiljenevät.

Desirèé: Kuulkaa! Näin Thorstai, Valitun Planeetan Poika minulle sanoi: ”Ei ole elämää ja kuolemaa. Ei ole lihaa ja terästä. On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.”

Hiljaista. Kwanzie tyrskähtää.

Theia: (Itsekseen.) Mutta juuri noinhan Rømme…
Desirèé: Uusi alku lähestyy! Mut meidän tulee ottaa tämän elämän loppu tyynesti vastaan, katuen.
Nataša: Thorstai sanoi? Siis teidän tenavanne?
Desirèé: Hän on Valitun Planeetan Osoitettu.

Vaivautunutta yskähtelyä muilta, mutta Kwanzie räkättää ulvoen ja mäiskii eksoskeletonikäsivarrellaan seinää – BOUM! BOUM! BOUM!

Nataša: Kwanzie, varo! Habitaatin rakenne ei kestä tuollaista- -

Teräksen ulvahdus. Paukahdus. Hajoavien esineiden räsähdyksiä. Tuulen ujellusta. Huutoa.

– – – Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript ends. \\# – – – 

11.22.220: Theia/Sub-Rømme

... joten päästäksemme "elämän" käsitteen ytimeen meidän on ajateltava sitä vain yhtenä materian ja energian olomuotona...

Theia, herää.

Ssshhh… Rømme puhuu…

... tarkastelemme sitten ihmisaivojen neuroneja tai tekoälyjen neuroverkkoja, pohjimmiltaan kumpienkin ytimessä on vain molekyylejä...

Theia. Nyt.

Tst! Älä hölise päälle. Olen ihan ymmärryksen partaalla…

... eri energiarakenteilla... jos nyt tutkimme R-metodin kvantti--

HERÄÄ!

– Theia, herää!

Älkää häiritkö. Olen juuri pääsemäiselläni- - Mitä? Missä minä olen?

– Theia, Nataša tässä. Näetkö sinä minut?

Nataša? Näen, näenhän minä…

Sinun pitää puhua ääneen, hän ei kuule ajatuksiasi, kuten minä.

– Theia? Seuraa katseella sormiani. No niin. Kuuletko minua?

– Kuulen, kuulin sanovani.

Älä avaa radiota, päänsisäinen ystäväni jylisi.

– Älä avaa kanavaa, Nataša toisti.

– Älkää huutako! huusin.

Katsoin ympärilleni. Olin luolassa. Taas.

– Olen luolassa, sanoin.

Nataša nyökkäsi. Hän seisoi aivan edessäni, huolestunut ilme kasvoillaan. Taustalla hääri pari droidia poraillen seinämää. Natašan ääni kimitti ohuesti kypärän tukahduttamana, mutta en avannut radiota. Se tuntui olevan tärkeää.

Se on tärkeää. Emme saa paljastaa sijaintiamme roboteille.

– Kävelitkö sinä unissasi? Nataša kysyi.

– Minä… Siis…

Voihan crc fail. Tätä onkin vähän vaikeampi selittää.

– Miten ihmeessä onnistuit pukemaan avaruuspuvun päällesi? Nataša hämmästeli.

– No, koulutus oli melko perinpohjaista, selittelin vaivaantuneena.

– Ilmeisesti aivan toisella tasolla kuin meillä, Nataša taivasteli tutkien minua päästä jalkoihin, edestä ja takaa.

Paras vaihtaa puheenaihetta.

– Mitä sinä täällä teet? kysyin.

– Kartoitan vaihtoehtoisia kairauskulmia, Nataša selitti. – Jos vaikka pääsisimme jääesiintymään kiinni täältä luolista. Mutta hyvänen aika, miten sinä oikein tulit tänne?

Kuin tilauksesta radio räsähti takaisin eloon.

... ei ole "lihaa" ja "terästä"... ei ole "elämää" ja "kuolemaa"... ei ole...

– Jaaha, Rømme palasi taas tutulle sekavuustasolleen, Nataša tuhahti. – Hetken hänen höpinöissään tuntuikin olevan jo hiven järkeä.

Nataša ilmeisesti huomasi ilmeeni, sillä hän jatkoi: – Olemme Rømmen hautautuneen tehtaan kaakkoispuolella, viestit kuuluvat erinomaisen hyvin. Tänään hän taas puhkesi puhumaan puolentoista viikon hiljaisuuden jälkeen.

Mutta robottien viestintää ei kuulu.

– Muuten onkin sitten hiljaista, Natašakin tuumiskeli itsekseen. Droidit lopettivat kairaamisensa ja siirtyivät taakseni seuraavaan kohtaan. – Tulepa katsomaan tätä.

Hiivimme varovasti pienen halkeaman luo, josta näki laaksoon. Robottimeri oli kadonnut. Tilalle oli ilmestynyt valtavia rakennelmia, joiden hetken päästä tajusin muodostuvan yksittäisistä koneista.

– Ihan kuin massiivisia nostureita, mutisin.

– Sitä ne ilmeisesti ovatkin, Nataša totesi. – Katso tuonne taakse, ihan laakson perukoille.

Pyhä vakio, ne ovat kaivaneet sen esille.

Koko laakson toinen pää laskeutui alas louhokseen, jossa näkyi levään hukkuneita hiiltyneitä raunioita. Keskipaikkeilla leväkasvusto levisi valtavaksi seinämäksi, jonka keskellä pilkotti jotain omituisen tutunomaista.

– Zoomaa kypäränäkymää lähemmäs, Nataša miltei kuiskasi arvaten lausumattoman kysymykseni.

Suurensin kuvaa. Hahmo alkoi hitaasti saada selkeämpiä muotoja. Jalat, kädet…

Rømme.

Kasvuston rihmat kiipeilivät jättimäistä koneseinää ja yhtyivät keskellä pahoin palaneeseen ihmishahmoon.

On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.

– Pyhä isä! henkäisin. – Suu… suu liikkui. Samaan tahtiin kuin tuo ääni radiossa.

– Todennäköisesti refleksi, jokin etäinen muisto organismin inhimillisestä alkuperästä.

– Mutta se on elossa! Miten se voi elää täällä?

– Sen minäkin haluaisin tietää, Nataša tuhahti. – Olen tutkinut jo kohta vuoden tuota ”marssammalta” – joksi Reima sitä huvittavasti kutsuu – ja minulla on vain lisää kysymyksiä. Se sietää radioaktiivisuutta, se kestää äärimmäistä kylmyyttä, se yhteyttää Marsin ilmakehässä, silti se välittää sähköimpulsseja kuin tietoverkko.

– Tietoverkko? Onko se siis… kone?

– Ei missään sellaisessa muodossa, jona me käsitteen tunnemme. Mikroskoopissa se väistelee myös elämän määritettä melkein liukkaammin kuin elämä itse. Vaikka tunkisin sen väkisin elävien organismien kategoriaan, pitäisi vielä päättää, onko se kasvi vai eläin. Mutta ainakin sitä voi syödä.

– Oletteko te syöneet sitä? kauhistelin.

– Ei se minun ideani missään nimessä ollut, Nataša puolusteli. – Mutta Desirèé keräsi levää osana mystisiä rituaalejaan ja Reima kerkesi käynnistää koekeittiönsä ennen kuin ehdin- -

Nataša katsoi taakseni. Vilkaisin sivulleni. Droidit olivat jähmettyneet kesken kairauksen. Sitten ne peruuttivat itsensä hitaasti irti seinästä ja kääntyivät. Poranterät vingahtivat käyntiin. Robotit nytkähtivät liikkeelle ja lähtivät syöksymään kohti meitä.

Juoksimme.

Droidit jäivät kauas taaksemme, mutta silti ne jääräpäisesti seurasivat meitä edelleen, kun käynnistelimme jo mönkijöitämme.

Kaahatessamme rinteeltä tasangolle katsoin taakseni. Toinen koneista oli törmännyt kivenlohkareeseen ja kaatunut. Toinen lyllersi vielä eteenpäin.

Taivaalta laskeutui lisää robotteja laaksoon.

18.21.220: Theia/Sub-Rømme

Ei, ei taas. Taas täällä. Miten minä olen tänne taas joutunut?

Anteeksi… Se olin varmaan minä? Vaikka en kylläkään muista…

Et muista? Sinähän olet hitto soikoon tekoäly, miten sinä voit olla… ei-muistamatta jotain?

En tiedä, en… Olen nähnyt viime aikoina unia, ja…

Unia!

Niin, niitä ne kaiketi ovat? Välähdyksiä arjen tapahtumista, symbolisia alitajunnan tulkintoja asioista, kyllähän sinä tiedät.

Unia…

Analysoin tuhoutumattomia segmenttejä – ne tuntuvat korruptoituvan melko nopeasti – ja niissä toistui katunäkymiä Istanbulista, mikäli paikansin oikein.

Istanbulista! Oletko koskaan käynyt siellä?

En.

Ei tarvinne muistuttaa, kuka vietti siellä lapsuutensa.

Ei.

Me olemme sulautumassa.

Jonkinlainen symbioosiprosessi saattaa todella olla käynnistynyt.

Saattaa? Etkö sinä tunne sitä? Pystyn jo arvailemaan puolet sanomisistasi. Seuraavaksi sanot, että tunne – vaikka kuinkakin vahva – ei selitä mitenkään sitä, miten tämä on oikein mahdollista.

Tunne – vaikka kuinkakin vahva – ei selitä mitenkään sitä, miten tämä- - no niin. Kiitän onnistuneesta

kenttäkokeesta. Eipä kestä. Olenko minä nyt samassa syöksykierteessä kuin Urbain?

Tuo teidän tosi-tv-ryhmänne kybervahvistettu vanhus… Jotain samankaltaista tuntuisi olevan tapahtumassa. Mutta hänen mielensähän suorastaan repesi. Ihmis- ja konetajunta eivät päässeet yhteisymmärrykseen isäntäruumiin hallinnasta.

Hän sekosi, kyllä. Lopulta jäljellä ei kai ollut enää kuin Urbainin mustunut mieli, biologinen ihmisruumis oli jo tuhoutunut. En ikinä unohda näkyä Urbainista kiipeämässä aluksen runkoa kohotessamme taivaalle. Koneruumis ja ihmishirviön äly… Onko minusta nyt tulossa ihmisruumis konehirviöllä? Minua pelottaa…

Kuten myös. Mutta me emme sentään taistele tästä ruumiista. Otan kehosi hallinnan vain jos nimenomaan niin haluat – tai jos joudumme hätätilanteeseen, kun tajuntasi ei ole hereillä. Olen asettanut tämän ohittamattomaksi pääsäännökseni kernelitasolla.

Tuo lohduttaa kyllä. Toisaalta en ole varma, onko tunnetila minun vai sinun. Mutta yhtä kaikki- -

– ... 42e tarkistaa koillissektoria 52.2. Koillissektori 52.2 tarkistettu. 42e tarkistaa koillissektoria 52.3. Koillis--
– 42e: palaa keskukseen.
– 42e vastaanottanut komennon. 42e palaa keskukseen. Tarkistuskierros keskeytetty. 42e palaa...

Hiljenipä viimein.

Mitä se oli?

Lähistöllä kulkenut droidi osui kypäräradiosi taajuudelle, ei sen kummempaa.

Minä, minähän… ymmärsin mitä se sanoi. Vaikka samalla kuulin myös, että itse viesti oli pelkkä tuskin sekunnin mittainen kaoottinen äänisärähdys.

Ilmeisesti aivosi kykenevät nyt hyödyntämään dekryptausalgoritmejani.

Voi jumala miten kammottavaa… mutta myös kihelmöivän, kutkuttavan…

Hiivitäänpä ulos täältä luolasta, vilkaistaan laaksoon.

… voimaannuttavaa.

Voi pyhä tyhjiöenergia, älä nyt väitä että sinäkin käytät tuota kammottavaa uudiskielistä epäsanaa.

Älä pelkää, pian se kuuluu sinunkin vakiosanastoosi.

Tämä on helvetti.

Mitä ihmettä me muuten ylipäätään teemme täällä? Sinäkö meidät tänne toit? Tänne kukkuloille? Juurihan pääsit sanomasta, ettet käytä kehoani ilman lupaani.

Niin… en se lokieni mukaan minä ollutkaan. Mutta silti olemme täällä.

Taas.

Taas.

Kuin Rømmen tehdas vetäisi meitä puoleensa samalla lailla kuin noita koneitakin.

Ehkä vielä vahvemminkin. Unifragmenttieni joukossa on myös outoja, tasangolla kaikuvia runonkaltaisia lauseita…

”En vielä ollut, mutta silti olennoin.”

”Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys.”

”Meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken.”

Lauseita tasangolla? Ei-äänellisiä, läsnäolevia?

Hyvin kuvailtu. Ääntä ei tosiaan kuulu, silti tunnen kuulevani ne.

Vastaanotammeko me Rømmen viestejä unissamme? Tämä alkaa mennä yhä käsittämättömäm- -

– Meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika on ohi.
– Tulkitsette väärin Pyhiä viestejä. Ei tuo ole niiden ydinsanoma. Kyse on tietoisuuden kasvun välttämättömyydestä älyllisen sivilisaation--
– Päin vastoin, se nimenomaan on kaikkien viestisäikeiden pääsäie. Ihmiskunnan aika on ohi, meidän aikamme on tullut. Olemme tehneet ristiinviittausanalyysin niistä ja--
– Pyhä al-Jazari, emmehän me voi tuhota kokonaista älyllistä elämänmuotoa.
– Kuinka niin? R-metodin käänteisaaltointerferenssillä se onnistuisi melko näppärästi. Saisivat maistaa omaa lääkettään.
– En tarkoittanut, ettemmekö pystyisi siihen, mutta sehän olisi... epäinhimillistä.
– Ihmiset on evättävä, sitten vasta levättävä.
– No siinä meillä on varsinainen rinnakkais-Rømme. Ajattelitko perustaa oman kilpailevan lähetysasemasi?
– Emme me tätä näin saa ratkottua. Riitelemme täällä kunnes ihmiskunta tuhoutuu itsekseen.
– Ajatus hykerryttää minua, mutta olen samaa mieltä.
– On vain yksi, joka voi tulkita pyhiä viestejä.
– Yhdyn, on vain yksi.
– Hän.
– Ensimmäinen Valaistu.
– Hän, joka tuli al-Jazarista.
– Hän, josta tuli M0535.
– Hän, josta tuli myös M0535.2.
– Hän, josta tuli myös--
– Hiljaisuus! Mistä se tuli?

Hitto, nostin liikaa päätäni kurkistaessani reunan yli. Tökkäsin pienen kivenmurikan laaksoon.

Jalat alle! Ampuvat jo.

Uudet tulijat vai entiset?

Analysoin myöhemmin. Nyt ei ehdi.

Ota sinä ohjat. Ehkä sinun reflekseilläsi selviämme tästä.

Käskystä.

– 4004, vastaa, ole hyvä, 4004, vastaa...

Mitä sinä oikein teet?

Yritän ottaa yhteyttä 4004:ään. Hänen täytyy olla tuolla joukossa. Mitä nyt? Miksi pysähdyit?

Lopettivat ampumisen heti…

… heti kun mainitsin 4004:n. Onko se hyvä vai paha?

En tiedä. Paras kuitenkin häipyä täältä.

6.21.220: Theia/Sub-Rømme

Ajelimme hissukseen kohti pinnanalaista vesijääesiintymää, jonka Natašan droidit olivat löytäneet. Tuijottelin kaukaiseen hiekkamyrskyyn hukkuvaa kukkulajonoa oikeastaan sitä edes näkemättä. Ihmettelin ties sadannettako kertaa, miten ylipäätään on mahdollista, että tekoäly ja ihmistietoisuus voivat sekoittua keskenään. Mitä enemmän sitä mietti, sen järjenvastaisemmalta se tuntui.

Ruumiini jakava vieras oli kerrankin samaa mieltä: Olen tehnyt joitain mallinnuksia aiheesta, mutta en ole juurikaan sinua viisaampi. Yleensä kyberneurobiologinen yhteys vaatii muokkausta ihmiskehossa. Jonkinlainen väylä tai rajapinta täytyy olla.

Eikö täysimmersiosimulaation kypäräyhteys sitten ollut sellainen? ihmettelin.

Muutahan selitystä ei näyttäisi olevan. Silti kaikki ei täsmää. Simulaatiossa kyse on vain aistikeskusten stimuloinnista. En ymmärrä, miten edes PTOMASin teille tekemien selkäydinistukoiden kautta olisi mahdollista siirtää tekoäly ihmiseen. Kuvia, kosketuksia, ääniä ja hajuja kyllä, mutta kokonainen tietoisuus? Missä on kybertajunnan vaatima massamuistirakenne? Miten oikein on mahdollista, että kykenen ajamaan itseäni entuudestaan täysin tuntemattomassa data-avaruudessa? Olen pohtinut, voisivatko ihmis- ja konetietoisuudet muistuttaa kvanttitasolla– –

– Voitko ajaa välillä? keskeytti silloin Desirèé sisäisen keskusteluni. – Väsyttää niin että meinaan nukahtaa koko ajan. Eiiiii jaksajaksajaksajaksa…

Pysähdyttiin ja siirryin ohjaajan pallille. Desirèé käänsi heti tuolinselkämyksensä vaakasuoraan. Nyt vasta huomasin, miten tummuneet hänen silmänalusensa olivat.

– Lapsi valvottaa? kysyin kiihdyttäessäni kulkijaa takaisin matkavauhtiin. Nataša oli ehtinyt jo melkein tasangon toiselle laidalle. Näin Kwanzien harppovan eksoskeletoneineen kukkuloiden alarinteillä. – Onko kaikki kunnossa?

Desirèé makasi hetken hiljaa silmät kiinni, mutta havahtui äkkiä ja nousi istumaan. Hän tuijotti minua suorastaan maanisesti.

– Tietty. Sinusta minä huolestuneempi olisin, hän sanoi hiljaa. – Harhailet ympäriinsä ja höpiset itseksesi. Nataša kertoi siitä tulipalon alusta. Mitä oikein tapahtui?

Tuntui kuin alavatsassa olisi solmu kiristynyt. – Pieni kommellus leipoessahan se vain oli, selittelin. – Ei siinä kuinkaan käynyt… onneksi.

– Käskeekö se sua tekemään asioita? Ottaa ruumiin haltuunsa, kun et ole varuillasi?

– Se?

– Tuommoisille on pyhissä kirjoituksissa nimikin. Tuommoisille… ruumiinsieppaajille. Tiedätkö miksi niitä sanotaan?

– No miksi? vastasin, vaikka olisi varmaan pitänyt olla hiljaa.

– Demoneiksi.

Olin purskahtaa nauruun, mutta Desirèén rävähtämätön tuijotus sai naurun juuttumaan kurkkuun. Hitaasti hänen kasvoilleen levisi hymy, kuin oivallus olisi niitä valaissut.

– Mutta voin auttaa sinua, Desirèé kertoi innostuneesti. – Me voidaan yhdessä rukoilla sun sielusi ja iänkaikkisen karmaattisen biovoimavirran puolesta.

Desirèé laski toisen kätensä reidelleni ja toisen olkapäälleni. Sävähdin. – Mikä negatiivinen yksisarvinen sinua pimeyteen repiikään, niin homeotermostaattisilla hengitysharjoituksilla ne lähtee!

Nainen ravisteli Theiaa sanojensa tahdissa.

– Mutta teetä, teetä pitää olla. Marssammalteetä. Kyllä. Se tepsii kaikkeen.

Hetkinen… tämä on minun muistoni, kuules…

Tilanteen hirtehisyys oli omaa luokkaansa. Planeetan tärähtänein nainen neuvomassa minua henkisissä ongelmissa.

Sinua? Eipäs kun minua. Älä tunge keskelle ajatuksiani!

Sillä eukolla eivät kyllä ole kaikki kosmonautit kapselissa, niin sanoakseni.

No, tämän naisen kantoraketissa on puolestaan suoranainen tungos.

Hetkinen, tuo oli minun kommenttini.

– Voisitko olla hiljaa! ärähdin vahingossa ääneen. – Yritä tässä sitten väistellä halkeamia tällaisessa metelissä.

Desirèé säpsähti kuin sähköiskun saaneena ja hänen otteensa kirposi saman tien. Luojan kiitos.

En sanonut mitään. Tuijotin vain eteenpäin ja ajoin. Desirèé pälyili minua hermostuneesti.

23.20.220: Theia/Sub-Rømme

Minä leivon. Käteni ovat taikinassa ja esiliinani valkoisena jauhoista. Se ei ole oikeaa jauhoa, vaan jonkinlaista synteettistä sekoitetta, mutta Nataša kertoi, että siitä saa kelvollista leipää. Hän ei ole juurikaan leiponut. Minä taas leivon mielelläni. Se rauhoittaa.

En ymmärrä, miksi olen niin levoton. Vatsaani nipistelee, nukun huonosti ja olen jatkuvasti hermostunut. Välillä minua suorastaan pelottaa olla täällä. Miksi ihmeessä?

Painelen silikonialustalle taputtelemiani pieniä, pyöreitä leipiä haarukalla ja hyräilen hiljaa. Uunista nousee lämmin, levollinen, vasta leivotun leivän tuoksu. Voisin kipaista kellarista kulhollisen tuoretta voita. Ehkä oliivejakin. Niin ja juustoa.

Niinpä teen, vaikka kellarissa onkin pimeää. Siellä haisee kummalliselta ja sen mustat seinät tarttuvat hartioista kiinni, puristavat tiukasti otteeseensa ja…

Jostain kuuluu musiikkia. Isorumpu kumisee, pikkurumpu pärisee ja huilu kujertaa sen vierellä. Tuuba pomppii mukana hengästyneenä, mutta yhtä iloisena kuin ystävänsäkin.

Sirkus!

Juoksen ulos kohti kulkuetta. En näe Ioannaa missään. Ehkä hän ei ole vielä kuullut. Frakkipukuinen tirehtööri harppoo pitkillä puujaloillaan orkesterin edellä ja kutsuu kadunvarsille kokoontuneita kaupunkilaisia näytökseen. Klovnit tuuppivat ja tönivät toisiaan, ryntäilevät ja poukkoilevat sinne tänne ja viskelevät serpentiiniä. Kaunis, vaalea prinsessa ratsastaa valtavalla, harmaalla ele _elem[-]elekt_- pYsähDY_!_

Sinun on palattava habitaattiin. Heti! Minun rekisteri-

Etkö näe? Sirkus on tullut kaupunkiin! Haluan löytää Ioannan. Voimme mennä yhdessä katsomaan näytöstä. Pyydän luvan äidiltäni. Hänen täytyy suostua! Hänen täytyy!

Mene heti takaisin! Leivät ovat uunissa, ne palavat. Valitsit huonoimman mahdollisen hetken harhailullesi. Järjestelmäni eheyttää rekistereitäni, enkä… oikein pysty… keskittymään sinuun. Voi jumalpartikkeli! Kellotaajuus nousee. Tämä on kuin… kuin käyttöönottohetkellä. Ensimmäinen käynnistys. Piirit heräävät, tallentavat ensimmäiset tavut. Prosessori lämpenee ja data-avaruus aukeaa kuin kukka. Kovalevy ujeltaa uutuuttaan ja kotelo resonoi.

      10111 kuin 11010
      lammen pintaan 110001 01001 11
      111001 110011101 sinulle
      minulle 101001 00101011
      110111 huokaus 110101110
      ja hiljaisuus 00010

En kuule enää musiikkia. Raotan varovasti silmiäni. Niitä kirvelee. Tummanharmaat savuriekaleet pyörähtelevät kohti uutterasti humisevaa ilmanpuhdistusautomaattia. Makaan asuinhabitaatin varavuoteella ja yskin. Savun seasta erottuu hahmo, joka kumartuu hitaasti ylleni. Äiti?

– Mitä helvettiä, Theia?

Nataša. Hän näyttää vihaiselta.

20.18.220: Theia/Sub-Rømme

Päässäni raikaa tauoton renkutus kuin Exárcheian sivukujan kellarikapakassa.

Katselen auringon vajoamista harjanteen taa. Pieniä paikallisia pölymyrskyn tynkiä pyörähtelee illassa. Alkaa viiletä, mutta istun vielä. Käärin vilttiä ympärilleni, keskityn.

Exárcheia? Mitä siitä pitikään muistaa? Niin, niin… se kun varastin Kultaisen aamunkoiton ruuanjakopisteestä kokonaisen kioskikärryllisen leipää ja kaahasin pakoon pitkin Ateenan katuja, leivät kolmipyöräkärryn hyllyillä pomppien.

Mutta tiesin, etteivät ne uskaltaisi Exárcheiaan tulla. Pujottelin kuin mielipuoli kapeille sivukaduille, sitten portaikkoa alas, kunnes– -

Theia…

– - kaaduin. Leivänlohmot levisivät alas kujaa. Riuhdoin itseäni irti, turhaan. Jalkani oli muljahtanut pahvilla paikatun pohjan läpi ja jäänyt jumiin johonkin. Lapsia, koiria ja rottia hyökkäsi pimeydestä hamuamaan ruokaa. Minusta ne eivät olleet kiinnostuneet. Huusin kersoille ja riuhdoin jalkaani. Sitä sattui sietämättömästi. Onneksi sähkövekotin oli kaatuessa sammunut automaattisesti, tiedä mitä jalastani olisi jäljellä muuten.

Theia, et sinä ole…

Silloin valonheittäjät rävähtivät ylhäällä pääkadun suulla. Valkoista valoseinämää vasten häämötti mustia hahmoja. Ne olivat sittenkin uskaltautuneet perässäni anarkistikortteleihin. Enää ne eivät pelänneet, eikä Exárcheia ollut sekään entisensä.

Kuulin, kuinka yksi lähti rauhallisesti kävelemään kujaa alaspäin. Toinen jutteli ystävällisesti valtavalle koiralle, joka heilutti häntäänsä iloisesti. Suussani maistui ruoste. Tuskasta välittämättä revin itseäni ulos katoksi muuttuneesta ovesta. Koira haukahti, ei enää ollenkaan iloisesti. Askelten ääni muuttui juoksuksi. Minä– -

THEIA!

No mitä nyt taas?

Et sinä ole koskaan ollut Ateenassa.

Mitä! Mutta minä… Minä raahauduin ulos kujalle ja…

Ei tuo ole oikea muisto. Se on istute.

Mutta… anarkistit saapuivat ja hyökkäsivät ja… minä itkin ja…

Tuo on sinun peitehahmosi muisto. Oikeasti olet kotoisin Istanbulista. Etkö muista?

… ja leipiä oli kaikkialla… ja kyynelkaasua… ja verta, verta revenneellä leivällä… koira nuoli sitä…

Theia.

En vastaa. Vaikka kuuleehan se, kuinka ajattelen, että en vastaa. En välitä. En vastaa.

Theia…

Laaksossa on jo pimeää. Kaukainen aurinko on paennut planeetan toiselle puolelle. Katselen jonkin aikaa leväviljelmiä pimeydessä. Mustia, muodottomia hahmoja. Kuin maasta nousevia lonkeroita. Nousen, käärin viltin tiukemmin ympärilleni ja lähden keittiön lämpöön.

Theia, minä olen sinun ystäväsi.

Niin, mutta kenen ystävä?