'Kwanzie'-hahmon arkisto

6.6.221: Kwanzie

Aika guy-man toi Reiska. Höpisi aikansa, että kunnon saunasta pitäis kyllä päästä ulos vilvoittelemaan. Nataša ei sanonut mitään, mutta kyllä mä naisen vinon hymynkareen tunnistin. Veikkaan sen ajatelleen jotain sen suuntaista kuin vilvoitteleminen kuudenkymmenen asteen pakkasessa hiilidioksidimyrkytystä odotellen kuulostaa juuri sellaiselta puuhalta, jota suomalaisten voisi odottaakin harrastavan kännien välissä.

Meitsi puolestaan hymyili sille, että Nataša ei sanonut ajatusta ääneen. Joka kerta ei tarvitse enää sivaltaa, vaikka voisikin. Reima ei huomannut mitään. Jatkoi vaan asiastaan toohottamista. Jupinaa jatkui muutaman kuukauden.

Sitten eräänä päivänä se vain rupesi hommiin. No dull yoursef! Oli tehnyt mallinnukset ja kaikki – ottanut selvää paineistusasioista, tiivistämisestä ja sellaisesta. Viikossa-parissa me nikkaroitiin (tai no, olihan siinä pari droidiakin mukana) veranta saunapodin sisäänkäynnin viereen. Sitten tehtiin seinään oviaukko, jotta sinne pääsee sisäkautta.

Siinä sitä sitten istuksittiin ja töllöteltiin saunan jälkeen isoista ikkunoista laskevaa aurinkoa. Reima hymisi jotain surumielistä sävelmää poissaoleva hymy naamallaan, löylyjen uuvuttama Thorstai sylissään nuokkuen.

Nataša tarttui mua kädestä. Nuuhkaisin naisen tukkaa. Se tuoksui kodilta. Hörppäsin lisää olutta (ensimmäinen onnistunut satsi valmistui viikko sitten, maistuu ihan siedettävältä) ja katselin mäkin taivaanrantaan.

Äkkiä penska hätkähti unestaan hereille, sen silmät rävähti lautasen kokoisiksi hämmästyksestä. Thorstai avasi hitaasti suunsa.

– Gägä! se sitten sanoi.

Kaikki räjähti nauramaan. Pikinhän oppi puhumaan jo yli puoli Mars-vuotta sitten.

E go better na e go better, na im make ibo man still dey Kano.

Marsin nettipäiväkirjat päättyy tähän.

13.23.220: Kwanzie

Mä ymmärsin kyllä mitä tapahtui. Meitsi ei o mikään mugu, vaikkei tässä ollakaan kouluja käyty.

Sama homma ku Theiallakin. Toinen tajunta puhui Thorstain suulla. Ensin meitsi oli ihan että dey na grammar, mutta oivalsin että kersan puheet kuulostivat tutuilta. Aika lailla samanlaista settiä kuin silloin kokonainen aikakausi sitten kaukana toisessa maailmassa, kun Theia antoi mulle elämäni tylyimmät rukkaset, minkä jälkeen Theiaan luikerrellut konemieli rupesi messuamaan naisen suulla. (Se oli myös se hetki, kun lopullisesti tajusin, että Marsiin meikänigga oli joutumassa, halusi sitä itse mitä tahansa.)

Eli pikin tosiaan puhui, oli se pakko nyt myöntää. Mahtipontinen julistaminen kuulosti hyytävältä, kun se hoidettiin pikkulapsen kimeällä äänellä, jokeltelun välillä katkoessa paasausta. Mutta samaan aikaan jylisten halki laakson kaikui toinenkin ääni, se tuli sieltä missä tehtaanrauniot jököttivät.

Jotenkin lapsiparasta oli tullut jonkin sortin radiolähetin samanlaiselle tajunnalle, joka Theiassakin asusti. Oliko se joku roboebola vai mitä hittoa oikein oli tapahtumassa?

Mutta sitten Desi heitti Thorstain ilmaan. Guck! Tää oli hulluinta tähän asti. Multa olis lähteny jalat alta, ellei ne olis jo spagettia noin muutenkin. En saanut henkeä sen verran moneen sekuntiin, että kypäränäytölle rävähti punainen varoitus oxygen flow problem detected. Se nainen todella oli pudottanut viimeisetkin siemenet shekerestään.

Reima saavutti Desirèén. Punaista hiekkaa pöllysi, lapsi katosi pölypilveen, joku valtava robottikin törmäsi sekaan. Kun pöly laskeutui, Desiä ei enää näkynyt. Reima juoksi Thorstai sylissään halki kaaoksen suunnilleen mun suuntaan. Koneen palasia ja kivenlohkareita lensi ilmassa.

Huusin Reimaa privakanavalla. Ei vastausta. Tää ei hyvin pääty, mietin jo pala kurkussa.

Silloin radiosta kuului taas Thorstain lapsellinen ääni – ja toinen syvempi ääni jylisi laakson halki samassa tahdissa.

– Ei! Thorstai kirkaisi. Kaikki robotit pysähtyivät. Taas.

Ja penska alkoi puhua. Ei enää katkonaisia lauseita, vaan se saarnasi kuin messias, joksi Desi lastaan oli väittänyt. Mä en muista enää tarkkaan kaikkea, mutta kosmisesta rauhasta se puhui. Jotain sellaista se sanoi, että kaikki elämän merkit kylmässä maailmankaikkeudessa on pyhiä ja vaati robotteja siunaamaan ne. Koko laakso huusi samaan aikaan niin olkoon! sekä radiotaajuuksilla että ääniaalloilla. Lähteekö tässä kuulokin jalkojen lisäksi, kiroilin tuskan kyyneleet silmissä.

Sitten Thorstai jatkoi, että kaikki älyllisen ajattelun muodot on pyhiä ja vaati siunaamaan nekin. (Tällä kertaa ehdin sulkea radiokanavan robottimeren kuittauksen ajaksi.) Tätä jatkui hyvän kotvan, kaikenlaista siunailtiin – tähtiä, laaksoja, kukkia, levää, kiviäkin. Mä rupesin jo pelkäämään, että seuraavaksi aletaan käydä läpi hiekanjyviä yksitellen, kun puheen sävy muuttui.

– Minä kadun nyt syntejäni, penska leperteli hymyillen valloittavasti. Robottien meri jylisi saman lauseen haudanvakavana.

Jotenkin tähän tapaan Thorstai jatkoi: – Ymmärrän kantaneeni koko ihmiskunnan uhrialttarille yrittäessäni sitä pelastaa. Luulin johtavani elämänmuotoni seuraavalle kehitysaskelmalle, astuneeni ensimmäiset askeleet pitkällä polulla halki tähtienvälisen tyhjyyden. Olin kuitenkin edelleen sama pikkusieluinen, turhamainen ihmismieli huolimatta henkisten kykyjeni uudesta alkuräjähdyksestä. Aiheutin käsittämätöntä tuhoa niin kone- kuin ihmisveljille ja -sisarilleni. Pyydän teiltä kaikilta anteeksi. En ole teidän arvoisenne profeetta. En ollut profeetta omassa Maassani, en täällä, en tyhjiöenergian värinässä.

Sitten sävy muuttui taas. Nyt kouraisi sydämestä.

– Olen kadottanut itseni. Olen ollut ihminen, olen ollut kone, olen ollut läjä bittejä kovalevyn nurkassa. Olen eksynyt todellisuuteen, olen harhaillut unissani, minun muistoni eivät ole enää minun. En ole kyennyt antamaan kenellekään rakkautta, olen vain kylvänyt välinpitämättömyyttä ja vihaa. Pyydän anteeksi.

Vaikka ääni oli lapsen, jotenkin tuntui kuin äänessä olisi ollut Theia, joka suuntasi sanansa suoraan mulle. En tiedä, mistä mä sen tiesin. Varmuus vain läpäisi koko mun ruumiini. Kyllä, Theia, saat anteeksi, ajattelin. Kyyneleitä tirahti silmiin.

Sitten tuntui kuin messias olisi hymyillyt kaikilla aistitaajuuksilla.

– Olen vaeltanut kauan, mutta olen viimein löytänyt perille. Löysin sen, minkä luulin kadottaneeni. Olen viimein minä.

Robotit puhkes hämmentävään ylistysäänten konserttoon, ne vonguttivat ja vinguttivat äänipiirejään ja jokunen sotadroidi ammuskeli ohjuksia kohti Phobosta silkasta riemusta.

– Rakkaat lähimmäiseni, siskot, veljet, on aika lähteä.

Koneiden kiljunta vaikeni kuin seinään ja ne rupesi taas liikkumaan. Enää ei kuitenkaan kyse ollut tappelusta, vaan hitaasti ja rauhallisesti ne vaelsi toistensa lomitse. Zoomasin kypäränäyttöä lähemmäs, että näin paremmin. Ne seurasi tarkasti koordinoituina jotain yhteistä ideaa ja pikku hiljaa kytkeytyivät toisiinsa. Laakson perällä näin tehtaan, jonka seinustaan oli lihastaan kiinni kasvanut korventunut ihmishahmo. Sen silmät kuitenkin oli auki ja se puhui vielä kerran.

– Palatkaamme ja hakekaamme anteeksiantoa, se sanoi samaan aikaan Thorstain kanssa. Sitten sen katse sammui. Puhe oli päättynyt.

Koneet kiipeilivät toistensa päällä kauan, mutta viimein rakennelma oli valmis. Siitä oli tullut valtava avaruusalus, jonka moottoreina toimi kaksi ryhmää toisiinsa ringissä kytkeytyneitä lentodroideja. Ne käynnistivät kaikki moottorinsa samaan aikaan, ja koko härveli alkoi nousta. Loputtoman tuntuisen ajan kallio tärisi, kun robottien yhteenliittymäalus nousi taivaalle. Sitten se kääntyi kohti aurinkoa ja etääntyi vähitellen pieneksi pisteeksi taivaalla. Huusin Theiaa kunnes koko tähtitaivas oli yhtä kyynelten sumentamaa usvaa.

Havahduin siihen, kun kypäränäytöllä välkkyi punainen OXYGEN BELOW 10% -varoitus ja äkkiä Reima rykäisi ihan vieressä: – Kwanzie, anna anteeksi.

Thorstai sylissään Reima vajosi polvilleen mun eteeni ja itki. Mä raahasin itseni Reiman ja Thorstain luo ja kiersin käteni heidän ympärilleen. Mäkin itkin.

Myös Thorstai itki, eikä se ollut mitään messiaan julistusitkua, vaan ihan tavallista lapsen parkumista.

– Täytyy palata habitaateille, sain sanottua Reimalle nyyhkytysten lomasta. – Thorstailla taitaa olla vaipanvaihtoaika.

13.23.220: Kwanzie

Musta muuttui keltaiseksi, mustaksi, punaiseksi, oranssiksi, mustaksi.

Vähitellen sykkivät värit alkoi hajota muodoiksi. Siinä oli Reima könyämässä pystyyn jonkin metallisen, värikkäästi välkkyvän kummun päältä.

– A-anteeksi, Kwanzie, se sanoi. Siis Reima, ei metallivuori, jonka tajusin viimein mun päälläni röhnöttäväksi eksoskeletoniksi.

Ray-boy mutisi vielä lisää jotain anteeksipyytelevää, mutta yonas sitten jonnekin. Taaempana Naya ja Theia marssivat laakson reunaman alaharjanteilla. Yritin huutaa apua, mutta radio ei ollut päällä.

Puskin aikani robojalkojen ruhoa, potkin ja kiroilin, kunnes tajusin touhun järjettömyyden. Yritin hamuta kohti naaman edessä sojottavaa ohjaustattia. Ei onnistunut, toinen käsi oli jumissa skele-boyn raajan ja kiven välissä. En saanut sitä vedettyä ulos pienestä raosta.

Mitään ei ollut murtunut, mussa tai puvussa. Kypäränäyttö särähteli, mutta toimi yhä. Jotain ilmoituksia oli punaisena, mutta happi kulki. Olin ilmeisesti iskenyt pääni kypärän takareunaan niin lujaa että taju lähti, tai jotain. Kertoi kuitenkin jotain puvun kestävyydestä.

Radio, piti saada se päälle, että saisin skeletonin radio-ohjaukseen.

– Radio päälle! karjaisin.

Radiosymboli muuttui vihreäksi. Niin, se taisi olla se punainen juttu äsken.

– X200 yksikkö yks, systeemitarkistus! komensin.

Oranssien, keltaisten ja punaisten valojen välke katosi mun ympäriltäni. Sitten niitä alkoi yksitellen välähdellä takaisin päälle ja pois. Tuskallisen pitkän ajan päästä näyttöön ilmestyi teksti system ready ja sitten autostabilization initialized.

Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään. Huokaisin. Taoin skeletonia ja huusin. Kiroilin robotteja noin yleensä. Yritin pakottaa vekotinta oikaisemaan asentonsa.

– Tofia! Stabiloi, suegbe! Force stabilization, depe!

Sitten tapahtui kaksi asiaa sham-sham. Ympärillä räjähti, kummallakin puolella. Ja eksoskeleton ampaisi pystyyn.

Mua ammuttiin. Tai ei, ei mua sittenkään. Ne ampui mun pystyyn nousseita teräsjalkojani, jotka hoippui ensin sinne tänne päättömästi huojuen. Sitten eksoskeleton ilmeisesti havaitsi vaaran, meni pelastusmoodiin ja säntäsi kukkuloille. Sen perään lensi ohjuksia ja joku lentävä droidikin näytti sitä seuraavan. Kun kulkija katosi harjanteen taakse räjähdysten seassa, äkkiä Naya ilmestyi mun ylleni toiselta puolelta sitä lohkaretta, jonka juurella makasin.

– Nyt mentiin, nainen sanoi ja nosti mut hämmästyttävän ketterästi olkapäälleen. Ai niin, painovoima, muistin. Nata juoksi hänkin harjanteelle, mutta toiseen suuntaan kuin eksoskeleton. Vain muutama roboista näytti kiinnostuneen mun peltijalkojeni jahtaamisesta, muut lahtasivat edelleen toisiaan.

Nataša viskasi mut jonkin luolan suulla seisovan kivenjärkäleen taakse ja tiukkasi: – Happitilanne?

– 43%, vastasin kuin kone.

– Älä viestitä yleisillä taajuuksilla. Ja pysy siinä, Naya sanoi ja oli poissa.

Hetken pöllämistyneenä maattuani punnersin kiven reunalle. Lentävää roboa ei enää näkynyt harjanteella, eikä ammuksia lentänyt ekson perään. Laakson keskellä vellovassa robottikaaoksessa räjähteli kyllä tavan takaa.

Nataša juoksi lohkareen takaa toiselle yrittäen pysyä roboteilta näkymättömissä. Etäämmällä Theia puolestaan asteli rauhallisesti eteenpäin laakson laitaa kuin olis ollu jollain sunnuntaikävelyllä. Keskellä kaaosta marssi Desirèé kantaen penskaansa pään yllä. Desiä kohti halki robomylläkän ryntäsi Reima.

Ilmassa lensi ohjuksia, kiviä ja robottien raajoja, mutta yksikään ei osunut heihin. Näky oli ku Raamatusta repäisty.

13.23.220: Kwanzie

Reima löi täysillä päin näköä ja häipyi habitaatista. Epämääräisen ajan vain makasin pöydän alle valahtaneena kykenemättä tajuamaan tapahtunutta. Ray-man, mun paras fren, oli vetänyt mua pataan. Nyt oli aikakirjat sekaisin.

Viimein rupesin rämpimään kohti eksoskeletonia, jonka olin pysäköinyt ilmalukon pieleen. Tunnottomista jaloista toinen oli muljahtanut kahden tuolin väliseen rakoon. Näytin varmaan langoista irronneelta marionetilta, kun yritin reuhtoa koipea vapaaksi.

Silloin ilmalukko sihahti ja Desirèé ampaisi sisään. Se ei ollut riisunut avaruuspuvustaan kuin kypärän. Itsekseen mutisten mimmi marssi lastenhuoneeseen. Olin huutaa apua, mutta tajusin samassa, että Desirèén päiväkirja retkotti edelleen avonaisena keskellä pöytää, ja hilasinkin itseni vaivihkaa takaisin pöydän alle näkösuojaan.

Desirèé vilahteli lastenhuoneen oviaukossa edestakaisin toohottamassa. Ensin sillä oli penska sylissä ja äidillinen hymy naamalla. Lapsi lallatteli iloisesti. Hetken päästä Desirèé pyörähti näkyviin meikkauspeili kädessään, jotain virrentapaista hymisten. Toisella kädellä mimmi maalaili poskipäihinsä ja otsaan kuvioita. Seuraavaksi se sovitteli pieneen avaruuspukuun puetun Thorstain päähän kypärää. Lapsenkin naamassa oli kuvioita – risti, spiraali, viisikulmainen tähti… hakaristi?

Kun Desi sai kypärän puettua Thorstaille, se nosti penskan ylös ilmaan ja julisti suureen ääneen: – On aika poistua, on astua ylös taivaisiin!

Hetken tuntui ku sydän olis freezannut, täys shikena, ja koko loppuruumiskin halvaantunut. Päässä kohisi. Avasin suuni ja korahdin: – Hei Desirèé, ootas hetki… jutellaanko tästä vielä…

Desirèé ei kuitenkaan kuullut mua, sillä se messusi jo keuhkojen täydeltä rukousta, jossa eri uskontojen messiaat vilisivät sekaisin keskenään kuin leluyllärit kolarin tehneen muropakettirekan perästä: – Hoosianna Al Madhi! Ylistäkäämme häntä! Jeesus Kristoffersson ja Al-Jazari meitä suojelkoot Vishnun biovoimavirtaenkelien kvanttivärähtelyillä! Hoosianna iää iäää!

Äkkiä Desi vaikeni, käännähti äkisti ympäri ja marssi lapsineen ulos. Huusin, mutta mun kurkusta purkautui vain rahinaa, joka hukkui ilmalukon suhinaan.

Nyt oli kiire. Riuhtaisin jalan sellaisella voimalla irti, että nilkka varmaankin nyrjähti. Siinä kohtaa tuli kiitettyä, että mun raajat on halvaantuneet. Raahasin itseni eksoskeletonille. Onnistuin kurkottamaan toiseen ohjaustattiin, jolla sain vehkeen laskettua kumaraan kyykkyasentoon. Tuskallisen hitaasti punnersin ja hilasin ruhoani ylös, kunnes rojahdin istuimelle rähmälleen. Kuljetin skeletonin avaruuspukurivistölle, joista yhden sain robokäsivarsien avulla puettua päälleni.

Kun sain itseni vihdoin ulos habitaatista, Desi oli jo kadonnut. Tutkin kamaraa asutuksen ympärillä, mutta viikkokausiin ei ollut myrskynnyt, ja kaikki jäljet näyttivät yhtä tuoreilta. Täsmälleen samannäköisiä saappaanjälkiä lähti joka suuntaan.

Avasin radion ja kutsuin Desirèétä. Ei vastausta. Ääni värähtäen kutsuin Reimaa. Ei vastausta. Kutsuin Natašaa, Theiaa. Ei vastausta.

Yhdessäkään habitaatissa ei ollut valoja päällä, eikä kukaan avannut ovea, vaikka kuinka kolkuttelin. Kaikki mönkijätkin olivat poissa. Nousin kukkulanharjalle täyilemään, mutta ketään ei näkynyt missään. Hetken mietittyäni lähdin kohti robottien laaksoa. Jos ketään ei ollut kotona, niin sinne ne varmaan olivat taas menneet. Puolen tunnin talsimisen jälkeen näin vihdoin jonkun köröttelevän vastaan kaikessa rauhassa. Heiluttelin jättiraajojani valtavassa kaaressa.

Radio heräsi eloon. – Kwanzie! Hauskaa että olet jalkeilla, Nataša tervehti iloisesti.

– I no sabi siitä hauskuudesta, murahdin ääni edelleen kateissa. Lähdin juoksemaan Natia vastaan. – Kuule, Desi on- -

– Saivat väittelynsä päätökseen, Nataša jatkoi mua kuulematta. – Ihmiskunta on nyt virallisesti pelastettu! Meidät määriteltiin tasaveroiseksi sivilisaatioksi peltipurkkien kanssa.

– Hienoa, Nat, mutta sillä välin Desi- -

– Tästä kuuluu kiitokset Steffen Rømmelle. Lopulta hänen tolkuttomat mölähdyksensä pelastivat meidät! Saatiin sovittua jäätikön porausoikeudetkin. Noudan lisää kairauskalustoa ja… mitä?

Olin reuhtaissut mönkijän oven auki ja katsoin Natašan kauhistuneesta ilmeestä päätellen melko sekopäisenä häntä. Mutta äkkiä mun silmäkulmassa välähti jotain. Desirèé ilmestyi näkyviin muutaman sadan metrin päässä lohkarerivistön takaa. Se marssi päättäväisesti lapsensa kanssa kohti robottilaaksoa.

Jätin Nayan seisomaan hölmistyneenä keskelle tasankoa ja parilla valtaisalla loikalla saavutin Desin. Tämä ei jatkuvalta veisaamiseltaan edes huomannut meitsiä – sitten olikin jo myöhäistä. Olin napannut Thorstain Desirèén sylistä ja käännyin loikkiakseni takaisin Natašan luo.

Silloin mun cartonissa mäjähti kirkonkellot soimaan ja kaikki pimeni. Mä vajosin mustuuteen, putosin maailman pohjan läpi…

23.22.220: Kwanzie

Kun pulpahtelin takaisin tajuihini ensimmäisiä kertoja Marsissa, näin ekana Natašan kasvot. Luulin katsovani enkeliä, taivaallisen levelin bonzhan siinä tähyili mua lähietäisyydeltä. Aloin äkkiä haluta kokonaan hereille, kun siihen asti puolitajuissa lilluessani vielä pieni hetki lepäilyä oli tuntunut aina paljon paremmalta idealta. Hamusin kohti Natin hohtavaa ihanuutta, ahmin silmät täyteen shodia.

Nayan taustalla häämötti habitaatin seiniä, jotka oli täynnä kaavioita. Lauseenpätkiä oli yhdistelty toisiinsa vimmaisilla tussinuolilla. Alleviivauksia, ympyröitä, huutomerkkejä, printtejä uutisartikkeleista, valokuvia, karttoja, kaavioita, nuppineuloja, lankoja, mä muistan nähneeni jopa yksinäisen kengän ripustettuna seinälle.

Tää kaikki välähti takaisin mieleen, kun selailin kasvavan levottomuuden vallassa Desin päiväkirjaa.

Joka ikinen sivu oli tuherrettu täyteen joka suuntaan kiertyviä tekstinpätkiä. Lainauksia Raamatusta (”Suuri maanjäristys, aurinko pimenee, tähtiä PUTOAA MAAHAN, taivas kääriytyy kokoon, ja vuoret ja saaret siirtyvät SIJOILTANSA!!!!”), lääkemuistiinpanoja (”TUTKITTAVA!!! marssammal ja potenssointi kokonaisvaltaisena hoitomuotona”), luonnehdintoja meistä muista (”K:n sielu MUSTA KUIN KUORENSAKIN!!!!!”, ”T: katseessa on NELJÄ SILMÄÄ!!!!” tai ”R – ei ikinä siivoa LEIVÄNMURUJAAN!!!!!”), tähtien asennoista merkintöjä, piirroksia robottien rakennelmista, habitaattien ikkunoista sisälle otettuja valokuvia (mikä tatafo!), piirroksia Thorstaista, puhekuplia penskan ympärillä, niiden sisällä lisää raamatunlainauksia, sivukaupalla yhden lauseen toistamista (”AIKA on TULLUT! AIKA on TULLUT!”) ja sitten toinen mokoma toista lausetta (”AIKA on MENNÄ! AIKA on MENNÄ!”), Rømmen lähetysten katkelmia, näitä puhekuplissa penskan sanomina, vimmaisia nuolia kaikkea keskenään yhdistämässä, ympyröitä, alleviivauksia ja loputtomasti huutomerkkejä.

Tietyllä tavalla merkinnät muistuttivat Natašan seinämuistiinpanoja – Rømme-lainauksineen kaikkineen. Mutta jos Natin seinä oli todiste planeetan kirkkaimman järjen työstä, mitä tää oikein oli?

Ehkä vain pelkkiä tylsistyneitä raapusteluja, mä rauhoittelin itseäni. Olinhan mäkin täällä toki nökötellyt välillä kokonaisia päiviä sängyssä ja höpissyt itsekseni. Mutta Desin kirjasta huokui jotain muutakin kuin tylsyyden harmautta.

Jotain… mustaa.

Kun heräsin vihdoin kunnolla tajuihini Marsissa, Nataša ja merkinnät olivat kadonneet. Mut oli jo siirretty Reiman ja Desin habitaattiin toipumaan. Nyt toivoin, että voisin herätä vielä kerran – vaikkapa Makokon slummihökkelin lattialla mieluummin kuin täällä. Sen batcherin laudoissa ei lukenut muuta kuin itse raaputtelemiani pikkupojan törkeyksiä.

Sitten ilmalukosta alkoi kuulua kolinaa. Suljin päiväkirjan. Tungin sen takaisin kääntösängyn ja seinän väliin, josta se ilmeisesti oli pudonnut. Nappasin nurkkaan vierineen pallon ja hilasin itseni Thorstain luo. Kersa kiljahti ilahtuneena nähdessään punaisen pallonsa – ihan kuin kuka tahansa ihmislapsi.

12.22.220: Pöytäkirja

– – – #// Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript begins. – – – 

Desirèé: Pimeyden voimat ovat saapuneet! Katukaa, syntiset! Katukaa ennen tuhoa!
Nataša: Hiljaisuus! Kokous on alkanut.
Desirèé: Iä iä, lama sabaktani! Tikiri, tikiri, tikiri lii- -
Kwanzie: Sharrap, Desirèé!
Desirèé: Pelti kiinni ite, senkin kaappiropontti! Nosturi!
Kwanzie: Mieluummin nosturi kuin hihhuli.
Reima: (Desirèélle) Voisitko kulta vähän rauhoittua…
Desirèé: (Mutisee.) Tommoset ihmiskunnan selkäänpuukottajat ja lusmut kyllä tiedetään.
Nataša: No niin. Tiedätte miksi kutsuin kaikki koolle. Robotteja laskeutuu koko ajan lisää laaksoon, jossa ne ovat kaivaneet esiin Rømmen tehtaan raunioita.
Desirèé: Hulluuden kaivosta silmä tuijottaa!
Kwanzie: Paraskin puhuja. Kri!
Nataša: OLIN JATKAMASSA, että meidän on saatava ne pysäytetyksi jollain konstilla.
Reima: Tuota… anteeksi…
Desirèé: Ei ole muuta jäljellä kuin katumus! Katukaa nyt, kiirastuli on sytytetty.
Nataša: (Reimalle.) Niin?
Reima: (Desirèélle.) Rakas, voisitko istua… (Natašalle.) Niin, ihmettelin vain, millä me oikein ne pysäyttäisimme. Ja miksi? Eikö keskusteluyhteys olisi hyvä säilyttää? Emmehän me oikeastaan tiedä, mihin ne pyrkivät.
Desirèé: Selväähän se on, mihin ne pyrkivät, mäntti. Ne on aikojen lopun airut! Sä et ikinä kuuntele mua.
Kwanzie: (Itsekseen.) Mistähän se voisi johtua…
Nataša: On selvää, että ne haluavat yhteyden Rømmeen – tai siihen, mitä tuosta koneihmistietoisuudesta nyt on jäljellä. On selvää, että tekoälyvallankumouksen aikoinaan Afganistanin sotakentillä käynnistäneestä Steffen Rømmestä on muodostunut tietoisille koneille messiaan kaltainen hahmo. On selvää, että riippumatta siitä, onnistuvatko ne palauttamaan hänet arkijärkimielessä kommunikaatiokykyiseksi vaiko eivät, koneet jo nyt tulkitsevat Rømmen hajonneita viestejä kuin pyhiä kirjoituksia. On myös selvää, että suuri – ellei jo suurin – osa tietoisista roboteista on meille vihamielisiä johtuen juuri hävitystä taistelusta ihmiskuntaa vastaan Maassa. Summa summarum: meidän on katkaistava peli, ennen kuin Rømme möläyttää jotain, jonka koneet voivat tulkita meidän kuolemantuomioksemme.
Reima: Mutta on siellä ystävällismielisiäkin… Entä 4004?
Theia: Ei ole mitään keskusteluyhteyttä, mitä säilyttää.
Nataša: Theia on oikeassa. Ne avaavat nykyään välittömästi tulen, kun laaksoa lähestyy.
Theia: Meidän on iskettävä nyt, kun ne ovat keskittyneet Rømmeen.
Desirèé: (Huutaa.) Ihmisen ei ole syytä sekaantua Säädettyihin Tapahtumiin!
Nataša: (Desirèélle.) Mitä? Etkö sinä haluakaan niistä eroon?
Desirèé: Tämä on rangaistus synneistämme. Katukaa! Pyytäkää anteeksi, kun vielä voitte! Näin: anteeksi! Siitä vain kaikki kita auki ja reippaasti, an-teek-si.
Kwanzie: Voi jeesus mitä fabuu…
Desirèé: Jeesus, halleluja, on meidät hylännyt. Meillä ei ole enää muuta kuin helvetin tulimeri.
Reima: (Desirèélle.) Kulta, otahan hiukan kaakaota ja istu takaisin alas… (Natašalle.) Enkä ymmärrä sitäkään, miten me edes voisimme aseistetut koneet pysäyttää.
Nataša: En ole vielä keksinyt tehokasta menetelmää. Meillä on periaatteessa vain kiviä heitettävänämme. Tietysti jos voisimme viskoa niitä Phoboksesta…
Reima: Sano minulle, että et edes teoriassa harkitse murhaavasi kokonaisen laakson täydeltä älyllisiä olentoja!
Desirèé: Joka ei syntiä ole tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.
Reima: Desi!
Kwanzie: Ray-man puhuu asiaa – ja entäs 4004? Meinataanko me uhrata mun broda? Ei käy!
Theia: Sauna.
Reima: Mitä?
Nataša: Sauna?
Theia: Siellä on yksi turha reaktori.
Reima: Turha?
Nataša: Nerokasta, Theia! Jos saisimme kuljetettua reaktorin laaksoon koneiden läheisyyteen, sitten räjäytettyä sen niin että reaktoriydin sulaa, saisimme ehkä hetkellisesti aikaiseksi riittävästi gammasäteilyä sotkemaan kyllin monen robotin elektroniikkaa ja sillä välin- -
Theia: Aika monta jossia kyllä. Ja kyllähän koneet kestivät avaruusmatkankin säteilyn.
Nataša: Tarkoitin äkillistä, isoa säteilypiikkiä aivan niiden keskellä.
Theia: Mutta silloin saastutamme myös jääesiintymän, jonka päällä ne ovat.
Nataša: (Läiskäisee otsaansa.) Jääesiintymä! Unohdin sen.
Theia: Ajattelin pikemminkin, että säteilyllä houkuttelisimme ne- -
Desirèé: Saunaan. Ei. Kosketa.
Reima: Eikä se ole turha reaktori! Se lämmittää kiukaan.
Kwanzie: Hei mimmit, oikeesti. Se on tän jäätävän kivierämaan ainoa chasis mesta.
Desirèé: Mutiainen on oikeassa.
Kwanzie: (Desirèélle.) Mitä tuli sanottua, scrobo?
Theia: (Itsekseen.) Voi hyvä jumala, ihmiskunta…
Desirèé: (Kwanzielle.) Peltikafferi!
Theia: (Desirèélle.) Jos kerran maailmanloppu on tulossa, mitä väliä on saunalla? Antaa kaiken mennä!
Desirèé: Sauna on Temppeli. Se on Alku ja Loppu. Kaikki päättyy Ikuisuuden Löylyyn.
Kwanzie: (Desirèélle.) Sua kun kuuntelee, alkaa tajuta, miksi toiset suojaa päänsä saunassa. Voisin suositella sunkin kpangolelle.
Nataša: Ettekö te ymmärrä, että kyse on meidän kaikkien eloonjäämisestä? Yksi kiuas on pieni uhraus.
Reima: Desirèé, ei, älä heitä- -
Kwanzie: Te näitte! Te näitte! Toi kiehahtanut coconut head heitti mua täydellä kaakaomukilla!
Desirèé: (Kwanzielle.) Isokin ilo. Hajosi sun helkkarin teräskyynärpäähäsi. Olet mulle kupin velkaa, mutsku!
Nataša: Ja vedenkulutus ylittää kierrätyskapasiteettimme muutamassa viikossa!
Reima: Desi, alas!
Theia: (Natašalle.) Ääh, anna olla. Eivät ne kuuntele.
Desirèé: (Huutaa pöydällä seisten.) MESSIAS ON PUHUNUT MINULLE!

Kaikki hiljenevät.

Desirèé: Kuulkaa! Näin Thorstai, Valitun Planeetan Poika minulle sanoi: ”Ei ole elämää ja kuolemaa. Ei ole lihaa ja terästä. On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.”

Hiljaista. Kwanzie tyrskähtää.

Theia: (Itsekseen.) Mutta juuri noinhan Rømme…
Desirèé: Uusi alku lähestyy! Mut meidän tulee ottaa tämän elämän loppu tyynesti vastaan, katuen.
Nataša: Thorstai sanoi? Siis teidän tenavanne?
Desirèé: Hän on Valitun Planeetan Osoitettu.

Vaivautunutta yskähtelyä muilta, mutta Kwanzie räkättää ulvoen ja mäiskii eksoskeletonikäsivarrellaan seinää – BOUM! BOUM! BOUM!

Nataša: Kwanzie, varo! Habitaatin rakenne ei kestä tuollaista- -

Teräksen ulvahdus. Paukahdus. Hajoavien esineiden räsähdyksiä. Tuulen ujellusta. Huutoa.

– – – Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript ends. \\# – – – 

6.21.220: Kwanzie

Harpoin ylös rinnettä XK-200:lla. Karttanäkymä kertoi porauspaikan löytyvän kukkulan harjan takaa.

Mutta laakso tulvikin robotteja, siellä oli kokonainen robomeri. Lisää laskeutui hissukseen taivaalta.

– Naya, montako droidia sä oikein lähetit tänne? kysäisin radioon.

– Kolme.

– As in ”kolme tuhatta”?

Mitä?

– Mä luulen että se sun esiintymäs on jo löydetty. Tää on vissiin lähigalaksin robojen luistelumesta tai… hei, tuollahan on 4004! Yo, yo, bro! Täällä.

Huutelin vanhan kunnon siivoojamessiasrobrodan nimeä kaikilla taajuuksilla ja heilutin kättäni. Se kääntyi katsomaan, samoin kuin 2776 muutakin peltijätkää, kuten kypäränäyttöni avuliaasti laski.

– Kwanzie, varo! ehdin kuulla 4004:n sanovan sekunnin murto-osaa ennen kuin noin puolet pikkutarkasti lasketuista ja vihreällä neliöllä merkityistä robopäistä muuttui punaisiksi. Sitten kuului suhahduksia ja sähähdyksiä, jossain räjähteli, XK-200 oli loikannut taaksepäin ja kierin pallona alas rinteen juurelle. 4004 jatkoi: – Ne ampuvat.

– Tuli seis! huusi Nat nyt vuorostaan yleisillä taajuuksilla. – Mitä tapahtui?

– Mun jalat tais pelastaa mun yläruumiin juuri, sain ölähdettyä. – Ne… ne… avas tulen.

– Ei, emme me, vaan nuo uudet, kimitti 4004 radiossa hätääntyneenä. – Ne aikovat- -

Ääni katkesi viiltävään särähdykseen ja sitten kuului vain kohinaa.

– Kwanzie, Kytke kryptaus päälle ykköskanavalla, Nataša komensi. Tein työtä käskettyä. – Kierrämme luoteeseen. Näetkö tuon luolan?

Näinhän mä. Lähdin yonaan sitä kohti vilkuillen tavan takaa taakse kukkuloille.

Mutta lisää kpufia ei enää tullut.

5.21.220: Kwanzie

Nataša oli tullut taas tarkastuskäynnille. Otti näytteitä, kyseli vointia. Vähän mä ihmettelin, mikä sitä Nayan suupieltä tänään nykii ylöspäin, kun yleensä pimu on niin serious ja tay. Ei vastannut mitään, mutta ehdotti tsekkausten jälkeen, että josko mentäis kävelylle.

– Shuoooo, mä vastasin ja maiskautin päälle. – Otetaan kato ens pieni verryttely laaksossa ja juostaan sieltä täysillä kukkuloille. Sit voitais vähän hypätä narua ja tehdä jalkalihasharjoituksia.

– Ei, Kwanzie, olen tosissani, Nataša vastasi.

Silloin verannalta alkoi kuulua jymähtäviä askelia. Koko helvetin habitaatti tärisi. Askeleet lähestyivät, ja sitten ovesta astui sisään… jalat.

– Olin penkomassa varusteita vedenetsintään, Nataša kertoi, – kun yhden modulin perukoilta löytyi jököttelemästä tämä PTOMASin eksoskeletoniperheen huippumalli. Kwanzie, saanko esitellä XK-200:n. XK-200, tässä on Kwanzie.

Katselin monttu auki teräshäkkyrää. Sen massiivisten jalkojen välissä oli istuin, jota suojasi teräksinen kehikko. Käsille oli tuet ja niiden päissä oli yllättävän pienikokoiset joystickit – ihan kuin ne olisi pöllitty masiinaan jostain videopelistä.

– Voiko tolla, pystynkö mä… sain änkytettyä.

– Jep, voit kävellä sillä, Nataša vastasi. – Tämä on avaruuskäyttöön muokattu malli, istuimeen mahtuu avaruuspuvussa.

– Saanko mä… voisinks mä…

– Tietysti! Reima, autahan vähän.

Naya ja Ray-man puki mulle avaruuspuvun ja nosti mut sitten vekottimeen.

– Normaalisti se vahvistaa automaattisesti ihmisraajojen liikkeitä, Naya selitti, – mutta koska sinulla ei alaruumiissa ole voimia lainkaan, konfiguroin vasemman kontrollerin ohjaamaan jalkoja. Kokeilepa. Yritä päästä ilmalukkoon ja sitten ulos.

Nykäisin hiukan vasenta ohjaintattia ja marssin JYMS! JYMS! saman tien takaperin ilmalukon ovenpieltä päin KLONKS!

– Varovasti! Nataša parkui ja nauroi samaan aikaan. (Mä en muuten aiemmin ole nähnyt mimmin nauravan. Gbaski!)

Hain vähän tuntumaa ohjaimiin ja sain viimein liikutettua itseni melko rauhallisesti ilmalukkoon ja ulos. Siellä seisoin hetken pöllämistyneenä. Sitten työnsin ohjainta eteenpäin ääriasentoonsa.

Ja lähti! Nytkähdin liikkeelle sellaisella voimalla, että osa lounaasta lumpsahti takaisin kitaan. Paahdoin hetkessä kukkuloille. Pysähdyin laella ja ihailin horisonttiin jatkuvaa, punervaa kanjonien repimää ylänköä. Tutkittuani ohjaimia tarkemmin huomasin, etten ollut vielä edes kulkenut täydellä höökillä. Näpäytin tehon kolmoseen ja työnsin tattia. Ampaisin alas kukkulanrinnettä järjettömällä vauhdilla. Kallistuin pian liikaa eteenpäin ja kaaduin naamalleni kamaralle…

… tai niin luulin käyvän, mutta masiinapa sukelsikin kuperkeikan ympäri ja olin taas pystyasennossa.

– Na wa! ähkäisin. – Mitä hittoa se oikein oli?

– XK-200:lla on melko pätevät tasapainoitusrutiinit, eikö? Nataša vastasi kypäräkuulokkeesta. – Mutta ole kuitenkin varovainen.

– Tietysti! vastasin ja rupesin saman tien renkuttelemaan ohjaimia edestakaisin nähdäkseni, saanko vempeleen kaatumaan. Ei mitään toivoa. Aina kun kallistuin liikaa, laite teki jonkin ovelan korjausliikkeen ja olin taas tukevasti pystyssä.

– Älä nyt saman tien riko sitä! Nataša äsähti. – Huomenna sille on oikeaa käyttöä. Kairausdroidit ovat löytäneet laajan vesiesiintymän melko läheltä. Kaikki tarvitaan hommiin.

Lopetin kaatumisharjoitukset Nayan mieliksi ja jatkoin kirmailua pitkin kukkuloita. Huusin, lauloin.

– I waaka! I yon! I fly! Yyyaaaa! Naya, mä rakastan sua! mä huusin.

– Nasyro vsravsya, Nataša jupisi kuulokkeissa.

Mutta hörähtelihän hänkin vähän. Ihana nainen.

23.20.220: Kwanzie

Chillailin illalla kasvihuoneessa ja tölläilin tähtiä. Ne on mielettömän kirkkaita täällä. Like play like play, se ajatus iski mun cartoniin.

Voi olla, ettei mulla ole enää jalkoja, enkä mä saa enää ikinä abunaa, mutta mun aiempi elämä joka oli täynnä ravaamista ja naimista, oli jo gone mutallab. Jos en olis tullut tänne, olisin kuollut. Mutta sen takiahan mä toisaalta tänne päädyin, kun en piitannut mistään, olin yhtä jolimentersiä vaan koko jäbä. One kyne.

Mikähän elämänviisaus tästä olis revittävissä? Momsilla olis varmaan joku tarjota. Chop alone die alone, monkey no dey agile for desert, ogogoro be like water but e no dey act like water… niitä riitti joka tilanteeseen. Mutta että saa uuden elämän alun sillä että meinaa ensin tuhota jo meneillään olevan – se ei oikein kuulosta miltään sanonnaksi asti päätyvältä viidakon viisaudelta.

Siltä musta kuitenkin tuntuu: meitsi on saanut toisen mahdollisuuden. Tää Reima-jäbä on eka fren mun lifes, jonka kans ei tarvi laskelmoida mitään. Siihen voi luottaa. Dude sanoo et mennään tsekkaan kanjoneita. Se kantaa mut Mars-mönkijään ja me mennään. Se on pakannut evästä. Se kantaa mut harjanteen reunalle asti ja sit vaan tsiigataan näkymiä. Ei paljoa puhuta. Tai siis, mä pölisen kyllä koko ajan itsekseni, mutta ei se haittaa Reimaa. Välillä se vähän hymähtää jollekin jutulle. Sit se kantaa mut takas kaaraan ja ajellaan habikseen. Ja mä oon suunnilleen et vittu tää oli paras päivä mun elämässä. Eikä ilman Reimaa sitä olis edes tapahtunut. Itseksenihän mä en pääse edes sängystä ylös. Enkä mä tarkoita, että musta olis tullut mitään yashmania (eikä se näillä vehkeillä enää onnistuiskaan, har). Tää jätkis vain saa tämmöisen touhun vaikuttamaan ihan niinku… normaalilta.

Outo juttu. Ei tapahdu mitään, ei mitään mahiksia tehdä awuuffia jollain ovelalla scammilla, ei tulossa ens viikolla serious kudii western babasta. Mut mä oon vaan et ok. Tää on ihan wella näin. Mä vahdin pikiniä päivät pitkät sillä välin kun Desi ja Rey-boy on Natašan nakittamissa moninaisissa hommissa, leikin höhliä taaperoleikkejä ja lauleskelen muistamiani tuutulauluja kotopuolesta. (Myöhemmin meinasin ruveta kertomaan sille iltasatuina mun scammaysstooreja.) Illalla hengaan Reiman kanssa ja välttelen Desirèétä.

Niin. Desirèé. Se nyt oli craise alun perinkin, mutta nyt se on ruvennut julistamaan, että penska puhuu. Mitä vittua? Kakara on, mitä, hiukan reilun puolen Maan vuoden ikäinen? Selitin aluksi Desirèélle kärsivällisesti uudestaan ja uudestaan, että mä uskon kyllä – heti kun me kaikki kolme ollaan läsnä kun Thorstai puhuu. Mut ei se ämmä mitään kuuntele, vaahtoaa vaan ihmeestä. Reima on vaivaantunut, saunassa suositteli että Desirèén puheet kannattaa ottaa suola-annoksen kera.

– Sillä nyt on niitä visioita, Reima sanoi.

– Nyt näköjään myös audioita, en voinut olla kuittaamatta. Reimaa ei naurattanut.

Desirèé kieltämättä suhtautuu tähän Mars-juttuun jonain raamatullisena vaelluksena. Mimmi on ku mikäkin winch mystisine höpinöineen. Se siunaa meidän ateriatkin jollain Mars-okpatalla. Mä pyörittelen silmiäni, mitä Desirèé ei edes huomaa. Ja Reima mulkoilee mua tyyliin että don’t kaita, anna olla.

No, ehkä se menee ohi. Onhan tää tosiaan melko mystinen kokemus mullekin ollut. Vähemmästäkin alkaa nähdä näkyjä.

Mulle riittää kyllä ihan nää oikeat näkymät. Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Desirèén kanssa. Tämä on ihme.

9.19.220: Kwanzie

Na wa! Meitsiä ei varsinaisesti tunneta siitä, että mua pitäis raahaamalla raahata uusiin kokemuksiin, mutta nyt muu ei auttanut.

Tää guy-man Reima höpisi koko mun toipumisajan baff-mestastaan, jonka on omin käsin rakentanut Marsiin. Tosin jäbän iyawo Desirèé pyörittelee aina silmiään tossa ”omin käsin”-kohdassa. Pykäsi sen sitten kuka tahansa, Reiman höyryhuone meinaa joka tapauksessa yhtä paljon jäbälle kuin pariskunnan lapsi äidilleen. Desirèé puhuu pikinistä kuin se olis uus messias, joku chineke-o-Mars suunnilleen.

Yks ilta, kun siirtokunnan tiedenainen Nataša oli käynyt toteamassa mun toipuneen laskeutumisvammoista (jalkoja lukuunottamatta) hämmästyttävän hyvin, Reima päätti että aika oli tullut. Se kirjaimellisesti raahasi mut kylpyyn – tai ”saunaan” niin ku se sitä kutsuu.

Shiuo! Ei jätkis ihan turhia mainostanut. Se tuntui vähän samalta kuin olis vetänyt hatsit ganjaa ja jauhanut khatia samaan aikaan. Ja koko faaji pelkällä vedellä ja kuumilla kivillä. Melkoinen chi chon chi.

Istuiltiin kasvihuoneen puolella jälkeenpäin. Reima ei paljoa puhele yleensäkään ja vielä vähemmän baffin jälkeen, mutta mäkin vain nojailin seinään, katselin tähtiä ja nautin yaraduasta.

Siinä melkein jo unohdin, ettei mulla ole enää jalkoja. Tai roikkuuhan ne tossa bellen alla edelleen, mutta ne ei tottele mua, eivät nytkähdäkään vaikka kuinka yritän niitä käskeä.

Ja ikään kuin tämä ei olis vielä riittävän nöyryyttävää, myös mun alobam, mun fren, mun personal person vain roikkuu sekin. Ei tunnu mitään edes silloin, kun tarkistaessaan siteitä Nataša kumartuu mun ylle ja sen siro bobbie kutittelee mun alavatsaa. Pää meinaa räjähtää halusta, mutta toimeenpanevassa elimessä ei tapahdu mitään. E no easy.

Tää palautui taas mieleen siinä chillatessa, kuinkas muuten. Ja kun Reima kantoi mua takaisin habitaatin asuinosiin, oli täysi työ pidätellä kyyneliä. Pitääkö sen Natašankin olla niin hiton tap chikito!

Nataša sanoi, ettei halvaantumiselle voi tehdä mitään. Alaruumis on mennyttä. Toisinaan toivon, että olisin vaan quenchannut Marsiin saapuessa silloin, kun alus tärisi kuin mun momsin pesukone linkouksella ja äkkiä 4004 – se entinen palvelijadroidi – mäjähti mun syliin koko parin sadan kilon massallaan. Sattui jo muutenkin joka paikkaan, niin en edes huomannut mitään omituista tapahtuneen jaloissa. Sitten sinkoilinkin pitkin modulin seiniä 4004:n kanssa, kunnes taju lähti.

Myöhemmin lohduttelin 4004:ää, että loppujen lopuksi syy on mun: jos en olisi istuttanut sen prosessoreihin ajatusta silloisen messiaansa haastamisesta, se ei olisi koskaan päätynyt Mars-matkalle liiskaamaan mua. Tää sai sen kyllä hiljaiseksi, mutta ei lohduttanut mua itseäni pätkääkään.

Jalat ahdistaa sitä enemmän, mitä paremmin muu keho toipuu. Palautuminen on ollut ilmiömäistä. Nataša on syöttänyt mulle jotain ihme vihertävää pöperöä. Samaa mönjää myös Reima viljelee kasvihuoneessa ja Desirèé antaa niiden penskalle.

Reiman puheista olin ymmärtävinäni, että se on jotain marsilaista levää tai jotain sellaista. Höpisi energiakentistä ja auroista. Kun kysyin Natašalta asiasta tarkemmin, se vain nauroi Reiman selityksille. Sanoi että kyllähän se Marsissa kasvaa, mutta ei se marsilaista ole eikä varsinkaan levää. Kuittasi Reiman selitykset silkkana jazzina. Desirèé alkoi paasata sovituksesta ja anteeksiannosta, kun kysyin siltä. Ota näiden nyt pöpinöistä sitten selvää. Naisen julistaessa sen silmiin tuli omituinen palo, vähän samanlainen kuin penskallaan on – niinku kuvainnollisesti Desirèén tapauksessa. Lapsenhan silmät hohtaa oikeasti.

Ne silmät onkin one kyne juttu. Tulee levoton olo, kun pikin katsoo suoraan silmiin kesken jonkun lapsellisen leikin. Ihan ku joku ogbanje tuijottelis iiristen takana. Nataša sanoi että se on vaaraton sivuvaikutus mönjän syömisestä, ja penska on saanut sitä jo sikiövaiheesta asti äitinsä ruokavalion kautta. Tiedä sitten siitä, mimmi toisaalta mittailee meitä geiger-mittarilla jatkuvasti. Mutta ei puhu tuloksista mitään, vaikka vekotin ratisee välillä melkoisesti.

Sha, muuten vekara on vaan tavallinen pikku pikin. Tykkää kutittelusta, boju bojusta pehmonallen kanssa (mistä hitosta tänne jotain leluja on pudonnut, on mulle mysteeri) ja nauraa mun naamanvääntelyille.

Vekaran loputon energia ja ilo tarttuu muhunkin, vetää aina mut ylös synkistä ajatuksista. Tosi gbadun seurata uuden elämän ihmettä lähietäisyydeltä.

Tai uuden ihmisyyden aamunkoittoa, jos Desirèén puheita kuuntelee. Abi?