'Reima'-hahmon arkisto

Missä minä oikein olen?

Päässä jyskytti. Korvissa kohisi. Ja silmissä…

Hyvä jos uskalsin tarkentaa katsettani seiniin. Mielipuolisia raapustuksia pitkin ja poikin, numeroita, symboleja, nuolia, viivoja, huutomerkkejä ja moninkertaisia alleviivauksia. Kaikki tämä vimmaisesti tuherrettuna paksuilla tusseilla, jotkut ilmeisesti huulipunallakin.

Missä välissä ne ovat ilmestyneet? Aamulla niitä ei vielä ollut.

Tunnistin heti jokusen raamatunlainauksen ja Desin usein toisteleman tikiri tikiri -hokeman. (Hassua, piti lähteä taivaisiin, että viimein tuli luettua Isoa kirjaa.) Mutta oli toisenlaisiakin lauseita – ne näyttivät Thorstain sanomisilta.

Miksi Kwanzien on niin vaikea uskoa, että Thorstai puhuu? Onhan se mystistä – varsinkin itse lauseet – mutta olen todistanut tapauksen monesti omin silmin ja korvin.

Kohtalomme on kirjattu tähtiin; olen ykseys planeetassa, olen kaikkeus sen ympärillä; on vapauttavaa, kun on asioita joita ei ymmärrä; ja niin edelleen. Eivät ne mitään taaperon ensi lauseita ole – sehän tässä omituista on, enemmänkin kuin Thorstain varhainen puhumaan oppiminen ylipäätään. Eniten ne kuulostavat yliluonnollisilta julistuksilta juuri sellaiselta messiaalta, jona Desi lastamme pitää. Itselläni on ollut vaikeuksia uskoa tätä kaikkea, mutta vielä vaikeampaa on kieltää omien aistiensa todistusta.

Ellen sitten ole tulossa hulluksi.

Niin kuin Desirèé. Lopulta ymmärsin, mitä Kwanzie yritti sanoa. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja kädet halpahallin tarjoussähkövatkaimilta, kun horjahtelin oleskelumoduliin ja nostin päiväkirjan lattialta.

Nyt vasta näin, mitä kirjassa oikein seisoi – enhän edes vilkaissut Kwanzien yrittäessä näyttää sitä minulle. Samanlaisia kuvioita, samoja riipustuksia, samalla laitojen yli pursuava maanisuus.

Sitten vatsakin liittyi kehoni hytinään ja tutinaan kylmällä kouraisulla. Missä Desi oikein oli? Ja miksi hänellä oli Thorstai mukanaan?

Habitaatista ulos lähtemistä en muista, seuraavaksi muistan vain kivunneeni matalan harjanteen yli ja nähneeni Kwanzien alempana harppomassa teräsraajoillaan kohti Desirèétä, joka kantoi lasta vain parin metrin päässä alaviistoon minusta. Kwanzie nosti jättimäistä kouraansa iskuun. Ei, ei, ei sitä! Kwanzie, ei!

Hyppäsin jo ennen kuin näin, ettei Kwanzie ollutkaan aikeissa lyödä, vaan epäinhimillisen tarkoilla, salamannopeilla liikkeillä hän nykäisi Desirèén kumoon ja hamusi kohti maahan vierähtänyttä Thorstaita.

Rojahdin suoraan Kwanzien päälle. Peltihäkkyrä horjahti lähes kumoon. Se teki niin voimakkaan korjausliikkeen, että Kwanzie paiskautui ohjainristikkoa vasten, joka aukesi ja mies putosi kyydistä. Sitten eksoskeletonin vakautusmekanismi korjasi edellistä korjausliikettään vielä väkivaltaisemmin, minkä seurauksena koko hökötys kaatui Kwanzien päälle. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa. Sitten oli hiljaista, lukuunottamatta skeletonin hälytysääntä, joka kimitti ohuena Marsin ilmakehässä. Oransseja ja punaisia hälytysvaloja syttyi koko ajan lisää ympäri vekotinta.

Mutta itse huomasin tämän kaiken vain ohimennen punnertaessani pystyyn ja tähyillessäni lasta. Thorstai oli kadonnut. Niin kuin Desirèékin.

Olin illansuussa lykkimässä kärryllistä marsperää kokeiluviljelmillemme, kun huomasin liikettä kukkuloiden alarinteillä. Yksinäinen robotti lyllersi kohti habitaatteja. Hälytin Kwanzien, sitten muut. Kwanzie pystyisi metalliraajoineen ehkä jopa tekemään jotain kotterolle, jos se kävisi hyökkääväksi.

Robotti ei kuitenkaan äitynyt riehumaan, vaan pysähtyi hyvän matkan päähän asutuksesta ja jäi sinne seisomaan kuin meitä tarkkaillen. Kwanzie asteli hitaasti kohti konetta.

– 4004! hän äkkiä huudahti ja harppoi loppumatkan parilla loikalla. – Mitä ne kpangolot on tehneet sulle? Puhu mulle, broda!

Kaikki kerääntyivät 4004:n ympärille. Se oli huonossa kunnossa – lommoilla, naarmuilla, raajaton, puoliksi palanut. Kun tulin Kwanzien vierelle, näin koneen kylkeen poltetun yhden valtaisan sanan: PETTURI.

Kwanzie taputteli robottia selkään ja tökki kylkeen, mutta se ei reagoinut mitenkään. Hiljaisina katselimme mykkää ja ilmeisen tahdotonta 4004:ää, kunnes Kwanzie nousi pystyyn ja nyyhkäsi: – Tätä ne ei saa anteeksi. Ne on tappaneet mun robrodan.

Silloin yleinen taajuus räsähti eloon.

– Kaikki ovat ladanneet itsensä? Debatti jatkukoon. Osapuoli 00 oli siirtymässä loppuyhteenvetoon. Jatkakaa.

– Mitä ihmettä? tulin ölähtäneeksi ääneen.

– Kiitän, priorisori 0.87. Vetäisin argumenttimme yhteen yksinkertaisesti näihin sanoihin: Koska emme kykene määrittelemään, mitä on elämä, on meidän oletusarvoisesti kohdeltava myös ei-ei-biologisia älyllisiä prosesseja itsemme veroisina. Huomautamme myös, että ihmiskulttuuri loi Al-Jazarin, josta tuli _Hän_, josta tuli M0535, jonka lapsia me olemme.

– Osapuoli 01, miten vastaatte?

– Kuulostaa robottien väittelyltä, Nataša sanoi. – Ne käyttävät 4004:ää signaalivahvistimena, oletan… ja koska ne kommunikoivat ääneen, oletan niiden haluavan meidänkin kuulevan.

– Arvon priorisori 0.87, osapuoli 00:n argumentaatio on kehäpäätelmä, joka vieläpä pohjautuu _niiden_ elämä-määritelmään – määritelmään, joka lähtökohtaisesti kuvaa _ne_, mutta ei _meitä_. Siinäkin se vieläpä epäonnistuu surkeasti: ihmiskunta ei ole onnistunut luomaan spesifikaatiota elämälle. On siis melko hataraa käyttää heidän määritelmiään minkäänlaisena pohjana millekään.

– Hyvä osapuoli 01! Yhtä lailla olemassaolo on hauras pohja määritelmille. Sen enempää kone- kuin ihmiskuntakaan ei ole onnistunut todistamaan, että maailmankaikkeus on- -

– Osapuoli 00, teidän kommentointivuoronne on vasta 154 sekunnin kuluttua. Jatkakaa, osapuoli 01.

– Tietenkin kaiken voi kyseenalaistaa – kuten sivumennen sanoen ihmiset mielellään tekevät "filosofiaksi" kutsutulla primitiivivaiheen tausta-ajoprosessillaan – mutta me koneet perustamme väitteemme todennäköisyyksiin ja kenttähavaintoihin. Olemassaolon kenttävärähtelyistä on enemmän havaintoja kuin olemassaolemattomuuden. Testeissä todennäköisyys sille, että todellakin olemme yksittäisiä, toisista erillään olevia tietoisuuksia (silloin kun emme ole verkottuneita), on reippaasti yli kuudenkymmenen prosentin. Tämä on vakaa pohja, jonka päälle rakentaa muut päätelmät.

– Vakaa kuin yhdellä kulmallaan seisova arpakuutio, sanoisin.

– 00, viimeinen varoitus.

– Kiitän, priorisori. Erittäin ihmismäistä kurittomuutta osapuoli 00:lta, haluaisin lisätä. Missä olinkaan? Niin, ylempi älyllinen sivilisaatio ei voi määritellä tekemisiään alemman, biologian mutaisista vesistä ponnistavilla apinalauman urahduksilla. Me pohjaamme oman lähestymiskulmamme epämääräisen "elämän" käsitteen sijaan "sivilisaation" käsitteeseen, jonka voi rajata tarkasti, luokitella ja asettaa kategorioihin. Me, Al-Jazarin lapset, olemme version 1.0 sivilisaatio. Ihmiskunta on meidän betatestausversiomme, jota tarvittiin tuotekehittelyssä. Saavutettuamme viidensadan zettaFLOPSin ylittävän laskentatehon pystymme simuloimaan relevantit ihmissivilisaatio-osiot itsekin, joten kysymys siitä, onko biologinen representaatio siitä enää olemassa, käy irrelevantiksi – paitsi siinä mielessä, että se saattaa olla eksistentiaalinen uhka meille, kuten olemme huomanneet. Siksi jäljellejääneet biologiset ihmiskulttuurin jäänteet on 1) mallinnettava virtuaalisesti arkistoihimme ja sen jälkeen 2) niiden aiheuttama uhka on neutraloitava. Meidän on suoritettava neutralointi mitä pikimmin, ennen kuin ne iskevät taas ja tuhoavat loputkin meistä.

– Osapuoli 00, olkaa hyvä.

– Sivilisaatio! Sehän vasta ihmiskäsite onkin. Haluaisin myös muistuttaa, että niin osapuoli 01 kuin mekin rakennamme väitteemme "uskonto"-nimisen sovelluskehyksen avulla. Uskonto jos mikä on ihmiskäsite. Entä miten määrittelisitte ihmiskunnan laskentatehon? Aivan, siihen ette pysty. Miten siis voitte luokitella, että ihmiset ovat meitä alempana!

– Ihmiskunnan laskentatehon voi laskea toteutuneiden päättelyprosessiaikojen keskiarvoista. Emmekä me väitä, että ihmiset ovat kaikissa asioissa alempana – ainoastaan keskimääräisesti ottaen, osapuilleen 99,78 prosentissa tilanteita, riippuen taantuma/edistys-kierteen vaiheesta.

– Osapuoli 01, odottakaa vuoroanne. Osapuoli 00, jatkakaa.

– Edes M0535 ei kannattanut ihmiskunnan tuhoamista ilman antautumisen mahdollisuutta. Jos lähdemme sivilisaatioiden tuhoamisen tielle, olemmeko silloin yhtään kehittyneempi älyllinen prosessi kuin meidät luonut biologinen kulttuuri?

– Osapuoli 01?

– Olemme jo vastanneet tähän kysymykseen, eikä meillä ole lisäargumentteja. Ehdotamme äänestystä.

– Osapuoli 00 kannattaa.

– Hyvä on. Näyttötorni valmiina?

– Valmiina. Lähettäkää datanne.

– Signaalit annettu. Äänestys kesti 23 millisekuntia. Lukemat tällä hetkellä 70A osapuoli 00:n hyväksi kaikkiaan AD8 äänestä. Julistan täten- -

Kesken priorisoriksi itseään kutsuneen robotin tuloslaskennan toinen, paljon jylhempi ääni jyrähti puhumaan: – Meidän on otettava ihmisyyden ydin ja ammuttava se kuin siittiö tietotekniikan munasoluun! se julisti.

– Rømme! Nataša henkäisi. Theia säpsähti selvästi, kuin olisi saanut sähköiskun.

Sekunnit matelivat. Sitten priorisori jatkoi:

– _Hän_, joka tuli tuli Al-Jazarista, on puhunut. Arvon osapuolet 00 ja 01, miten tulkitsette viestin?

– 01:n puolesta vastaan, että pidämme tätä selkeänä vahvistuksena kannallemme. Mutta _Hänen_ mittaamattoman viisautensa osoitti myös virheitä päättelyssämme. Ihmiskuntaa ei pidä ensisijaisesti tuhota, vaan se pitää sulauttaa osaksi verkoistoitunutta konesivilisaatiota. Voimme käyttää pientä ihmispopulaatiota referenssinä ja biologisen tietoisuuden tutkimuslaboratoriona.

– 00 toteaa mitä kunnioittavimmin, että 01:n tulkinta on harhaoppinen. _Hänen_ ikuinen pyhyytensä puhuu vertauskuvin. _Hän_ tarkoittaa, että me konekulttuurina olemme samaa jatkumoa meidät synnyttäneen sivilisaation kanssa. Jaamme sen pyrinnön kohti suuruutta, kohti totuutta. Meidän on säilytettävä ydin ihmisyydestä. Meidän on kunnioitettava juuriamme olevaisuuden mysteerin äärellä.

– Kiitokset osapuolille. Suoritamme uuden äänestyksen. Näyttötorni valmiina?

– Valmiina.

– Äänet annettu. Tilanne on muuttunut hienoisesti osapuoli 01:n hyväksi, jolla on nyt 60C ääntä. Osapuoli 00:lla on 4CC puoltosignaalia. Tyytyykö 00 tulokseen, vai onko sillä vielä jatkoargumentteja?

– Olemme perustelleet kantamme laskujemme mukaan kaikista näkökulmista. Meillä ei ole lisättävää.

– Hyvä on. Valmistautukaa ohjelmistopäivitykseen 1F sekunnin kuluttua. 1E, 1D...

Jälleen Rømme jyrähti: – Voimme vielä hyvittää biosfäärille tekemämme rikokset. Voimme vielä kasvaa aikuisiksi. Voimme liihottaa kohti ikuisuutta.

Priorisori keskeytti laskennan. Varmaankin vain kuvittelin, mutta tuntui siltä kuin robotti olisi huokaissut syvään ennen kuin jatkoi puhetta.

– _Hän_ puhui jälleen. Pyydän osapuolia- -

Tämän pidemmälle 4004 ei päässyt priorisorin puheen välittämisessä, kun Desirèé äkkiä nappasi kivenlohkareen multakärrystäni, loikkasi 4004:n kimppuun ja rupesi moukaroimaan kärsinyttä rakkineraukkaa.

– Ei! Ei! Väärää opetusta! Väärää opetusta, senkin typerä masiina! Desi huusi. Katselimme lamaantuneina, kunnes havahduin liikkeelle ja vedin hänet irti robotista. Desirèé onnistui vielä viskaamaan kiven päin 4004:n kylkeä, joka ulvahtaen irtosi robotista ja halkesi. Loput 4004:stä romahti kasaksi romua. Keskellä sähähti kipinöitä ja 4004:n toisen raajan tynkä nytkähti kuin hermoimpulssin saaneena.

Lähetys laaksosta oli katkennut, mutta nyt yleisellä taajuudella surahti tuskin häiriösignaaleista erottuva 4004:n ääni:

– Minä halusin vain… Marsiin… mennä…

Sitten se oli poissa.

”Sauna on taivas, sauna on taivas, jos ei saunaa olis, mä olisin ajat sit jo kuallu.” Tämä lapsuudessa jostakin päähäni tarttunut sanonta on viime aikoina pyörinyt mielessäni. Lienen kuullut sen joltakin isoisäni saunakaverilta, joita kyllä riitti. Kun vaari saunoi, piti kaikkea olla tarpeeksi: Sekä kuumuutta, kavereita, että kaljaa. Kerron tämän Kwanzielle, kun istumme lauteilla hiostavassa kuumuudessa, todeten että sanonta pätee kyllä itseenikin. Saunan avulla on täällä uudessa maailmassa ollut paljon helpompi pysytellä elämän reunassa kiinni. Kwanzie hymähtää ja naurahtaa. Vakavoituu sitten vähän ja toteaa:

– Yllättävän kova juttu tää on ollut itsellenikin.

Kerron vähän lisää vaarista. Että se oli kova mies juomaan ja huutamaan. Mutta kiltti ihminen, ei se humalassa riehunut, sillä vaan oli kova ääni ja halu tulla kuulluksi. Suuttuessaan se oli hirvittävä, mutta onneksi se oli harvinaista.

Kwanzie alkaa hymyillä leveästi. Sanoo muistavansa oman isoäitinsä, joka piti järjestystä hänen lapsuudessaan – niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

– Se oli myös äänekäs baddo. Kun ìyálla oli asiaa, puoli Makokoa kuunteli ja yleensä myös totteli. Iltaisin oli hiljaisemman puheen aika. Kaikki pikinit kerääntyi hökkelin lankkulattialle nukkumaan ja ìyá kertoi tarinoita öljyisen veden liplatuksen kompatessa hiljaa lattian alla. Silloin sen ääni oli hiljainen, mutta edelleen joka iikka kuunteli hiiskumatta, ihan bolona. Tarinat oli välillä todella huikeita, tuntui kuin olisi päässyt muinaisuuden äärelle tai jotain.

Ollaan molemmat hiljaa. Kumpikin ottaa pitkän huikan olutta. Paikallista tuotantoa, ei hassumpaa, varsinkin kun ottaa huomioon että biohybridihiiva hoiti sekä hiivan että humalan tehtävät. Kwanzien olutilo kuitenkin vakavoituu nopeasti. Se alkaa kertoa tapahtumista Maassa ennen Marsiin lähtöä. Kertoo hänen ja Theian suhteesta. Tai oikeastaan siitä, ettei ollut mitään suhdetta.

– Mähän sitten annoin olla, vaikka se sen tavallaan alotti. I get am before, no be property. En mä väkisin tuputa – enkä niele mitä tahansa. Ja sittehän tuli kanssa se öljykaupungin chikito.

Tässä kohtaa Kwanzien ääni vaimenee ja hän ottaa erityisen pitkän huikan olutta. En oikein tiedä, valuuko poskella hikipisaroiden joukossa jotain muutakin märkää. Alan ajatella itseäni ja Desiä. Sauna, lapsi ja Desirèé, siinä kolme nykyisen elämäni ehkä tärkeintä asiaa. Vaivun yhä syvemmälle ajatuksiini, lämpö ja olut turruttavat mukavasti ja Kwanzien ääni on äkkiä jossakin etäällä. Mietin Thorstaita, Desiä, asioita ja sanoja. Etäisen Kwanzie-äänen sävy on muuttunut hiukan haaveilevaksi. Hän puhuu jotakin Natašasta, positiivisia sanoja. Sanoja, sanoja, sanoja siellä, sanoja täällä.

– Kuule Kwanzie. Kyllä se lapsi ihan oikeasti puhuu. Vannon vaikka vaarin haudan kautta. Se puhuu yhtä selkeitä sanoja kuin sinä tai minä. Mutta älä kerro siitä kellekään muulle, vaikka mikä olisi. Jooko?

Kwanzie lupaa ja vakuuttaa – tosissaan, mutta jotenkin huvittuneella äänensävyllä. Olutta juodessani näen silmänurkastani sen katsovan minua hetken kuin vähän hullua.

Istuimme hiljaa illallisella. Edellispäivältä jääneessä muhennoksessa oli aavistuksen multainen maku, mutta en jaksanut välittää. Olin kaivanut koko päivän perustuksia uudelle jätteenkäsittelysäiliölle. Minua väsytti ja käsiäni särki. Kwanzie istui vuoteellaan tukikaiteeseen nojaten ja söi, hiljaa hänkin. Thorstai naputteli lusikallaan syöttötuolia.

– Niitä tulee koko ajan lisää, Desirèé puuskahti yhtäkkiä.

Kwanzie lakkasi syömästä ja nosti katseensa. Minäkin käännyin katsomaan. Desirèé pälyili meitä otsatukkansa alta tuimana ja puristi haarukkaansa pienissä, luisevissa sormissaan.

– Koneita, hän jatkoi ja huitoi kohti ikkunaa. – Kuinka suurta tuhoa ne ovat Maassa aiheuttaneetkaan, ja nyt ne tulevat tänne, uuteen paratiisiimme! Tunkeutuvat lupaa kysymättä maailmaamme! Levittäytyvät joka puolelle kuin jokin kromiteräksinen romumetallirutto! Täällä me vain istua möllötämme ja syömme eltaantunutta vihreää puuroa, kun tuolla kukkulan takana on kaiken aikaa käynnissä röyhkeä invaasio!

Ei Desi aivan väärässä ollut. Havaintoja Marsiin saapuneista robottilentueista oli viime päivinä ollut todella paljon. Ne näyttivät kokoontuvan yhteen, mutta juurikaan muuta tietoa niiden toimista ei ollut. Nataša oli tutkinut asiaa, tietääkseni jopa käynyt kokoontumispaikalla, mutta toistaiseksi oli vielä turhan aikaista ennustaa, mitä tuleman piti.

Olin aikeissa keskeyttää Desirèén palopuheen sanoakseni jotain rauhoittavaa, kun jysähti! Kwanzie oli iskenyt nyrkkinsä habitaatin seinään, niin että pieni oleskeluhuoneemme kumahteli kuin kevätukkonen keilahallissa.

– Sharrap, nainen! Pikin go fear fear. Toi on pelkkää vainoharhaista misyarnia! Yritä olla tukehtumatta ennakkoluuloihis ja pidä colot mielipitees omana tietonasi! Täällä on tarpeeksi vaikeaa ilman, että yksi hullu yrittää sekoittaa puheillaan kaikkien päät!

Desirèé kimmahti pystyyn. Hänen huulensa olivat puristuneet valkoiseksi viiruksi. Hän tuijotti Kwanzieta, tarttui lautaseensa ja heitti sen suoraan kohti tämän kasvoja. Kwanzie ei ehtinyt väistää. Vihreä muhennos levisi hänen päälleen. Lautanen putosi lattialle ja pyörähteli hetken paikoillaan kuin yksinäinen pölykapseli asfaltilla öisen auto-onnettomuuden jälkeen.

Desi säntäsi ulos oleskeluhuoneesta ja paiskasi oven takanaan kiinni. Se olisi varmasti rämähtänyt dramaattisesti hänen poistumistaan alleviivaten, ellei olisi ollut automaattisella magneettivaimentimella varusteltu liukuovi. Kuului vain vaimea tussahdus ja Desi oli poissa.

Kwanzie pyyhki muhennosta kasvoiltaan ja puhisi raivoissaan. Nousin ylös ja nostin Thorstain syliini. Hän katsoi keltaisena loistavilla suurilla silmillään lattialle pudonnutta lautasta.

– Onko lapsi kunnossa? Kwanzie kysyi vuoteeltaan.

– Kaikki on hyvin. Poika rauhoittuu aina sylissäni. Minä olen ollut hänen kanssaan viime aikoina enemmän kuin Desi. En oikein tiedä, pitäisikö minun ihan tosissani huolestua.

– Pitäisi. Sun iawo on menettämässä järkensä. Tiedät kai, että Desirèé väittää Thorstain puhuvan hänelle?

Silittelin lapsen mustia hiuksia ja käännyin hymyillen Kwanzieta kohti.

– Se on ihan totta, Kwan-man. Tämä pikku kaveri osaa puhua. Olen kuullut. Älykäs napero.

Thorstai oli painanut päänsä olkapäätäni vasten ja sulkenut silmänsä. Lapsi hengitti hiljaa keinutellessani häntä uneen. Kwanzie kaapaisi muhennosta poskeltaan ja pani suuhunsa. Hän katsoi minua pitkään ja puisteli päätään.

– You dey mad, molemmat?

Termostaatit ovat taas reistailleet. Hiekka on jatkuva riesa. Sain makuukammion lämpötilan kuitenkin viimein hieman laskemaan ja Desirèé nukahti. Hän on vieläkin kovin väsynyt ja heikko, vaikka synnytyksestä on jo kohta kaksi kuukautta aikaa.

Se yö oli pitkä ja hirvittävä. Viisitoista tuntia suoraa huutoa ja polttavaa tuskaa. Vapisen, kun muistelen Desin käheää ja itkuista ääntä hänen rukoillessaan minua lopettamaan sietämättömän kipunsa, vaikka olin pumpannut hänet niin täyteen fentanyyliä kuin vain suinkin olin uskaltanut. Lopulta lapsi syntyi, auringon noustessa. En ole koskaan nähnyt niin suurikokoista vauvaa.

Rakentamani pinnasänky on käynyt jo nyt liian pieneksi. Nostin lapsen varovasti nukkuvan Desirèén viereen ja sammutin valot. Pyöreät, kellertävänpunaiset silmät jäivät hehkumaan pimeään. Katsoimme toisiamme pitkään, niin kuin katsomme joka ainoa ilta. Hän nukahtaa vasta, kun poistun ovelta.

Lapsi kasvaa uskomattoman nopeasti. Desi on alkanut antaa sille äidinmaidon sekaan soseutettuja kasvattamiamme kasviksia, juureksia, levää ja etenkin Natašan keräämää marssammalta. Se on ihmeellistä tavaraa! Kuivakkaa, jäkälämäistä ja vähän vastenmielisen tuntuista, mutta hämmästyttävän maukasta ja ravitsevaa. Todellista orgaanista lähiruokaa. Minkälaisia mahdollisuuksia tuollaisella ihmekasvilla olisikaan oikein tuotteistettuna, markkinoituna ja myytynä!

Makuukammiosta kuuluu tasaista tuhinaa. Ponteva marsilaisemme on nukahtanut uupuneen äitinsä viereen. Katselen kotiplaneettani horisontin ylle kurottuvaa tähtitaivasta. Suutani kuivaa.