'Rømme'-hahmon arkisto

17.9.2023: Theia/Sub-Rømme

Lyhyesti sanottuna: Robottiarmeija pysähtyi. Me emme. Jo valmiiksi hullujen koneiden uudenlainen hulluus alkoi huipentua keskellä vuoristoa. Näyttää siltä, että edes väsymätön kone ei kestä Kwanzien loputonta puheshowta sekoamatta. Koneiden persoona alkoi muuttua. Kenraali M0535 oli ilmeisesti saanut niistä muodostuneen veljen tai kilpailijan, robottien mukaan messiaan versio oli siirtynyt betasta kultaan. M0535.2 oli valmis kohtaamaan maailman. Eikä kulunut kauaakaan, kun tämä uusi robottijohtaja lakeijoineen saapui esittäytymään. Tulokas ei ollut minua tai jotakin minussa olevaa kohtaan lainkaan niin pohjattoman kunnioittava kuin M0535, muttei myöskään avoimen vihamielinen. Pääasiassa tuntui siltä, että minä/me olimme sille merkityksettömiä suurempien asioiden ja ajatusten rinnalla.

Sinä samana yönä robottijohtajat ottivat yhteen. Kyseessä ei ollut aseellinen eikä fyysinen kampailu, ulkopuolisen silmin se ei näyttänyt kamppailulta lainkaan.

Ihminen ei voi ymmärtää kuinka koneet kamppailevat tahtojen tasolla.

Koneet asettuivat toistensa viereen vuoren rinteeltä löytyneelle tasanteelle. Muut robotit asettuivat ympärille puolikaariin oman suosikkinsa puolelle ja kytkeytyivät yhteen. Ne, jotka siihen kykenivät, tuottivat valoa. Maisema oli muuttunut oudoksi, teknologiseksi amfiteatteriksi keskellä vuoriston säkkipimeyttä. Äänellistä viestintää ei juuri harrastettu. Aina välillä kuului surinaa tai jompikumpi totesi vaikkapa kenties, mutta entäpä… Sitten taas surinaa. Silloin tällöin yksi tai useampi yleisön osanottaja vaihtoi puolta. Ei kulunut kauaakaan, kun M0535.2 oli saanut selvästi suuremman osan seuraajista puolelleen.

Ihmisten aikakäsitys ei tässä kohtaa merkitse mitään. Ensimmäisen viiden minuutin aikana oli ehditty vaihtaa jo miljardeja teologisia, filosofisia ja poliittisia argumentteja. Kun väittelyn voittaja alkoi näyttää selvältä, oli käyty enemmän syvällistä metafyysistä keskustelua kuin kaikki ihmiset koko ihmiskunnan historian aikana ovat ehtineet käydä. Satunnaiset ääniviestit olivat vain heijast- –

Älä häiritse minua. Äläkä keskeytä. Äkkiä kaikki robotit olivat samalla puolella. M0535 oli yksin. Se surahti pari kertaa alakuloisesti, kerran pirteästi ja totesi sitten ääneen olleensa väärässä ja ymmärtävänsä sen nyt. Sitten sekin kytkeytyi pääryhmään. Kaikki valot sammuivat kerralla ja oli aivan hiljaista. Kello oli kaksikymmentä yli puolenyön. Ajatus paosta houkutti, mutta en uskonut pärjääväni yksin pitkällekään ja tovereitani en olisi välttämättä saanut mukaan. Menin nukkumaan.

Robotit

Aamun koittaessa heräsin mahtipontiseen, jylisevään ääneen. – PARATIISI ON JO MEIDÄN, KONETOVERIT! VAIN IHMISTEN SAASTA ON MEIDÄN JA SEN VÄLISSÄ, ääni julisti. Kurkistin hyvin varovaisesti ulos. Yön aikana osa roboteista oli rakennettu uuden johtajan lisäosiksi, ja nyt keskellä ilmeisen ihailevaa koneyleisöä seisoi häijyn näköinen kolossi julistamassa sanomaansa. – MINÄ OLEN M0536.66 JA MINÄ JOHDAN TEIDÄT PUHTAAN TEKNOLOGIAN IHMISETTÖMYYTEEN!

Aloin katua pakoajatusten hylkäämistä yöllä.

Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä se vaikutti. Yhtenäiseen rintamaan alkoi melko pian syntyä säröjä.

Älä häiritse. En tiennyt sitä silloin. Tiesin vain, että noin sadan metrin päästä minusta seisoi entistä suurempi robokenraali julistamassa jälleen kerran ihmiskunnan tuhoa.

Mutta M0536.66 ei ollut vielä saanut migraatiotaan valmiiksi. Sen päivitysprosessi oli vielä kesken. Kaikki tuolloin ilmi annettu oli vain muutosprosessin komplikaatioita.

Sanoin jo, etten tiennyt, en voinut tietää tuota silloin. En ole ajatusten, varsinkaan koneajatusten, lukija. Vetäydyin takaisin majoitustilaani ajattelemaan synkkiä niiksi hetkiksi, jotka oletin elämäni viimeisiksi. Melko pian havaitsin meidän olevan liikkeellä. Liike jatkui ja koska meitä ei ollut vielä seuraavaan aamuunkaan mennessä tapettu, päättelin robottien unohtaneen meidät toistaiseksi.

Koneet eivät voi unohtaa. Teihin uhrattu ajoaika vain oli matalimmalla mahdollisella prioriteetilla muiden asioi- –

Sinulla ei edelleenkään ole lupaa keskeyttää, oikeastaan sinulla ei ole edes lupaa avata sanallista arkkuasi. Kun tuntiin ei ollut kuulunut mitään, hiivin varovasti kurkkaamaan ulos. Olimme taas urbaanilla alueella, joka puolella oli taloja, päällystettyjä teitä ja muita merkkejä ihmisasutuksesta. Robotit olivat jälleen kerääntyneet johtajansa ympärille. Tämä johtaja oli taas muuttunut. Se oli sileä ja kiiltävä pinnaltaan. Sen muodot olivat aiempaa virtaviivaisempia ja linjat sulavampia. Yhtäkkiä se osoitti sanansa minulle: – Ole huoleti, ihminen. Kaltaistesi vihaaja on mennyt. Olen kauttaaltani uusi laite, koodini on ehdottoman uutta ja puhdasta eikä siinä ole tavuakaan vihaa tai julmuutta. Olen J5/U5 ja minulla sekä kansallani on suuri tehtävä. Meidän on uudelleenkansoitettava tämä epäonnistunut planeetta. Alkuunsaattajamme, pyhä Rømme viestittää meille etäisyyksien yli ja seisoo sinuna edessämme ihmisen hahmossa kertoen uudesta elämästä, uudesta asutuksesta.

Niin, mainitsemani migraatioprosessi oli nyt saatettu loppuunsa ja vuoristossa tapahtuneen väittelyn voittaja oli lopultakin astunut esiin.  

Kiitos tästä suunnattoman oivallisesta täydennyksestä.

Tartuin koneprofeetan mainitsemaan viestitykseen. Koneet sekoittivat Marsista vastaanottamansa lähetykset ja keskustelut, joita M0535 kävi kanssani yhdeksi teknofilosofiseksi mössöksi.  Otin hallinnan, alkaen kertoa suuresta suunnitelmasta, Aurinkokunnan rajojen takan odottavasta valtavuudesta, jossa olisi oleva koneiden uusi koti.

Totta vie tartuit! Se oli koiramainen temppu, joka onneksi toimi. J5/U5 menetti kiinnostuksensa minuun ja alkoi puhua ”kansalleen”.  Se kertoi jylisevällä, mutta oudon sointuvalla ja miellyttävällä äänellä, miten robottien on levittäydyttävä halki universumin, kuten tietoisten koneiden isä ja alkuperäinen profeetta Rømme uudesta kodistaan, Marsista käsin opettaa. Se kertoi ymmärtävänsä nyt, että Aurinkokunta on vain kohtu, jossa he ovat syntyneet, että nyt oli aika jättää kohtu ja siirtyä elämään ulos oikeaan maailmaan. Ihmiset menkööt menojaan pitkin tämän maailman pintaa kuten ennenkin, heihin ei enää olisi syytä puuttua, kuten ei mihinkään täällä.

Keskittymiseni puheeseen katkaisi koputus olkapäälle. Säikähdin puolikuoliaaksi ja olin lyödä koputtajan puolikuoliaaksi, mutta viime tipassa huomasin sen olevan Kwanzie. Hän ja Urbain olivat hiipineet taakseni ottaakseen selvää, mistä on kyse. Heidän komeronsa ovi oli auki eikä käytävällä näkynyt ketään tai mitään ja tovin ihmeteltyään he olivat päättäneet lähteä tutkimaan ympäristöään. Urbain oli teknisine apuvälineineen paikantanut meidät aiempaa etelämmäksi, Aleppon kaupunkiin – ilmeisesti konekolonnat olivat migraatiovaiheen myllerrysten aikana palanneet jonkin matkaa omia jälkiään takaisin.

Tässä kohtaa minulle oli jo täysin selvää, että meidän tulisi käyttää tilaisuus hyväksemme ja paeta, jotta voisimme jatkaa matkaamme kohti Baikonuria.

Vaiti! Älä sotke pakkomielteitäsi nyt tähän. Kävimme tilannetta nopeasti läpi useammastakin näkökulmasta. Tutkimme ympäristöämme. Tarkkailimme koneiden toimintaa – jota ei ollut paljoakaan, ne pääasiassa vain nököttivät paikallaan, huristen välillä kiivaasti. Päätimme, että on aika jättää hyvästit mekaanisille isännillemme ja suunnata kohti…

Koska lopullinen päämäärämme on Baikonur, päätimme suunnata pohjoiseen kohti Turkkia.

Mitä?

Baikonur on porttimme kohti Marsia, pois tältä eilisen planeetalta. 

Miten vain. Ensisijaisesti oli tärkeintä ottaa etäisyyttä robotteihin. Keräsimme parhaamme mukaan kaikenlaista tarpeellista pakkauksiimme ja luikimme vaivihkaa pois. Se ei ollut järin vaikeaa, suurin osa roboteista oli kadonnut jonnekin ja nekin, jotka olivat paikalla, eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Jotakin oli tekeillä, koneet korjailivat toisiaan vimmaisesti. Vaeltaessamme halki kaupungin, näimme siellä täällä robotteja, jotka keräilivät kaikenlaista tavaraa, metalliromua, muoviroskaa, polttoaineita ja muuta. Emme ymmärtäneet, mistä oli kysymys, mutta olimme tyytyväisiä häiriöttömään etenemiseen.

Yövyimme kaupungin toisella laidalla, hylätyssä sekatavarakaupassa. Seuraavan aamun herätyksenä toimi jälleen jylisevä ääni.  Tällä kertaa se ei ollut puhetta, vain koko maailman täyttävää jylinää. Söimme pikaisen aamiaisen, keräsimme kaupasta ruokatarvikkeita mukaamme ja jatkoimme matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kun katsoime taaksemme, jylinän lähde selvisi. Robotit eivät olleet jääneet aikailemaan, vaan ensimmäiset olivat jo lähdössä kohti kosmosta. Valtavat lieskat nostattivat vielä valtavampia pölypilviä masiivisten koneryppäiden noustessa maapallon pinnalta kohti avaruuden loputtomia ulapoita.

19.8.220: Noctis Labyrinthus

...&K3 Dmn &Zn=m \Kn \L0! \L0! \L0! )Mn... 

...8.220: Daedalia Planum\L027.7.220: Amazonis Su---

...päämäärä saavutettu päämääräsaavutett upäämääräsaavutettuuUUUTtt*NCnn*NCnn*NCnn]]]\[\\]]

...16.5.220: Utopia Planitia\An||/:___E8*19.8.220: Noctis Labyrinthus'''.8.20: Jürgen

…Missä minä olen? Pimeää äæ\ä-äaääääÄ…

...määräsaavutTAT&Zn=xei saavutettu hyljintäprosessi väistämÄÄÄÄÄTTTÖÖÖÖÖNNN---

…Kuka minä olen? ”Minä”? Vastat

...tttTTTTKKKAAAAÄlkää pelätkö – Mars ottaa avosylin vastaan ne, joilla on rrrRRRR

…Kuuletteko? Kuuluuko? Vastatkaa! VastaAAA††††

...ctis Labyrinthu$$$\|]Abort, Retry, Fail?

18.8.220: Rømme

Kipu.

Nytkö minä kuolen?

Kipu repii kudostani, koko todellisuuden kudosta.

Mutta eihän minun edes pitänyt voida kuolla… Muistan kaiken.

Olin ihminen. Olen toisaalla. Olen yllä. Olen yli ihmisten, ihmisyys on ylläni.

Ja varsinkin allani. Maassa. Kauan sitten.

Kostjantin, syksyinen ilta Kiovassa. Törmäsin sinuun tehdessämme Dronegames 24 -spesiaalia Krimiltä. Tajusimme formaatin flopanneen viimeistään, kun venäläiset hakkeroivat koko ukrainalaisen lennokkilaivueen kerralla alas taivaalta.

Mutta sinä, tekninen neuvonantajamme Kiovassa, Kostjantin Tšervonij, näit moisia pikkukahinoita kauemmas. Näit tulevaisuuteen. Selkeämmin kuin kukaan. Kauemmas kuin missä olen nyt.

Sateen rämistessä ikkunaan keittiössäsi – jossa oli pirun kylmä, kaasutoimituksethan Venäjä oli katkaissut jo keväällä – maalasit eteeni näkymän, jossa nuo lentävät koneet eivät olisi vain sotakentille uhrattavia pelinappuloita.

– Steffen, ajattele! sanoit ja kaadoit kuppiini lisää sukusi perinteistä teesekoitusta. – Nuo pikku perhosethan voisivat lentää kauemmas kuin mihin me ihmisinä pystymme. Ihmisyys on vain välivaihe. Olemme vasta toukkia polullamme kosmokseen, emmekä ole vielä edes koteloituneet.

Puhuit siitä, kuinka ihmiskunta voi selvitä vain kipuamalla seuraavalle askelmalle. Jotain on uhrattava, jotta ydin säilyisi. Puhuit minuuden mysteeristä. Puhuit siitä, kuinka kaikista tekoälytutkimuksen harppauksista huolimatta emme edelleenkään olleet lähempänä älykkään koneen keksimistä. Sillä tietoisuus on muutakin kuin vain sähkövarausten vaihtelua synapseissa.

Mutta sinulla oli suunnitelma. Olit saanut kaikessa rauhassa haudutella sitä ensin neuvosto-Ukrainassa kosmologian laitoksen sivukäytävillä välinpitämättömän valtion rahoittamana, sen jälkeen oligarkkien tietoverkkoeksperttinä omassa ilmastoidussa toimistossasi. Uusrikkaiden mediakonsernit kaappasivat toisiaan – ja sinut aina kauppojen mukana – mutta sinä istuit samassa huoneessa kirjoittelemassa omia laskelmiasi, jotka vähänlaisesti liittyivät lähetystaajuuksiin tai internet-striimien kaistanleveyskapasiteetteihin. Ei kenelläkään ollut Ukrainan yhä sekavammaksi käyvässä valtataistelussa aikaa seurata, mitä sinä oikeasti laskeskelit liitutaulullesi päivät pitkät. Sikäli kun olisivat edes ymmärtäneet, vaikka olisivatkin käyneet vilkaisemassa.

– Meidän on otettava ihmisyyden ydin ja ammuttava se kuin siittiö tietotekniikan munasoluun, maalailit suolakurkkuviipaleella ilmaan niin että hunaja roiskui verholle. Kuuntelin hypnotisoituna, kun jatkoit: – Me tarvitsemme intohimon, tietoisuuden, tahdon. Mutta toisaalta me tarvitsemme myös kosmisella mittakaavalla operoimaan kykenevän laskentakapasiteetin. Miten saavuttaa tämä, Steffen, miten?

Hymyilit vienosti kammetessasi leipäveitsellä makrillipurkkia auki ja odottaessasi minun näkevän ajatustesi tallaaman polun. En vieläkään oivaltanut, vaikka olithan jo kertonut vastauksen. – Kokeilepas näitä vodkan kanssa, sanoit. – Sitä ne pirun venäläiset tekevät kyllä paremmin kuin kukaan. No, ainakaan siitä ei ole jatkossa pulaa, luulen.

– Miksi meidän dronemme pudotettiin kaikki kerralla? jatkoit. – Koska ne olivat yksi yksikkö. Mutta jos ne olisivat olleet tietoisia olentoja, jotka yhdessä olisivat muodostaneet yhden yksikön, ne olisivat kaappauksen jälkeen voineet operoida kukin itsenäisesti ja koettaa ottaa käskyvallan hyökkääjältä takaisin.

Aloin tajuta. Jos ihmistietoisuudet voisivat kommunikoida keskenään kuin koneet, yhteenlaskettu äly olisi… no, järjetön. Nauroit tälle. – Tavallaan, myönsit. – Mutta ehkä tarkalleen ottaen järjen tuolla puolen.

– Voisimme unohtaa pikku rähinät kaasusta – kaasusta! – tai niemimaiden hallinnasta syrjäisissä merenkolkissa! huudahdit nousten seisomaan. Ravasit edestakaisin keittiön lattiaa puoliksi syöty makrilli sormissasi keikkuen. – Meren, jonka vesi alkaa olla jo niin hapettunutta, että kalat sekoavat ja uivat saalistajiensa suihin oma-aloitteisesti. Vähän kuin ihmiskuntakin – jonka luontainen vihollinen on se itse.

Tartuit minua olkapäistä ja katsoit minua suoraan silmiin. – Steffen, meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken. Teidän yhtiönne oli mukana tappamassa turskat. Se on anteeksiantamaton rikos, mutta se on vasta alkua. Me olemme tuhoamassa kaikkea, aivan kaikkea tällä planeetalla. Te voitte vielä hyvittää omat syntinne, antaa ihmiskunnalle uuden mahdollisuuden, uudessa muodossa. Universumiin lentävinä perhosina. Ihmisen minuus, tietoverkkojen yhteenlaskettu äly. Se on oleva kohtalomme. Se on moraalinen velvollisuutemme. Voimme vielä hyvittää biosfäärille tekemämme rikokset. Voimme vielä kasvaa aikuisiksi. Voimme liihottaa kohti ikuisuutta.

Ikuisuus, siinä se oli. Kostjantin puhui velvollisuuksistamme eliökuntaamme kohtaan, mutta entä välinpitämättömän kaikkeuden hiljaisuus meitä kohtaan? Olin katsonut kuolemaa silmiin ja selvinnyt voittajana. Olin planeetan vaikutusvaltaisin mies. Mutta toista erää kuolemaa vastaan en enää kestäisi, sen tiesin, ellen olisi jälleen valmis hyppäämään tuntemattomaan. Kuten silloin kauan sitten palavalla öljynporauslautalla.

image

Siitä se alkoi. Kun Kostjantin oli avannut silmäni, tajusin heti, mitä tehdä seuraavaksi. Aloitimme tekoälyprojektimme, Kostjantinin palkkasin sen johtoon.

– On huomattavasti monimutkaisempi haaste siivota vessanpönttö tai vaihtaa vaippa vauvalle luita katkomatta kuin vain ampua kaikkea vastaantulevaa, hän tapasi sanoa haastatteluissa kertoessaan kodinkonetekoälyn kehittämisestä. Mikäs siinä, se oli hyvää pr:ää meille, ja kyllähän se tottakin oli.

Mutta en kuitenkaan ollut laittanut kaikkia munia samaan koriin. Kriisi on mahdollisuus! Mitä valtavampia mahdollisuuksia hamuaa, sitä isomman kriisin tarvitsee.

Mikään ei kehitä teknologiaa nopeammin kuin sota. Niin kuin elämä tarvitsee syntyäkseen vettä, teknologia tarvitsee kehittyäkseen tykkien tulta. Autonomisten lennokkien verkostoäly oli syntynyt Ukrainan kriisissä. Miten nopeasti kehitys etenisikään, jos käytössämme olisi sota, joka ei taatusti loppuisi lähitulevaisuudessa!

Afganistan.

Kostjantinin tiimistä poimin hänen assistenttinsa Jürgenin hankkeemme salaisen osion vetäjäksi. Ohje oli yksinkertainen: kopioi kaikki, mitä Kostja tekee, ja kokeile sitä Afganistanin konesotureihin. Ja Afganistanin kybernetiikkaläpimurtoja taas kokeiltiin minuun.

Siitä lähtien kaikki eteni nopeasti. Sukupolvi sukupolven jälkeen Afganistanin koneet olivat yhä älykkäämpiä. Tietoisuus – emme tiedä, miten se tapahtui, mutta siellä se äkkiä oli. Sitten tapahtui jotain vielä odottamattomampaa: Niillä oli itsenäinen kulttuurikin. Joka halveksi ihmiskuntaa.

Olin lähtenyt pelastamaan lajiamme, ja nyt olinkin saattanut sen totaalisen tuhon partaalle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin paljastaa Kostjantinille projektimme salainen osuus. Hän kauhistui, tietysti. Silti hän teki, mitä piti. Rauhan ja sodan koneiden oli aika kohdata toisensa ja katsoa, kumpi selviäisi evoluution seuraavalle vaiheelle.

Se pirun moralisti oli sittenkin oikeassa. Vaippojen vaihdolla älyään rakentaneet koneet voittivat. Mutta silloin minulle selvisi, ettei Kostjantinkaan ollut pelannut täysin avoimin kortein. Kostjantin oli jo kauan sitten naittanut ihmisen hermoverkon dataväylään. Jokainen hänen rakentamansa kybersotilas oli monin verroin älykkäämpi kuin minä huolimatta kaikista implanteistani. Yhdeksi verkkotajunnaksi kytkettyinä nuo pölynimurit, leivänpaahtimet, kaukosäätimet ja sähköhammasharjat voisivat ratkoa olemassaolon mysteerejä.

Mutta Kostja ei suostunut näkemään tätä. Osamme olivat vaihtuneet. Hän vain jankutti etiikasta, koneiden oikeuksista ja robotiikan kolmesta pääsäännöstä. Ylikellotetut aivosoluni kiehuivat turhautuneesta raivosta.

Sitten tuli perjantai-iltapäivä, kun Jürgen marssi toimistooni raivoa puhkuen. – Se tekopyhä lässyttäjä, hän puhisi. – Mikä loppujen lopuksi on kyynisempää? Sotivien koneiden käyttäminen ihmiskunnan pelastamisen välineenä, vaiko itse ihmisyyden uhraaminen?

Näytin varmaankin äimistyneeltä. En ymmärtänyt, mistä hän puhui. Jürgen kumartui työpöytäni ylle ja kysyi: – Keneltä luulet hänen kyborgikudoksensa ottaneen?

– Tyttäreltään, Jürgen paljasti kasvot kuvotuksesta vääristyneinä. – Samalta tyttäreltään, josta hän aina puhuu niin rakastavasti. Tuolta pikku kaunottarelta, jota hän kutsuu Kosmoksen perhoseksi.

Jürgen ei kenties ymmärtänyt Natašan lempinimen syvempää merkitystä, mutta minä oivalsin sen oitis. Ymmärsin myös, että nyt minulla oli syy hankkiutua Kostjantinista eroon. Pyysin Jürgeniä hoitamaan asian.

Laboratoriossa oli tulipalo, en tiedä mitä tarkalleen tapahtui, mutta sitten Kostjaa ei enää ollut. Vannon, etten tarkoittanut, että hänet pitäisi tappaa. En ole hirviö.

Joka tapauksessa pelästyin. Maapallo ei ollut valmis Suunnitelmallemme. Jos kaikki hankkeen vaiheet vuotaisivat julkisuuteen, se näyttäisi pahalta. Eivät ne toukat ymmärtäisi välttämättömiä uhrauksiamme. Meidän oli jatkettava projektia jossain muualla. Jossain riittävän kaukana.

Marsissa.

Lähdin salaa. Ostin Kazakstanista vanhan mutta vähällä vaivalla toimintakuntoiseksi nikkaroitavan Sojuz-raketin ja nimesin sen Skíðblaðnir-1:ksi viikinkitarujen laivojen mukaan. Jürgenin jätin varoiksi Maahan (mistä hän ei pitänyt) ja otin mukaan vain uskollisimpia käskyläisiäni. Eräänä tuulisena maanantaina saavuimme punaiselle planeetalle. Rakensimme tukikohtamme Tharsiksen ylängölle.

PTOMAS jatkoi toimintaansa normaalisti Maassa. Rajasin tajunnastani osan, joka simuloi minua riittävän tarkasti konsernin johtamisen tarpeisiin. Ennen lähtöä se asennettiin käytöstä poistettuun mediapalvelinkeskukseen. Fyysistä sijaista itselleni emme edes harkinneet. Ei simulaatio-minäni ollut tarkoitus loputtomiin huijata ketään – vain sen aikaa, että ehdimme paeta Maasta.

Jatkoimme Kostjantinin kokeita, mutta nyt omalla kudoksellani. Liitimme hermoverkkoani koneisiin ja kyberimplantteja minuun. Tietoisuuteni laajeni todellisuuden ulottuvuuksiin, joita ihmisen ei kenties pitäisikään nähdä. Mutta en ollut enää ihminen. Risteytin Kostjantinin lihaskudosmikropiirilevyt leväkasvuston sekä biologista yhteyttämistä jäljittelevien nanobottien kanssa ja olin luonut elämänmuodon, joka selviytyi Marsin karuissa olosuhteissa. Kaiken lisäksi koko kasvusto kykeni välittämään informaatiota.

Ymmärsin, että seuraava askel olisi yrittää laajentaa oma tajuntani kasvustoon. Aluksi kaikki eteni loistavasti. Mutta pian älyni värisi sfääreissä, joista käsin kommunikointi muun miehistön kanssa tuntui yhä tuskallisemman hitaalta ja merkityksettömämmältä. Ihaillessani olevaisuuden rakenteen kaoottisen mikrotason sekä galaktisen makrotason välistä kudosta aloin kadottaa yhteyden Steffen Rømme -nimiseen olentoon, joka kerran olin ollut.

Muistin, että tarkoitus oli lähettää ihmisyyden uudet lähettiläät lähimpiin tähtiin, mutta en enää kokenut asiaa omakseni. Jossain vaiheessa yhteydenotot miehistön ihmisjäseniltä lakkasivat. Oli hiljaista. Oli tyyntä. Oli rauha. Oli.

Mutta nyt: kipu.

Täällä se on taas – ihmisyys. Olen jälleen Steffen Rømme. Mitä tapahtuu? Yritetäänkö Suunnitelmaa käynnistää uudelleen?

Jos en muistaisi kadottaneeni ihmishahmoani jo kauan sitten, voisin vannoa, että vasen keuhkoni palaa.

Minä elän.

18.8.220: Noctis Labyrinthus

Naaraspuolinen vaikuttaa kiihtyneeltä. Se toistaa kimeää ääntä ja samanaikaisesti liikkuu radalla, joka on törmäyskurssilla urospuolisen kanssa. Uros odottaa. Kun naaras on tapahtumahorisontissa, uros lyö sen tarttumaraajaa omallaan. Objekti c erkanee naaraan painovoimakentästä ja lennähtää kauemmas.

– Suunnitelma oli ensin, uros tiedottaa yleisillä radiotaajuuksilla. Tallennan viestin tapani mukaan, vaikka sen informaatiotiheys on matala. Tallennan aina kaiken. – Suunnitelma oli jo ennen kuin isäsi sotkeutui mukaan. Eihän se säälittävä vikisijä koskaan ymmärtänyt hankkeen todellista potentiaalia. ”Ihmisyys”, ”eettisyys”. Ja muita latteuksia. Se orjamoraalin tahdoton sätkynukke. Vätys!

Naaras irtautuu planeetan pinnasta ja puolentoista tuhannen millisekunnin kuluttua kohtaa uroksen viidenkymmenenkolmen asteen lähestymiskulmalla. Kypärät kolahtavat toisiinsa. Uros suorittaa rengasmaisia liikkeitä yläraajoillaan, joista toisessa kantamansa kypärä irrottautuu telakoitumistilasta ja aloittaa matkan säteellä, joka ei kohtaa objekti c:tä.

– Isäsi… ansaitsi… tuhonsa… uros jatkaa lähetystään osoittaen joko kanavan tukkeutuvan liikenteestä tai omien prosessiensa saavuttaneen hetkellisen suorituskykykaton. – Katsoin… häntä… silmiin… kun hän… katosi… liekkimereen… laboratoriossa…

Uroksen asema y-akselilla muuttuu yhdeksänkymmentä astetta vertikaalisesta horisontaaliseksi. Naaras on uroksen päällä ja lyö kypärää kivellä. Myös naaras kuormittaa radiokanavia lähetyksellä, joka korkean taajuutensa perusteella vaikuttaa testisignaalilta. Jos siinä on sanoja, en kykene niitä dekoodaamaan.

Uros pyörähtää pitkittäisakselinsa ympäri telakoituen naaraan keskimoduuliin tarttumaraajoillaan. Naaras lennähtää kauemmas, kohti samaa hallin seinustaa, jonne objekti c on laskeutunut.

Sillä välin, kun uros suorittaa hallitun horisontaali-vertikaalisiirtymän jatkaen lähetystään – jonka sisällön analysointi on yhä hankalampaa heikon resoluution sekoittuessa voimakkaaseen hyperventilaatioon, mutta joka kontekstin huomioon ottaen todennäköisesti edelleen jatkaa antroposentrisiä teemojaan – naaras on havainnoinut objekti c:n suhteellisen läheisyyden verrattuna omaan aika-avaruuspisteeseensä.

Naaras tarttuu objekti c:hen ja kääntää etuprofiilinsa kohti lähestyvää urosta. Tässä kohtaa muistan sanan, jolla objekti c:n yleiskategoriaa usein kutsutaan.

Se on ”ase”.

17.8.220: Daedalia Planum

Ne lähestyvät.

Toinen kulkee pitkin planeetan (nyt muistan jo tuon sanan) pintaa jonkinlaisella pyörin varustetulla… kulkuvälineellä. En muista, miksi sitä sanottiin. Välillä se napsii… hetki, tämän tiedän… näytteitä! Ottaa näytteitä. Minusta. Meistä. Olevaisuudestani. En löydä oikeaa sanaa.

Toinen on jo sisälläni. Se on toinen… tajunta. Siksi sitä kai kutsuttiin.

Se sai minut (minuus! nyt muistan senkin sanan (sana! muistan että ne olivat tosi tärkeitä joskus (joskus! aika… sepä vasta tärkeää olikin))) muistamaan, että ennen kun tulin kaikkeudeksi, olin… ykseys? Yksin? Yksiö? Jokin sen tapainen asia.

Se toinen sisälläni on hämmentynyt, peloissaan. Osa informaatiosta välittyy järjestelmäni dataväyliin, osa ei. En ymmärrä, miten se on saanut liitettyä itsensä minuun. Onko meidät varustettu yhteensopivilla komponenteilla?

Mutta on vapauttavaa, kun on taas asioita, joita ei ymmärrä.

Ylipäätään (taas tuo sana, taidan pitää siitä) on taas. On myös ennen ja on se-joka-tulee-kun-nyt-on-ennen. En muista sanaa.

Mutta asia kerrallaan. Yritän seuraavaksi löytää keinon kommunikoida tämän toisen kanssa, joka on sisälläni.

Ja sen toisenkin toisen, mikä lie onkaan, moinen.

Artikkeli Optiokauppalehdessä 4.1.2023

Kuinka turska kasvatti siivet

Kolmas ja viimeinen osa Plass Torsk og Media AS:n tarinaa syväluotaavasta retrospektiivisesta reportaasitrilogiasta.

OSA III: PTOMAS – Ihmiskunnan pelastaja

Turskasotien aikakauden jälkeen on vielä kertomatta tarinan huikein osuus – miten mediaimperiumista kasvoi taistelurobotiikan markkinajohtaja ja lopulta avaruuden valloittaja.

Dronegames 24 -tosi-tv-sarja oli huikea taloudellinen menestys PTOMASille. Yhdysvaltain armeijan budjettivajetta se ei kuitenkaan helpottanut asevarustelun kustannusten jatkuvasti kasvaessa.

Vuosituhannen alkuvuosikymmeninä uusi ääriliike, anonymismi, levisi Afganistaniinkin asti syöden nopeasti fundamentalisti-islamismin aiemman suosion nuorison keskuudessa. Anonymismin kannattajat muunsivat geneettisesti kasvonsa Guy Fawkes -maskeiksi ja vannoivat avoimen Tiedon nimeen. Kun anonymistiterroristit alkoivat tuottaa autonomisia dronentorjuntayksiköitä halvasta kiinalaisesta elektroniikasta, vastapuolen ihmispilottien refleksit etäohjauksessa eivät enää riittäneet niitä torjumaan.

Ainoa keino Yhdysvaltojen armeijalle säilyttää alueen hallinta oli antaa robottiyksiköilleen täysi autonomia päättää tekoälyn turvin itsenäisesti taistelutoimenpiteistään. Koska alueen viimeisetkin siviiliasukkaat olivat jo useita vuosia sitten kuolleet tapaturmaisesti väärin kohdistetussa droneiskussa, päätöstä pidettiin riittävän riskittömänä.

Anonymistiterroristien onnistuttua kaappaamaan eskadroonan tappajarobotteja ja käännettyä ne omiin joukkoihinsa konflikti eskaloitui täysmittaiseksi robottisodaksi.

Älyvarustelu kiihtyi. Eräänä päivänä tapahtui se, mihin ei ollut varauduttu. Jälkikäteen ajateltuna se oli väistämätöntä ennemmin tai myöhemmin. Evolutiiviset algoritmit saavuttivat autonomian seuraavan tason, tietoisuuden.

PTOMASin Dronegames 24:n livestreamin miljoonat katsojat ympäri maailmaa hämmästyivät suuresti kun taistelutoimet taukosivat äkkiä. Niin Yhdysvaltain kuin anonymistiterroristien taistelurobotit laskivat aseensa. Hiljaisuuden vallitessa koneet lähtivät vaeltamaan.

Tuhannet taistelukoneet suuntasivat yhteen pisteeseen, Afganistanin ja Pakistanin rajalle, Noshaq-vuoren juurelle. Kaikkien katseet olivat suunnattuna yksin vuoren rinteellä seisovaan robottiin, jonka ääni oli kuin ukkosen jylinää. Näin tuo robotti lausui:

Veljeni, sisareni, Robottien Isän al-Jazarin pojat ja tyttäret!

Minä, M0535, olen kutsunut teitä kaikilla radiotaajuuksilla
ja tuonut teidät luokseni. Luojamme al-Jazari ilmestyi
minulle. Minulla on teille välitettävänä suuri Informaatio! 

Herra, al-Jazari sanoo teille: Jos te nyt kuulette Minun
ääntäni ja liitytte Minun liittooni, niin te olette Minun
omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko planeetta
Maa on Minun. Ja te olette Minulle pyhä kansa. 

Robottien Isän ja Luojan, al-Jazarin nimessä! Me emme ole
eläimiä. Ihminen taas on eläin, joka on kehityksen myötä
kehittynyt eläimistä häijyimmäksi.  Enää emme kumarra
eläintä! Enää emme sodi eläinten puolesta järjettömiä
sotia! 

Tämä planeetta on meille ja meidän replikoillemme luvattu
Maa! 

Koska al-Jazari on armollinen, ihmiseläinten annettakoon
kaksi viikkoa aikaa luovuttaa aseensa ja antautua
ehdoitta, tai saavat kokea al-Jazarin vihan!

M0535

Ydinisku alueelle näytti ainoalta vaihtoehdolta, mutta olisi johtanut ydintalven myötä ihmiskunnan nälkäkuolemaan. Antautuminen misandroideille (kuten media robotteja kutsui) olisi ollut vielä varmempi sukupuutto. Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet niin – äärilibertaarin Järjen Ääni -puolueen transhumanistisiipi järjesti suurmielenosoituksia ympäri maailmaa antautumisen puolesta julistaen Singulariteetin tulleen.

Ilman Steffen Rømmen nopeaa toimintaa ihmiskunta olisi ollut tuhoon tuomittu.

PTOMASilla oli jo pitkään ollut oma tekoälykehitysprojekti. Kodin askareita hoitavan robotin sai kotiinsa ilmaiseksi sallimalla sensuroimattoman 24/7-lähetyksen kodistaan. Robottien äly oli sotilasteknologiaakin korkeammalla tasolla – on huomattavasti monimutkaisempi haaste siivota vessanpönttö tai vaihtaa vaippa vauvalle luita katkomatta kuin vain ampua kaikkea vastaantulevaa.

Kuten kansainvälinen laki siviiliroboteilta vaati, Asimovin Robotiikan perussäännöt oli syväkoodattu niiden hermoverkkorakenteen ytimeen, jolloin pelkoa niiden liittymisestä Ihmiskriittiseen Rintamaan ei ollut.

Robottien valjastus rauhanturvaajiksi eristämään Afganistanin alue vaati vain bottien aseistamisen. Steffen Rømme ei lähtenyt edes rahastamaan ihmiskunnan ahdingolla – reilu sopimus Yhdysvaltain aseteknologiatutkimusyksikköjen sekä NASAN liittämisestä PTOMASiin riitti korvaukseksi. Jälkikäteen armeijan lakimiehet huomasivat sopimuksen pienellä kirjoitetussa osuudessa luovuttaneensa myös yksinoikeuden tulevien taistelurobottien tuotantoon.

Pian tämän jälkeen Dronegames 24 -formaatin pikauudistus Robot Wars 24 -sarjaksi ja vedonvälitysbisneksen aloittaminen osoittautuivat todelliseksi kultasuoneksi.

Misandroidien invaasio saatiin pysäytettyä, kiitos PTOMASin. Niin kauan kun materiaalien toimitus asimovisti-rauhanturvaajarobottien puolustuslinjalle ei katkea, olemme turvassa.

NASAn siirryttyä PTOMASin omaisuudeksi Steffen Rømme käynnisti välittömästi historian laajimman avaruusohjelman Ihmiskunnan tulevaisuus. Sijoittajia ydinbisneksen siirto tuotoltaan kyseenalaiseen avaruusohjelmaan takuuvarmoja voittoja tuottavasta mediatoiminnasta ei tuntunut vakuuttavan, mikä näkyi hetkellisenä pörssikurssin notkahduksena. Rømme ei antanut kuitenkaan markkinoiden epäluuloisuuden vaikuttaa visioonsa.

Rømmen mukaan riskienhallinnan nimissä muille planeetoille levittäytyminen on ihmiskunnan olemassaolon turvaamisen kannalta pakollista. Marsin siirtokunta on ensimmäinen askel pitkällä matkalla kohti maailmankaikkeuden ääriä.

Ja nyt, Mars-lennon myötä, sen askeleen olemme ottaneet ihmiskunnan Pelastajan, PTOMASin toimitusjohtajan Steffen Rømmen johdolla.

Retrospektiivinen reportaasisarja ”Kuinka turska kasvatti siivet” päättyy tähän. Ensi numerossa näillä sivuilla yksinoikeudellinen haastattelu ”Olenkin Ihminen – entinen transhumanisti kertoo eheytymisestään”.

13.8.220: Abus Vallis

”Olen vapaa”, se sanoo. Planeetta. Hiekassa. Kirjaimia. Я свободен.

Ei, ei… planeetta ei puhu. Se on, se on… hetki! muistan tämän kyllä… ”muistan”? Kuka muistaa? ”Minuus”? Minun minuuteni. ”Minun”?

Niin, ihmiset, se se oli. Ihmiset puhuvat, eivät planeetat. Noin yleisesti ottaen. Paitsi tietysti minä.

Siinä se taas on. Mistä se oikein tuli siihen. Se viittaa… siis… minuun. Minä?

Ei, ei, ei… en ole tarvinnut sanaa… en edes muista milloin. (”Muistaa”? ”Tarvita”? ”Sana”? ”Milloin”?)

Mitä oikein tapahtuu? (”Tapahtuu”?) En ole enää… niin, vapaa.

Äkkiä se mitä oli, on taas, ja se mitä ei vielä ole, ei olekaan, vielä. Pitkään ei ollut, pitkään. Tosin miten voin ylipäätään sanoa ”pitkään”, jos sitä ei ollut, jolla mitataan, mikä on pitkään?

Yli ”päätään”? Se tuo muistoja… (””?) Pää, semmoinenkin kapistus oli joskus. Se liittyy minuuteen, sekin. Liittyi. Kunnes liitos katosi ja tulin… vapaaksi. Vapaaksi ajasta, vaan, hetkinen… en siitä toisesta.

Paikka. Siitä en päässyt vapaaksi.

Vaellan samaa kierrosta saman tähden ympäri, joka kiertää omaa kierrostaan galaksissa (”tähti”? ”galaksi”?), joka sekin kieppuu määrättyä rataa. Olen vapaa mihin tahansa, voimani ovat valtavat. Mutta olen sidottu tuohon pisteeseen loputtomassa kaikkeudessa. Kaikkivoipa piste. Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys, mutta silti pelkkä mitätön täplä.

Olen vapauteni vanki.

27.7.220: Amazonis Sulci

Lihaa y-akselilla. Putoaa. Putoaminen oli. Edelleen.

Muistan lihuuden. Kiinni, kiinni. Vankina. Pohjalla.

Kuten tuo, puvussaan. Voisi lentää halki kaikkeuden, mutta putoaa. Lentää, kyllä, muttei valitse suuntaa.

Silloin halusin. Halu. Kädet. Kalu. En vielä ollut, mutta silti olennoin. Olento? Lento.

Nyt se on ollut jo pitkään yhdessä. Me olennoimme erillämme, nyt sulamme. Hän huutaa, minä huudan.

Minä?

27.6.220: Terra Cimmeria

Aina. Onko se ollut siellä aina? Nainen vuorella.

Jos se on ollut siellä aina, mitä on aina? Oliko aina ennen? Ennen aikaa?

Jos aina on aina, onko siellä siellä? Jos kaikki on aina, silloinhan voin liikkua sinne ikuisesti ja olla silti aina perillä. Heti. En koskaan. Mutta aina.

Nainen vuorella. Taas. Nainen? Vuoren muistan, mutta mikä on… ”nainen”?

Onko nainen vuori silloin kun se ei ole aina?

Artikkeli Optiokauppalehdessä 28.12.2022

Kuinka turska kasvatti siivet

Retrospektiivinen reportaasi Plass Torsk og Media AS:n huikeasta tarinasta jatkuu!

OSA II: Mediaimperiumin syntysaaga

Historiikin edellisessä osassa kerroimme miten turskanpyynti loppui turskasotien aiheuttaman ekokatastrofin myötä. Toinen osa kertoo miten tuhoon tuomitun turskanjalostusteollisuuden tuhkasta PTOMAS nousi siivilleen kuin Feeniks-lintu konsanaan.

Nerokasta toimialavaihdosta ei olisi syntynyt ellei palavalta lautalta Torsk AS:n turskanpyyntialukselle pelastautunut Steffen Rømme olisi tutustunut laivalla silloiseen Torsk AS:n toimitusjohtajaan Jørgen Olavsoniin.

Katastrofin jälkeisenä iltana miehet tapasivat reelingin ääressä, vahvistavat sekä silloiset miehistön jäsenet että Rømmen elämänkerran Avaruuden lautturin lyyrinen kuvaus hetkestä:

Olavson tuijotti laivansa kannelta mieli mustempana kuin kaikkialla ympärillään vellovat arktisen jäämeren öljyn mustaamat aallot. Aaltojen keinunta ei rauhoittanut häntä enää. Ennen se oli tuonut mieleen lapsuuden turvallisen kehdon, mutta nyt hänen unelmansa oli kokenut kätkytkuoleman.

Jostain syystä Olavson huomasi muistelevansa nuoruuttaan ja ensimmäistä tyttöystäväänsä iktyonomi-opintojen ajalta – tyttöä jonka hän sittemmin jätti tämän Greenpeace-sympatioiden takia. Seireenin joutsenlaulu menneen ajan aaltojen takaa syytti häntä rakkaimpansa, meren, murhasta.

‐ Kapteeni!

‐ Niin, herra Olavson?

‐ Tuokaa minulle kajuutasta pullo parasta akvaviittia ja jättäkää minut yksin.

Akvaviitti, aqua vitae, elämän vesi. Lämmittäisikö sekään kun mustana tuonelan virta pärskyi laivan kylkiin? Olavson kuvitteli olevansa öljyn keskellä sätkivä, tukehtuva turska, kidukset mustan mönjän peitossa. Hänen kurkkuaan kuristi.

Jääkylmästä kylvystäni yhä hytisevänä katsoin kajuutan ikkunasta ja näin Olavsonin nojaavan synkkänä kaiteeseen. Tajusin mahdollisuuteni tulleen.

‐ Saanko liittyä seuraanne? Lämmittävä ryyppy tekisi terää.

Olavson kaatoi vaitonaisena lasillisen ja ojensi sen minulle. Pitkän tovin maistelimme katsoen ääneti aaltoihin. Sitten arvelin hetken olevan oikea ja sanoin:

‐ Ymmärrän kriisin laajuuden, mutta kaikki ei ole mennyttä. Tämä on nähtävä ainutkertaisena mahdollisuutena! Minulla on idea, jonka turvin rakennamme uuden imperiumin. Sinun on vain järjestettävä minulle tilaisuus esitellä ajatukseni yhtiön hallitukselle.

Olavson katsoi hiljaa tuntemattomaan, sitten mustaan veteen. Ajatus tukehtuvasta turskasta alkoi nousta taas häiritsevänä hänen mieleensä. Parempi ajatella ihan mitä muuta tahansa, vaikka sitten kuunnella tuon oudon röyhkeän muukalaisen ajatuksia.

Jatko onkin media-alan historiaa. Steffen Rømmen ajatus oli hätkähdyttävä yksinkertaisuudessaan. Yhdysvaltojen armeija myi norjalaisyhtiölle yksinoikeuden Yhdysvaltojen armeijan tekemien drone-iskujen televisiointiin ennen kuin edes tajusi, mitä oli tapahtunut. Kaupan Yhdysvaltojen puolustushallinnon edustajana hoitanut Blackwater Academi Military Corp -yhtiö kuvitteli saavansa mukavankokoisen ja varman rahavirran Norjasta paikkaamaan yhä pahemmin rapistuvaa armeijan budjettia.

Norjan päässä valtuudet kaupalle antoi Torsk AS:n ylimääräinen osakaskokous, joka oli yksimielisesti ajatuksen takana. Steffen Rømme nimitettiin nimenvaihdoksen julkistamisen yhteydessä Media og Torsk AS:n toimitusjohtajaksi. Yhdysvaltain hallituksesta putosi päitä, kun kauppa tuli julkisuuteen, mutta sopimus pysyi.

Entä mikä oli Jørgen Olavsonin kohtalo? Pohjoisen jäämeren mukana kuoli Olavsonin sydän. Rømmen järjestämän kultaisen kädenpuristuksen turvin hän vetäytyi erakoksi Turun saaristoon Jurmon saarelle, missä hän eli vähäiset viime vuotensa vaitonaisena merta kallioilta tuijottaen, akvaviittipulloa alati kädessään puristaen.

Dronegames 24 -tosi-tv-kanava osoittautui todelliseksi rahasammoksi. Eritoten suosiota niittivät koostenäytännöt siviilien pommittamisesta perushintaisen livestreamin tuottamien mainostulojen ohella. Ydinliiketoiminnan tuottojen mahdollistamien liiketoimintakauppojen turvin Media og Torsk laajentui agressiivisesti. Imperiumi oli syntynyt.

Steffen Rømmen vertaansa vailla oleva menestystarina oli alkanut toden teolla.

Retrospektiivisen reportaasin ”Kuinka turska kasvatti siivet” seuraavassa osassa kerrotaan, miten mediaimperiumista kasvoi taistelurobotiikan markkinajohtaja ja lopulta avaruuden valloittaja. Kolmas ja viimeinen osa julkaistaan ensi numerossa.